Virheistä ei opita

 

 Vertaan oheisessa kirjoituksessa Yhdysvaltain  kolmen eri presidentin tullipolitiikkaa toisiinsa. Kaikkien tavoitteena oli oman kansallisen teollisuus- ja muun tuotannon suojaaminen ulkopuoliselta ”epäreiluksi” väitetyltä kilpailulta. Nämä kolme presidenttiä ovat William McKinley (1897-1901), Herbert Hoover (1929-1933) ja Donald Trump (2016-2020,  ja toiseksi kaudeksi valittuna 2024-2028). Kaikkien politiikka poikkesi sekä heidän edeltäjiensä että seuraajiensa kilpailukyky-  ja siihen liittyen tullipolitiikasta, joskin Donald Trumpin osalta voidaan puhua, toisen presidenttikauden ollessa kesken, vain toistaiseksi voimassa olevasta politiikasta.

Trump julisti virkaanastujaispuheessaan aikakauden muutostrendin alkaneen: ”Yhdysvaltojen kultainen aika alkaa nyt”. Maailmalla - totesi Trump puheessaan - Yhdysvaltoja tullaan taas kunnioittamaan eivätkä muut maat enää ”käytä sitä hyväkseen”. Edelliset hallitukset eivät Trumpin mukaan torjuneet Yhdysvaltain taloudellista hyväksikäyttöä ja syyllistyivät sen takia ”hirvittävään petokseen”. Oma arvioni on, että enemmänkin kysymys on amerikkalaisten tuotteiden kilpailukyvyn puutteista kuin siitä, että Yhdysvaltoja yritetään käyttää hyväksi.

Trumpin periaatteet noudattavat presidentin äkkiväärää ”ohjelmaa” esim. koskien ”aluevaltauksia”, hätätilojen julistamista, vakiintuneiden maantieteellisten nimien uudelleennimeämistä, ilmastosopimusten laajaa vastustamista…. ja tullipolitiikkaa. Olen ollut järkyttynyt, miten naiivisti  amerikkalainen osapuoli  uskoo Venäjän propagandaa. Edes avustajat eivät pysty oikaisemaan politiikan selviä virheitä johtuen siitä, että Trump on tavannut heidät matkallaan Valkoiseen taloon, ja  että he  ovat mukavia heppuja (vrt .

Trump kävi taisteluun tapahtunutta vastaan, jota hän siis nimitti petokseksi. Trump haluaa tulla leimallisesti kutsutuksi Yhdysvaltain ”kultakauden” presidentin,  William McKinleyn seuraajaksi, koska on ottanut McKinleyn ulko- ja tullipolitiikan ohjenuorakseen.

:::::::::::::::::::::::::::

Kaikkein selvimmin kahden presidentin - McKinleyn ja Trumpin - politiikkaohjelmien yhtäläisyydet löytyvät tullipolitiikasta, jossa molemmat ovat kannattaneet suojatulleja oman maan kilpailukyvyn parantamiseksi ja valloitushenkisestä ulkopolitiikasta.

 McKinleyn ensimmäisen presidenttikauden aikana suojatullit nostettiin ennätyskorkealle tasolle. Toisen kautensa alkuun mennessä McKinley oli kuitenkin luopunut korkeiden suojatullien kannattamisesta ja puhui juuri ennen kuolemaansa kansainvälisen kaupankäynnin puolesta! Vahinko ehti kuitenkin vaikuttaa seuraavissa kongressivaaleissa,  joissa McKinley menetti huomattavan joukon kannattajistaan. Poliittinen ura hiipui. Ihmekös tuo, kun lukuisien arjen tavaroiden hinnat nousivat tullien takia. Ja siitähän amerikkalaiset  eivät pitäneet. Viisas oppii virheistä: tullipolitiikan liberalisointi käänsi suhdanteet uudelleen edullisiksi McKinleylle.

Ulkopolitiikassa McKinley hylkäsi eristäytymispolitiikan ja ryhtyi aktiivisesti puuttumaan muiden valtioiden sisäpolitiikkaan. Hän osallistui useisiin konflikteihin eri asteisesti (Kuuba, Filippiinit, Puerto Rico, Guam, Havaiji…..) Päinvastoin kuin Suomessa on joskus väitetty, kysymys ei ollut monroelaisesta eristäytymispolitiikasta vaan imperialistisesta ekspansiopolitiikasta sekä McKinleyn että Trumpin (Panama, Grönlanti, Kanada, Gaza (!) osalta. Mark Twainin johdolla Yhdysvalloissa vastustettiin laajalti  Yhdysvaltojen ryhtymistä siirtomaaisännäksi, jota se itse oli  Englannin harjoittamana vastustanut  jyrkästi. Yhdysvallat otti opikseen, mutta korvasi perinteisen kolonialistisen politiikan toisen maailmansodan jälkeen tukikohtaimperialismilla, kunnes Donald Trump jälleen käänsi kolonialismivaiheen päälle.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Edellä kuvatut tullipolitiikan täyskäännökset eivät jääneen ainoiksi. 1930-luvun alussa Smoot- Hawleyn tullilajt (ehdotuksen tekijöiden mukaan) saivat osalta  talouspoliittisia päättäjiä myönteisen vastaanoton,  mutta eivät niinkään taloustieteilijöiltä, jotka varoittivat synkeästi esityksen läpimenon seuraamuksista. Presidentti Hoover hyväksyi epäröiden tullien asettamisen. Kahdenkymmenen prosentin tullit asetettiin ja kohdemaat  vastasivat vastatulleilla mitätöidäkseen aggressiivisesti asetettujen kaupan esteiden  vaikutuksen.

