Lasse Lehtisen ristiretki totuuden puolesta

 

 Olen seurannut Lasse Lehtisen (s.1947) uraa politiikan parissa eri tehtävissä lähes 45 vuotta. Häntä ei voi syyttää ainakaan vaatimattomuudesta. Romaaneja on ilmestynyt  ainakin tusinan verran. Muita yleistieto-  tai poliittisia kirjoja saman verran. Lisäksi tulevat lukuisat käännöstyöt. Juoheva esiintyminen tuo jatkuvasti esiintymistilaisuuksia.

Lehtinen  on poliitikkona menestystarina, joka kahlasi läpi eduskunnan ja europarlamentin kunnallisia luottamustehtäviä unohtamatta.

En edes yritä kartoittaa hänen kirjallisia tai   dokumenttiaineistoihin perustuvia TV-sarjoja Suomen historian eri vaiheista. Voiko tällaisella tuotantotahdilla pitää yllä tasaista laatua? Siinäpä kysymys, johon en suoralta kädeltä pysty vastaamaan. Jonkinlaisen kuvat hänen työteliäisyydestään saa, kun huomautan, että hänen hyvissä ajoin kirjoitetut muistelmansa (joilla, on lehtismäinen nimi: ”Luotettavat muistelmat 1 ja 2”), uppoavat laajaan kirjalliseen tuotantoon muiden mukana, kun moni poliitikko saa juuri ja juuri kasaan omaelämäkerran.

Joku voisi sanoa, että suhtaudun  Lehtisen tuotantoon viha-rakkaussuhteella paitsi,  että en löydä juuri syytä kumpaankaan. 1980-luvulla elettiin vielä aikaa, jolloin poliittisia elämäkertoja ym. poliittisia kirjoja myytiin runsaasti. Osansa menestyksestä sai myös Lasse Lehtinen. Muistan kyllä hyvin ensimmäisen teoksen Lehtiseltä, johon perehdyin  innostuksen vallassa kolmekymppisenä. Siihen mennessä olin jo lukenut lukemattomia teoksia lähinnä poliittisen historian ja yhteiskuntatieteiden aihealueilta. Kysymyksessä oli teos nimeltä ”Virolainen – tasavallan isäntärenki” (1980) . Jo tässä kirjassa Lehtinen paljastii sujuvan letkeän tyylinsä. Tyyli saattoi harhauttaa. Kysymys oli kyllä ihan noteerattavasta populaarista ja viihdyttävästä poliittisesta historiasta. Hän pyrki ja onnistui saamaan kirjan kansien väliin venkoilevan Virolaisen, paitsi niiltä osin, kun Virolainen halusi säästää parhaat paljastukset omiin muistelmiinsa erityisesti Kekkosta koskien, josta Lehtinen taisi närkästyä. Tunnustuksensa mukaan Lehtinen kirjoitti virolaiskirjansa muutamassa viikossa. Minusta se oli tulevaa ennakoiva mallisuoritus hiukan myöhemmin ilmestyneen ”Tamminiemen pesänjakajien” tyylistä: herkullisia juttuja ei säästelty vaan tuotiin kansan ihmeteltäväksi.

Kirjoittava Lehtinen  on elänyt julkisuuden kautta lähes koko uransa ajan. Hänen tohtorin väitöskirjansa laatu asetettiin kyseenalaiseksi nimenomaan väitöskirjalle asetettujen kriteerien valossa. Ehkä se oli liian yleistietousmainen ja liian vähän tutkimusluontoinen hanke. Hyväksyttiin se kuitenkin. Joudun tässä käsittelemään  muilta osin Lehtisen elämänuraa vain viittauksenomaisesti, koska laajempi versio söisi fokukseksi asettamaani tavoitetta liiaksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

 Kanava-lehden nro 6/2024 artikkelissa ”Koulukiusattu Kekkostutkija”  Lehtinen haluaa vielä kerran (tai taas kerran) palata erääksi suomettumisen ajan jälkeiseksi umpisolmuksi  miellettyyn caseen, nimittäin taisteluun NKP:n arkistojen kiistellyistä tietosisällöistä. Repivän välienselvittelyn avainhenkilöt o(li)vat Juhani Suomi, joka puolusti Kekkosta kaikin käytettävissä olevin keinoin negatiivissävyisiä suomettumissyytöksiä vastaan ja historioitsija Hannu Rautkallio, jota Lasse Lehtinen asettuu puolustamaan käytettävissään olevien argumenttien avulla hiukan jälkijättöisesti  (onhan taistelun kuumista vuosista aikaa jo vuosia tai vuosikymmeniä), mutta kokien historian oikaisun olevan välttämätöntä riittävän monipuolisen historian kirjoituksen kaivamiseksi esiin.