Oli kulunut noin 30 vuotta McKinleyn epäonnistuneesta tullimuurista, ja kului reilut 90 vuotta Trumpin rankaisutulleihin ryhtymisestä. Kun on nähtävissä, että tullipolitiikka näin radikaalisti toteutettuna luo pelkkiä rasitteita tullimuurin molemmin puolin, niin miksi ”muisti” ei riitä kattamaan epäonnistuneiksi osoittautuvia virityksiä. Ollaan taipuvaisia tarjoamaan kuuluisa talouspoliitikon selitys: menneiden muistelijoita tikulla silmään, sillä ”tällä kertaa on toisin”.

Ehkä vertailukohdaksi voidaan ottaa Irving Fisherin 1930-luvun laman alla kehittelemä velkadeflaatioteoria (kiinteistöjen arvon romahtaessa velat jäävät voimaan),  joka yllätti monet talouspäättäjät  vielä 1980-luvulla ylikuumenneiden markkinoiden ja niitä seuranneiden 1990-luvun laman vuosien iskiessä päälle. Talouspoliittinen muisti ei vain kestänyt 60 vuotta ennen kuin uusi tuho uhkasi.

Tullit sotivat kaupan esteiden luontaista purkua vastaan olivat katastrofaalisia lopputulokseltaan. 1930-luvun lama luonteensa mukaisesti alensi kaupan tasoa, mutta tullit voimistivat negatiivista kehitystä. Taloustieteilijät vetosivat kirjeellä, että Hoover käyttäisi vetoaan, mutta presidentti toimi puolueensa, republikaanien tavoin protektionistisesti.

Yhdysvaltain taloudessa maataloudella oli suuri merkitys vielä 1930-luvulla. Eurooppalainen kehitys oli hidasta, mutta vauhtiin päästyään siitä muodostui kilpailija amerikkalaisille maataloustuotteille. Hoover  pyrki kaikille tuotteille langetetuilla tuontitulleilla patoamaan eurooppalaisen tuonnin, mutta  kehitys johti vain  amerikkalaisten tuotteiden ylituotantoon ja aleneviin hintoihin. Vienti Eurooppaan takkusi pahasti.

Johtavat yksittäiset, mutta vaikutusvaltaiset yritykset vetosivat Hooveriin tullien poistamiseksi. Turhaan. Seurauksena oli kauppasota: Ongelmat lisääntyivät vuodesta 1931 lähtien. Lama  ja tullit yhdessä heikensivät talouden näkymiä ja olivat omiaan syöksemään taloutta yhä syvempään lamaan.  Talousongelmat olivat kaiken kattavia koskien tuontia, vientiä , palkkoja, työn määrää ja sitä kautta laajenevia irtisanomisia. Useat sinänsä ymmärrettävät toimenpiteet kääntyivät itseään vastaan.

Talouden huonon tilan takia Hoover hävisi vuoden 1932 presidentinvaalit maanvyörymällä Franklin Rooseveltille. Smoot-Hawleyn tullilait kaatuivat. Yhtenä seurauksena Valkoisen talon päätäntävaltaa kauppapolitiikassa lisättiin kongressin kustannuksella. Lamasta huolimatta kauppa alkoi toipua.

Loppuarvio on ollut, että tullit eivät aiheuttaneet lamaa, mutta syvensivät sitä. Hyödyt jäivät saamatta. Smoot-Hawleyn epäonnistuminen  rokotti republikaanit vuosikymmeniksi suojatulleja vastaan.

::::::::::::::::::::::::::::

Välillä tuntuu, että historia eletään uudelleen.  Nytkin taloustieteilijät ovat vedonneet Donald Trumpiin, että hän ei asettaisi tullimuureja ja käynnistäisi kauppasotaa. Kaupan ympäristö ja muut olosuhteet eivät ole muuttuneet niin paljon, että kehitys poikkeaisi 30-luvusta dramaattisesti, jos ja kun tullimuureja pystytetään. On täysin mahdollista, että kongressi vähentää presidentin toimivaltaa  kauppapolitiikassa, kun nähdään Trumpin politiikan seuraukset.

Nykyinen talouden tuotteiden vaihdanta on niin paljon tehokkaampaa ja monimutkaisempaa kuin aiemmin, että suojatullipolitiikalle tuskin voi taata menestystä.

Donald Trump perustaa nykyiset suojatullit sen varaan, että ulkomaisia yrityksiä etabloituu tullien vaikutuksesta Yhdysvaltoihin, ja aiemmin ulkomaille muuttaneet amerikkalaiset yritykset palaavat Kiinasta , Euroopasta ym. takaisin Yhdysvaltoihin.

Ilmeisesti Trump uskoo lausahdukseen aikojen muutoksesta : This time is different (Tällä kertaa on toisin!).  

 

Hätä ei lue lakia

 

 Yksi toisen maailmansodan järisyttävimmistä kirjallisista dokumenteista on Mannerheimin kirje  Hitlerille 2.9.1944. Kysymys oli siitä, miten pieni valtio voi irtaantua suurten valtioiden johtamasta sodasta ehjin nahoin tai ainakin mahdollisimman pienillä vaurioilla. Tähän tavoitteeseen pääsy on kaikkea muuta kuin itsestään selvää nyt meneillään olevassa Ukrainan sodassa.

Näin kirjoitti C.G.E.Mannerheim Adolf Hitlerille (lainattu osaa kirjeestä):

”Tahdon erityisesti korostaa sitä, että Saksa tulee kyllä jatkuvasti säiIymään elossa, vaikka kohtalo ei soisikaan Teidän aseillenne voittoa. Vastaavaa ei voida väittää Suomen tapauksesta. Jos tämä nelimiljoonainen kansa on sotilaallisesti nujerrettu, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö se nääntyisi. Tällaista mahdollisuutta en voi kansalleni valmistaa.

Vaikkakaan en uskalla toivoa, että Te hyväksytte tai pidätte edes oikeina näkökantojani tai perusteluitani, olen kuitenkin tahtonut lähettää Teille nämä rivit ennen ratkaisun tekoa.

Tiemme erkanevat ilmeisesti hyvinkin pian. Mutta saksalaisten aseveljiemme muisto tulee täällä elämään. Suomessahan saksalaiset eivät olleet vieraan väkivallan edustajia, vaan auttajia ja aseveljiä. Mutta sellaisenakin on ulkomaalaisten asema aina vaikea ja paljon vaativa. Voin vakuuttaa Teille, että kaikkien kuluneiden vuosien aikana Suomessa ei ole tapahtunut mitään, mikä olisi saanut meidät suhtautumaan saksalaisiin joukkoihin kuin maahantunkeutujiin tai sortajiin. Uskon, että Pohjois-Suomessa olevan saksalaisen armeijan suhtautuminen paikalliseen väestöön ja kotimaisiin viranomaisiin tulee siirtymään historiaamme kenties ainoana esimerkkinä vastaavanlaisissa oloissa tavattavasta korrektista ja sydämellisestä suhtautumisesta.

Velvollisuuteni on johtaa kansani pois sodasta. Omasta tahdostani en voi enkä tahdo kääntää aseitamme, joita meille on niin runsain käsin toimitettu, saksalaisia vastaan. Minä toivon, että Te, vaikkakaan ette voisi hyväksyä kirjettäni, kuitenkin samalla tavoin kuin minä ja kaikki suomalaiset toivotte ja yritätte toimia siten, että nykyisten olojen purkaminen voisi tapahtua ilman kaikkia mahdollisia kärjistämisiä” (lainaus päättyy).

::::::::::::::::::::::::::::::

Kirjettä  on pidetty esimerkkinä siitä, kuinka pieni valtio pystyy taitavasti menetellen  selviytymään umpikujamaisesta  tilanteesta, johon se oli joutunut juuri käymänsä sodan aikana ja varsinkin sen loppuvaiheessa.

Toki kirjeessä on käytetty hyväksi valkoisia valheita, tyhjiksi jääneitä  kohteliaisuuksia ja hurskaita toiveita. Kirjeen osalta  joku voi tuntea jopa myötähäpeää, mutta mitäpä ei voitaisi yrittää hädän hetkellä. Kamppailua käytiin selviytymisen ja uhriksi joutumisen välillä.

Historia ei toista useimmiten itseään sellaisenaan, mutta em. kirje tuo mieleen ukrainalaisten taistelun suvereniteettinsa puolesta. Aina voi osoittaa virheitä ja ylilyöntejä myös puolustautuvan puolelta, mutta kyllä sivistynyt myötätunto on ollut ukrainalaisten puolella. Suomi, kuten nyt Ukraina, oli suurvaltojen lukitsemassa pakkoraossa. Eri osapuolet kohtaavat aseleponeuvotteluissa, joissa vastakkain ovat trumpilainen toiveajattelu,  venäläinen kyynisyys, ukrainalainen pessimismi ja eurooppalainen eripuran sävyttämä päättämättömyys.

Varsinkin kauemmaksi kriisipesäkkeestä asemoituneet historioitsijat ovat pyrkineet löytämään melko suorasukaisia ratkaisuja Ukrainan onnettomuuteen. Ukrainalaisille on ehdotettu ”suomalaista” (tai sellaiseksi kuviteltua) ratkaisua  suomettumisineen, YYA-sopimuksineen sekä puolueettomana puskurivaltiona toimimisineen.