 

Historian kiistellyksi aukkokohdaksi paljastui maailmanhistoriallisessa myllerryksessä – Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteessa tapahtuneen kaatumisen seurauksena – sellaisten arkistolähteiden avaaminen,  jota ei voinut ajatellakaan vanhan Neuvostoliiton aikana. Arkistolähteiden avoimena ollut julkisuusikkuna kesti tosin vain lyhyen aikaa. Hannu Rautkallio ehti kopioida suuren määrän raportteja, jotka sitten käännettiin Helsingissä. Putinilaisten päästyä valtaan arkiston käyttö loppui tykkänään.

Vuosien varrella nousi taistelujen villakoiran ytimeksi mielestäni suomettumisen ja lännettymisen kaksintaistelu toisen näistä - eli lännettymisen  - saadessa yhä vahvemman otteen. Hiipuva suomettuminen oli perästä katsovien historiankertausta. Juhani Suomi ja hänen hengenheimolaisensa olivat taipuvaisia ymmärtämään Neuvostoliiton tarkoitusperiä selvästi paremmin ja laaja-alaisemmin  kuin muut historioitsijat. Heihin suomettumisella oli pitkäaikainen vaikutus.  Juuri viimeksi mainituilta Rautkallio ja Lehtinen saivat osakseen arvostelua.

Merkille pantavaa oli, että suomalainen tiedeyhteisö vaikeni muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta uusista tutkimuksen näköaloista.  Monille uudet tiedot saattoivat olla vaarallisia uralla etenemisen näkökulmasta. Monille taas kävi niin, että aiemmat tieteelliset – ja totuudeksi luullut - tulokset saattoivat Rautkallion arkistojen kaivamisen takia totuusarvoltaan vaarantua.  Taktikointiako siltä varalta, että tuuli kääntyy uudelleen käyväksi idän suunnalta?  Tuskinpa kuitenkaan. Kysymys oli vaikeudesta irrottautua jo vakiintuneista (suomettumisen sävyttämistä) käsityskannoista. Monille tutkijoille - Juhani Suomi kärjessä  - tutkimuksen periaatteet olivat kiveen hakattuja.

 Tämän vanhan polven historioitsijoiden kaltoin kohtelun uhriksi näytti joutuvan erityisesti Rautkallio. Olisi pitänyt hypätä monilta osin uusiin tulkintoihin ja niiden vastustus oli kova tiedepiireissäkin. Toki Rautkalliolla oli ja on puolustajansa, kuten Lehtinen osoittaa. Näitä olivat mm. professori Heikki Ylikangas ja dosentti Martti Häikiö.

Juhani Suomen argumentoinnissa Kekkonen oli liki kaiken arvostelun yläpuolella, joka selvästi ärsytti ja ärsyttää sekä  Rautkalliota että varsinkin Lehtistä. Taisipa Lehtinen sanoa jossakin kirjassaan, että Kekkosvaalien tuloksista juuri mikään ei olisi ollut toteutuneen kaltainen (poikkeuksena ehkä vuoden 1968 vaalit), jos vaalit olisi pidetty ilman Neuvostoliiton ja Kekkosen yhteispeliä.

Juopa kahden em. suuntauksen välillä kasvoi aikojen kuluessa. Muutosvastarintaa johti Juhani Suomi,  jonka taakse totutut faktat säilyttävien joukkovoima asettui. Suomi jopa vaati ”tuotevastuulakia” Rautkalliota varten ja vieläkin pahempaa: sulkemista tiedeyhteisön ulkopuolelle.

Rautkallion vastustajat asettivat kyseenalaiseksi hänen käyttämiensä lähteiden arvon tietolähteinä. Olisiko esimerkiksi minulla syytä epäillä Rautkallion tietolähteiden paikkansapitävyyttä? Tämä on tietenkin arvailujen varassa, mutta on toki mahdollista, että neuvostoagentit (ml. ns. ”kotíryssät”) – miellyttääkseen esimiehiään - maalasivat todellisuutta  paremman kuvan savutuksistaan tietojen urkkijoina ja  vakoilijoina (näin uskon ainakin Stasin agenttien menetelleen). En tietenkään väitä, että tämä on läheskään koko kuva.

Esimerkkejä suomettumisen ajan Neuvostoliiton ja suomalaisten yhteispelistä:

1)      Vuorenvarmana voidaan pitää esimerkiksi sitä, että Vieno  Sukselaisen vastustajat kääntyivät Leonid Breznevin  puoleen estääkseen Sukselaisen valinnan maalaisliiton puheenjohtajaksi 1960-luvun vaihteessa. Breznev myös toteutti toiveen (lähteenä professori Timo Vihavainen ja edelleen arkistot).