Selvältä näyttää, että sodan joskus päättyessä ei päästä samaan alueelliseen jakoon, joka vallitsi  ennen vihollisuuksien alkamista.  Alueluovutukset hyökkääjän hyväksi näyttävät väistämättömiltä. Ukrainan vastuulle jäävät silloin minimiin puristettujen aluemenetysten johtaminen  sekä tietyt politiikan rajoitteet, kuten Ukrainan alistaminen  puolueettomuusvaatimuksen täyttämiseen ja Ukrainan alueella asuviin  venäläisiin kohdistuvien (tai väitettyjen) sortotoimenpiteiden lopettaminen.

Meneillään olevat aseleponeuvottelut osoittavat, että Venäjällä ei ole halua  luopua mistään vaatimuksestaan. Näin ollen konkreettiset alkuperäiset vaatimukset ovat toistaiseksi voimassa. Näitä ovat 1) Alueliitosten tunnustaminen, so. Venäjän miehittämien alueiden eli Luhanskin, Donetskin, Hersonin ja Zaporizhzhian  palauttaminen kiinteäksi osaksi Venäjää (alun perin kansantasavalloiksi alistaminen Venäjän sateenvarjon alla). Myös Krimin niemimaan  liittäminen Ukrainaan, joka tapahtui  Nikita Hrustsevin  toimesta 1950-luvun alussa, halutaan peruuttaa. Alue halutaan liittää kiinteästi  Venäjän yhteyteen.  2) Naton jäsenvaltioiden lukumäärän palauttaminen  vuoden 1997  tilanteeseen, ts. tilaan ennen Naton laajentumista. 3) Demilitarisaation (aseistariisumisen) toteuttaminen  Ukrainassa. 4) Denatsifikaation (natsimielisten puhdistamisen) toteuttaminen. 5) Liittoutumattomuuden vahvistaminen.  6) Väitetyn venäläisenemmistön kulttuurisen ja poliittisen  sortamisen  lopettaminen.

On vaara, että käynnistymisvaiheessa  olevissa aseleponeuvotteluissa trumpilainen  kiire muodostaa täyden ristiriidan Putinin määrittämälle diktaatille, jonka tavoitteena on koko ajan pitää mielessä, mikä on  Venäjän lopullinen pitkän aikavälin tavoite, so. pureutuminen sodan juurisyihin ja miehitettyjen alueiden liittäminen Venäjän valtioon.

Kaikissa em. ongelmissa on kysymys Ukrainan suvereniteetin kaventamisesta ellei peräti menettämisestä, johon Euroopan ja USA:n ei tulisi suostua. Tämä peruskanta ei sulje pois valikoituja kohtuullisia sopimisia erillisasioissa, joissa muita mahdollisuuksia rauhan säilyttämiseksi ei ole. Suurisuinen Trump on luvannut niin paljon kaikenlaista eri osapuolille, että hänellä on sanansyöjän markkinat edessään. Diilintekijä on pannut päänsä pölkylle.

Suhteet eri osapuolien välillä ovat niin ristissä, että tarvittaisiin Mannerheimin kaltaisen sovittelijan taitoja suurten ja pienten asioiden erottelemiseksi toisistaan. Olisi otettava huomioon, missä voidaan antaa periksi, ja missä kohden kysymys on kansallisista luovuttamattomista arvoista.

 

Ukrainan sodasta opittua

 

 

Timo Vihavainen kirjottaa Kanava-lehden 2/2025 kolumnissa ”Kun ei tiedetä, mitä ollaan tekemässä”, että  sodat osoittautuvat usein aivan toisenlaisiksi kuin aloitettaessa kuviteltiin. Olen päätynyt omissa arvioissani aivan samanlaiseen johtopäätökseen. Käytän ohessa professori Vihavaisen oivaltavaa tekstiä virikkeenä omille ajatuksilleni.

Vihavainen ottaa esimerkiksi pohdintojaan Ukrainan sodasta, joka käynnistettiin kainosti ”sotilaallisena erikoisoperaationa”. Venäläiset eivät ajatelleet tarvittavan laajamittaista sotaa ukrainalaisten kuriin saattamiseksi. Erikoisoperaatio venyi ensin kestoltaan kuukausia, sitten vuosia kestäväksi sodaksi.

Samantyyppiseksi osoittautuivat aikanaan talvisodan ratkaisutaistelut, kun Stalin antoi diktaatin, jonka mukaan  ”Ruotsin rajaa ei saa ylittää”. Käsky sisälsi sisäänrakennetun ajatuksen, että sota tulee olemaan lyhyt, voitollinen ja koko Suomen kattava. Odotukset eivät täyttyneet, kun Venäjän sotakone ei täyttänyt odotuksia Suomen onnistuneesta  vastarinnasta ja olosuhteista johtuen.