2)      Lehtinen ottaa esimerkiksi Arvo Korsimon pyynnön saada Neuvostoliitolta 10 miljoonan Suomen markan lisäapu pääosin vaalien synnyttämään velkojen maksuun. Raha myönnettiin. Tämä siis Rautkallion arkistotyön yhtenä tuloksena. Juhani Suomi on kyllin naiivi ilmoittaakseen, että  tieto on epäluotettava, koska siitä ei ole mainintaa Kekkosen päiväkirjoissa! Että kuitit unohtuivat lähettää päiväkirjan liitteiksi. Terve. Näin toimi Moskova-  ja Helsinki-lähtöinen opportunismi saumattomasti yhteen.

Suomalaiset puolueet ryhmittyivät lännen ja idän tuen suhteen  systemaattisesti etunäkökohtien mukaisesti. Sdp sai tukea CIA:lta ja kommunistit ja maalaisliitto  Moskovalta. Varsinkin porvarillisen maalaisliiton sitoutumista idän sosialistiseen suurvaltaan Lehtinen ihmettelee. Eiköhän tässäkin tarkoitus pyhittänyt0 keinot.

Monille ihmisille Kekkosen peli Moskovan kanssa johti turhautumiseen, koska Kekkosta pidettiin   patrioottina, mitä hän tietenkin olikin, mutta vain valikoivin osin, koska hän ajoi  lisukkeena myös omaa etuaan Rautkallion paljastaman ulkoisen tuen avulla . Suomalaisilla on tapana asettaa sankarinsa – esimerkiksi Kekkosen - historiallisen arvioinnin yläpuolelle, kuten Lehtinen asian toteaa.

Juhani Suomen huolellinen faktaorientoitunut kirjoitustyyli tuotti mielestäni paljon yksityiskohdissa paikkansapitävää tietoa, mutta johti suuressa kuvassa subjektiiviseen ja asenteelliseen henkilöarviointiin (esimerkiksi silmiinpistävä lipevä Koivisto, rehti Kekkonen -ajattelu).

Oma lukunsa on Leninin ”kansallisuuspoliittinen linja”,  jota vääristeltiin Suomea hyvittäväksi (uskottiin, että Lenin ”vilpittömästi” kannatti Suomen itsenäistymistä).

Juhani Suomen ylivoimainen etu tietolähteissä perustui Kekkosen perikunnan luovuttamaan ja  Juhani Suomen yksinoikeudella saamaan Orimattilan arkiston käyttöön.

Suomen viranomaiset eivät ole olleet innokkaita perkaamaan Orimattilan arkistoa. Ties mitä sieltä paljastuisi! Kekkosen ja KGB:n yhteistyön laajuus on edelleen arvoitus. Selvää kuitenkin on, että edut pelittivät yhteen. Lasse Lehtinen kirjoitti Kanava -lehdessä: ”iso kuva on muuttunut Juhani Suomen kylmän sodan pastoraalimaisemasta Rautkallion maalamaan inhorealistiseen suuntaan”. Ehkä tässä lauseessa on yksi eri totuuksien välinen yhteinen punainen lanka.

Mikä yhteenveto voidaan esittää viimeisellä rajalla? Kekkoslaisessa liturgiassa oli tapana esitellä Neuvostoliitto suurempana uhkana kuin se olikaan. Sama perinne tuntuu siirtyneen nykypäivään, jossa sotaisa into on viety lännettymisen äärirajalle saakka tukikohtineen, ohjuksineen ja mahdollisine ydinaseineen. Oman lujan puolustuksemme synnyttämä uhka pitää vihollisen loitolla, näin uskomme. Olemmeko siis turvassa? Epäilen, että emme.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Olen arvioinut  ohessa Lasse Lehtistä (Hannu Rautkalliota) mukaillen Suomen kykyä säilyttää itsenäisyytensä lännettymisen ollessa mahtisuunta.

Mutta olisiko tälle vaihtoehtoa?

Juhani Suomelle puolueettomuus on edelleen Suomen  relevantti olemassaolon tae, kun taas monille lännettyneille kansalaisillemme se on melkein kirosana ja ainakin vastenmielisellä harmaalla vyöhykkeellä oleilua, joka johtaa väitetysti sodan sumuun. Mutta missä ovat vakuuttavat todisteet, että näin käy? Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri  John Foster Dulles puhui moraalittomuudesta tarkoittaessaan puolueettomuutta: oli valittava puolensa, joko länsi tai itä. Puolueettomuus = moraalittomuus = harmaa vyöhyke.

Täytyy pahoitellen todeta, että edellä kuvattu vaihtoehdottomuus (tai pakkovaihtoehdot) ei miellytä minua: kaikissa vaihtoehdoissa on olemassa selviytymisen sisältö, jos vain uskomme siihen.