Ukrainan sota on osoittanut, että sota voi tulla lähelle rauhallisena pidettyä Eurooppaa, kuten aikanaan Balkanin sodat. Yhtä kaikki aluksi sodan koettiin olevan paikallinen tai korkeintaan alueellinen Kiovan valtausoperaatio, mutta se osoittautuikin toisen osapuolen hengissä selviytymiskamppailuksi ja vastarinta mitoitettiin  tätä ajatellen.

Ukraina on osoittanut, että sodankäyntivälineet ovat kokenet suuren muutoksen. Kukapa olisi uskonut, että miehittämättömät droonit ovat sodan ”voittajia”. Ukrainan sota on kerta toisensa jälkeen osoittanut,  että rintamalle odotettuihin ja lopulta saatuihin uudenaikaisiin panssarivaunuihin, lentoaseisiin, ohjuksiin ja muihin aseisiin on kohdistettu aivan liian suuria odotuksia. Uudet aseet ja niiden uusimmat versiot eivät ole ratkaisseet sotaa mihinkään suuntaan orastavista lupauksista huolimatta.

Yksi nykyaikaisen sodan häviäjistä on ollut oletus, että kaupalliset suhteet ja kytkennät eli ”taloudelliset keskinäisriippuvuudet” ehkäisevät konfliktien syntyä. Englantilainen filosofi ja ekonomisti John Stuart Mill esitti tämän suuntaisen teorian jo 1800-luvulla. Tosiasiassa kaupalliset keskinäisriippuvuudet eivät estä sotien syntyä sen kummemmin kuin poliittiset riippuvuudet.

Myös siviileihin kohdistuvat vahingonteot ovat järkyttävästi yleistyneet. Sota on totaalista, aiempien vastaavien sotien päivitystä. On tuhottu elintärkeitä palveluketjun osia ja siten  - varsinkin sodan pitkittyessä – näännytetty ihmisiä. Nykyaikainen sota tuhoaa siviilejä massiivisesti yhtään aliarvioimatta esimerkiksi Leningradin kärsimiä totaalisia henkisiä ja fyysisiä vahinkoja toisen maailmansodan aikana

Myös kybersota on lyönyt läpi. Hyökkäykset energiansiirtoverkkoja vastaan, voimalaitoksiin, sairaaloihin, asemille  ja tehtaisiin ovat osoittautuneet erittäin tehokkaiksi vihollisen voimavarojen lamauttajiksi osin johtuen pitkälle viedystä – ja siitä johtuen herkästi vaurioituvasta - tekniikasta.  On puhuttu kiusanteosta, vaikka pitäisi puhua yhteiskunnan toiminnan rajoittamisesta tai sen elintärkeiden osien lamauttamisesta. Elämme kyber – ja hybridisodan aikakautta, jossa haasteet poikkeavat aiempien sotatapahtumien ja taistelujen kulusta vain vahingon laajuudella mitattuna.

Sotia on käyty aiemminkin kulutussotien  merkeissä. Nyt tästä kuluttamisen logiikasta on tullut yksi sodan pääjuonteista.  Samalla on käyty taistelua rahavarojen riittävyydestä maa- ja maaryhmäkohtaisesti. Kilpavarustelu, joka on muutamien vuosikymmenten aikaperspektiivillä todellisuudessa tai  näennäisesti laantunut, on uudelleen nousussa. Aivan niin kuin on tapahtunut kerta toisensa jälkeen historiassa. Tapahtumien ainutlaatuisuus ja toistumattomuus on olemassa  vain kovia kokeneen ihmisen mielikuvissa.

Ukraina on hyvä esimerkki vallitsevasta epätietoisuudesta, miksi sota on syttynyt, ja miten se aiotaan  päättää. Ei löydy ”punaista lankaa”. Sen sijaan löytyy langan pätkiä, joita ihmiset epätoivoisina yrittävät solmia.  On todennäköistä, että aselevot ja osapuolien väliset aseleporikkomukset vuorottelevat. Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että sodalla on oma elinkaarensa.  Joskus sen on päätyttävä, joskaan ihan varmaa takuuta en uskaltaisi  antaa. Uudet sukupolvet keksivät uudet syyt jatkaa taistelua muistikerrostumien läpi.

Putin esittää ongelmien ratkaisuksi konfliktin juurisyihin pureutumista. Mikä ettei, mutta ensin hänen on saatava pitäväksi oma uskottavuutensa, ettei hän pelaa juurisyiden etsimisellä aikaa omaksi edukseen viivyttämällä aselevosta päättämistä.                             

Vihavainen kuuluttaa uutta maailmanjärjestystä tai vastaavaa.  Yhden tai useamman ”navan” maailma ei kuulu tähän päivään. Vallitsee valtava tahtotila palata perusasioihin, ”navattomaan” yhteistyön ja konsensuksen maailmaan.

Oikeudenmukaisuutta ja kokonaisvaltaisuutta tavoittelevan johtajuuden perään huudetaan yhä epätoivoisemmin. Vihavainen kuuluttaa erityisesti Yhdysvaltain vastuuta. Vastuu on kuitenkin käytännössä pirstoutunut pieniksi palasiksi maailmalla. Onnettomuudeksi Yhdysvaltoja johtaa epätasapainoinen henkilö imartelujen  saattelemana. Samaan aikaan tarve edes likipitäen oikeudenmukaisen maailman palauttamiseen on huutava.

Kompromissihalukkuus on vanha , mutta aina käyttökelpoinen väline uutta ratkaisua etsittäessä. Pyrkiminen syvimpiä tuntoja myöten tapahtuvaan syyllisten ja syyttömien tunnistamiseen johtaa todennäköisesti  umpikujaan niin kyyniseltä kuin tuo kuulostaakin sanoa.

Lännessä virinnyt ajatus  siitä, että Venäjä on  kärsinyt takaiskuja niin paljon, että se on valmis sodan päättämiseen, on liian optimistinen. Päinvastoin Vladimir Putinilla on itsepintainen tavoite edetä asetettuihin päämääriin maksoi mitä maksoi. Siksi on vaikea kuvitella, että Venäjä maksaisi sodan tuhoista juuri mitään.

On kehitetty ihmeellinen varjonyrkkeilykuvio, jossa Yhdysvallat – painostaen pienempää osapuolta, Ukrainaa Venäjän hyväksi  -  kuvittelee sopivansa Ukrainan rauhasta  Venäjän kanssa siten, että Venäjä ei osallistu ratkaisukeskeisesti keskusteluihin ja olettaa Ukrainan passiivisesti hyväksyvän sopimuksen, jota ei ole.

Joka tapauksessa Venäjä uusine putinilaisine maailmanjärjestyksineen on laskettava pysyväksi suureeksi kansainvälisessä politiikassa. Venäjä on kärsinyt arvovaltatappion tavoitteissaan, mutta sen suurvalta-asemaa ei voida kiistää saati, että kyseenalaistettaisiin sen olemassaolo. Vihavainen pyrkii laihaan kompromissiin: Ukraina ei voida palata  ennen vuotta 2014 vallinneisiin rajoihin.

Vaikuttaa siltä, että Venäjä uskoo olevansa oikealla asialla ja läntiset tämän uskon horjuttamispyrkimykset eivät ole johtamassa tulokseen. Nyt umpisolmu yritetään avata vanhaan malliin asevarustelua lisäämällä, joka johtaa suuren tuhon uhkan lisääntymiseen. Ensimmäisen maailmansodan alla vallinnut militaristinen henki näyttää palaavan aina uudelleen kiusaksemme. Välillä tuntuu, että ihmiskunta hautoo itsetuhoa.

Vihavainen piikittelee kolumninsa lopuksi Länsi-Euroopan maiden intoa päästä asevarustelun ja militarismin avulla mantereen rauhoittamiseen. Vihavaisen mielestä liiallinen usko sotilaalliseen voimaan johtaa tarkoitusta vastaamattomaan lopputulokseen.

Vihavainen kaivaa lopuksi esille optimistisen argumentin konfliktijatkumoa vastaan. Sen mukaan osapuolet ovat väsyneitä jatkuvaan sotimiseen. Vihavainen:” Kummankaan osapuolen ei enää kannata hakata päätään seinään sotarintamalla, mikäli pattitilanteesta suinkin voi päästä irti”. Itse olen ehkä kyynisempi:  ihminen ei opi, ja jos oppii, oppii väärin.

 

Ukrainan sodan ratkaisu - liian monta muuttujaa?

 

 

Kun on seurannut Ukrainan sodan kulkua joltisellakin  tarkkuudella, on käynyt ilmi, että rauha  on vielä kaukainen unelma. Olisi tärkeää määrittää osapuolien tavoitteet eritellysti. Yhteistä on yksi tavoite, ja se on rauhan tavoittelu. Kiistaa syntyy rauhan ehdoista. Näin voitaneen sanoa yleisellä tasolla. Mutta on välttämätöntä määrittää osapuolien tavoitteet konkreettisesti.  Piru piilee tässäkin asiassa yksityiskohdissa.

Konfliktin kokonaiskuvaan kuuluu, että Donald Trump  pyrkii rakentamaan rauhan Vladimir Putinin kanssa saadakseen sulan hattuun rauhan tekijänä ja yhtä lailla Vladimir Putin pyrkii sopuun Donald Trumpin kanssa yli ja ohi Ukrainan. Molemmille Ukraina on välttämätön kiusa ja este rauhaan, joka  haluttaisiin sanella suurvaltojen välillä Ukrainan mielipiteet sivuuttaen.

Minulle Ukrainan sodan rauhan  rakentamisesta  on  avautunut seuraava kuva: Venäjä pyrkii jo aselepovaiheessa näkemään horisontissa häämöttävän lopputuloksen. Toisin sanoen jo aseleposuunnitelmien alustavassa  vaiheessa olisi nähtävä pitkäjänteinen kaari kohti rauhaa. Venäjä on hakannut kiveen jo sodan alkuvaiheessa tavoitteensa ja pitää niistä näkyvästi kiinni. Venäjälle ei siis käy lyhyen aselepovaiheen luoma ”hengähdystauko”. Venäjä näkee vihollisen hengähdystauossa taka-ajatuksia, jotka tähtäävät nykytilan venyttämiseen ja varustautumiseen tulevia taisteluja varten. Samalla kehitettäisiin strategisia ja taktisia tavoitteita omien vahvuuksien edelleen vahvistamiseksi ja heikkouksien korjaamiseksi.

Länsivallat näkevät asian toisin. Silmiinpistävää on varauksellinen optimistisuus, joka vallistee ainakin Länsi-Euroopan poliittisissa piireissä. Sota haluttaisiin voittaa vanhalla EU-keinolla eli kokoustamalla. Kerta toisensa jälkeen sovitaan uusista uljaista suunnitelmista, jotka sitten uhkaavat jäädä vaiheeseen, kun yksimielisyyttä ei saavuteta.

Entä mikä taho on sodan uhri? Ukraina? Tietenkin! Mutta sitten tehtävä vaikeutuu, sillä herkkäuskoinen ja naiivi Donald Trump voidaan myös lukea Putinin pelin uhriksi. Tässä vaiheessa voidaan sanoa, että Putin on lukenut Trumpinsa hyvin, ainakin paremmin kuin päinvastoin.

Venäjän tavoitteet ovat lyhyesti seuraavat: 1) Alueliitosten tunnustaminen, so. Venäjän miehittämien alueiden eli Luhanskin, Donetskin, Hersonin ja Zaporizhzhian  palauttaminen kiinteäksi osaksi Venäjää (alun perin kansantasavalloiksi Venäjän sateenvarjon alle). Myös Krimin niemimaan  liittäminen Ukrainaan Nikita Hrustsevin  toimesta 1950-luvun alussa halutaan peruuttaa ja liittää se suoraan  Venäjän yhteyteen.  2) Naton palauttaminen  vuoden 1997  tilanteeseen, ts. tilaan ennen Naton laajentumista. 3) Demilitarisaation (aseistariisumisen) toteuttaminen  Ukrainassa. 4) Denatsifikaation (natsimielisten puhdistaminen) toteuttaminen. 5) Liittoutumattomuuden vahvistaminen).  6) Väitetyn venäläisenemmistön kulttuurisen ja poliittisen  sortamisen  lopettaminen.

Vastaavasti Ukrainan tavoitteena on itsenäisyyden ja suvereniteetin säilyttäminen ilman alueluovutuksia ja turvatakuineen sekä Natoon liittyminen.  

Venäjän sotaa voi luonnehtia sodaksi vihan sokaisemana. Venäjä on jo varhain asettanut tavoitteeksi Ukrainan saattamisen äiti-Venäjän huomaan. Välineeksi käyvät millaiset raakuudet tahansa (vrt. Venäjän hyökkäyssodan alussa tapahtunut siviiliväestön silmitön tappaminen ja häpäisemien).

Monia on järkyttänyt Donald Trumpin ”toisinajattelu”, hän kun on ylenkatsonut länteen päin ja näyttänyt asettuvan Vladimir Putinin  näkemysten kannalle Ukrainan sodassa. Seurauksena moni on ollut ymmällä, kun länsiliittoutuneiden ykköstukipilari, presidentti Trump näyttäisi siirtyvän sodassa ”väärälle puolelle”. Ajattelulla on kuitenkin laajempaa kantopintaa. Median kautta on tuotu  julkisuuteen asiakirjoja, joilla näyttäisi olevan todellisuusperää. Asiakirjojen mukaan Yhdysvallat suhtautuu aiempaa hyväksyvämmin Venäjän väitteisiin sodan syistä, eli että sota syttyi Naton laajenemisen seurauksena ja Ukrainan  venäjänkielisten  ”vähemmistön” syrjimisestä (on syytä muistaa, että enemmistö miehitettyjen alueiden väestöstä on venäjänkielistä).

Kaikki viittaa siihen, että historioitsijat joutuvat vielä pohtimaan syyllisyyskysymystä. Välillä tuntuu siltä, että Ukraina-yhtälössä on liian paljon muuttujia. Ei taida hevillä löytyä jonglööriä, joka saisi pidettyä kaikki pallot ilmassa samaan aikaan.

Aselevon saaminen aikaiseksi on haaste sinänsä, mutta vielä paljon suurempi haaste on pitää aselepoa yllä kestävästi ja kaikkein suuri haaste on saada aselepo johtamaan rauhaan. Päivänselvänä pidän sitä, että jos aselepo saadaan aikaiseksi, sitä tullaan  rikkomaan  tiheään tahtiin. Venäjän epäluulo esimerkiksi näyttää estävän Venäjää luottamasta siihen, että rauhanturvaajien aseet osoittavat oikeaan suuntaan. Kuka siis valvoo aselepoa uskottavasti?

Oma lukunsa on Donald Trump, jonka vauhti puheissa  on niin kova, että laatu kärsii pahasti. Trumpin tavoitteena on olla suuri mestari suurvaltasuhteissa. Ukraina ilman USA:n ja Venäjän vastavoimaa voi tässä hurjassa vyörytyksessä syrjäytyä sivuraiteelle, joka koetaan hyvin monilla tahoilla epäoikeudenmukaiseksi.

Sitten ovat vielä suomalaiset asiantuntijat, joilla on hyvin naiivin optimistinen käsitys ja usko ihmisen sanaan. Eräillä muilla tahoilla sanat ovat vain väline siirtyä asiasta toiseen tai sitten heittoja tai koepalloja ilman tositarkoitusta. Siksi oli virkistävää kuulla Ulkopoliittisen instituutin Matti Pesun kypsiä ja kylmän realistisia järkeilyjä Ukrainan tilanteesta A-studiossa13.3.2025.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Liitän ohessa taustaksi amerikkalaisen Ukrainan sodan toisinajattelijan John Mearsheimerin käsityksiä Ukrainan sodan syistä. Voimme havaita, että ne ajatukset, jotka juuri nyt esitetään valtavirrasta poiketen ovat olleet useilla tahoilla esillä jo monta vuotta sitten. Näistä toisinajattelijoista fokukseen valitsen juuri Mearsheimerin.

John Mearsheimer  (77 vuotta) on yksi Yhdysvaltain johtavista politologeista. Hän on johtava ns. realistisen koulukunnan edustaja. Tämä Chicagon yliopiston professori on tullut tunnetuksi Yhdysvaltojen toimenpiteiden kovana arvostelijana koskien Ukrainan sotaa. Hän on syyttänyt Yhdysvaltoja epäonnistumisesta konfliktin ja sitä edeltäneiden vaiheiden ratkaisemisessa.

Pääsyytös on, että työntäessään tieltään Natoa itään,  ja rakentaessaan suhteita Ukrainaan, Yhdysvallat on kasvattanut sodan mahdollisuutta USA:n ja Venäjän välillä ja luonut perustan Vladimir Putinin aggressiivisille toimille Ukrainassa. Oheinen kirjoitus perustuu Mearsheimerin puheenvuoroon, joka on otsikoitu  ”Ukrainen war & the solution” 5.4.2022.

On selvää, että Mearsheimeriin on kohdistunut ankaraa arvostelua, mutta tässä kirjoituksessa pyrin ensisijassa  valottamaan hänen näkemystensä perusteita, en niinkään kritisoimaan hänen mielipiteitään.

Mearsheimer lähtee liikkeelle kriisin alkusyistä ja siitä,  mihin lännessä on pyritty. Syyllinen lännen mielestä on Vladimir Putin: ”on hyviä poikia lännessä  ja on pahoja poikia idässä (venäläiset)”. Tässä on siis kysymys sodan juurisyille pureutumisesta, ei venäläisten vertahyytävistä sodanaikaisista julmuuksista. Venäjän syyttelyn Mearsheimer tyrmää: Yhdysvallat itse yhdessä länsiliittoutuneiden kanssa on syyllinen konfliktiin(!).

Mearsheimerin näkemyksen mukaan Yhdysvallat on vuodesta 2008 lähtien pyrkinyt kääntämään Ukrainaa länteen.

Lännen tärkein strategia on ollut Naton levittäytyminen länteen mukaan lukien Ukraina. Toinen strateginen elementti on ollut EU:n laajentuminen itään. Kolmas osa strategiaa on ollut lännen ja länsimielisten tukema ”värivallankumous” (Ukrainassa oranssi vallankumous). Viimekätisenä tavoitteena on ollut saada voimaan liberaali demokratia yhteiskuntajärjestelmänä, eikä pelkästään se, vaan saada liberaali demokratia kukoistamaan Venäjän rajalle.

Länsi on omaksunut liberaalin demokratian perinnön, josta se ei voi antaa periksi, kun vastassa on autoritaarinen järjestelmä. Mearsheimer tuntuu koettelevan rajaa,  miten pitkälle autoritaarisen järjestelmän kampeamisessa kyetään  menemään varsinkin,  kun  kysymys on vastapuolen (Putinin Venäjän) elintärkeäksi kokemasta intressistä eli Venäjän rajalla sijaitsevan lännen etuvartion – Ukrainan - torjumisesta.

Kysymys on siis siitä valitaanko periaatteellinen kiveen hakattu kanta liberaalin demokratian puolesta vai  joustaminen rauhan säilyttämiseksi? Mearsheimer taipuu käsittääkseni jälkimmäisen kannalle. Mutta…. mutta sodan julmuuksien tultua julki hyvin moni asettui Mearsheimerin näkemystä vastaan.

John Mearsheimerin kannanottoja voi verrata Yhdysvaltain omaksumaan linjaan Ukrainan sodassa. Yhtymäkohtia löytyy. Suuressa kuvassa on vaikeaa syyllistää yhtä tahoa. Toisaalta syyllistäminen  voidaan nähdä populistisena yksinkertaistuksena siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu. Voidaanko sanoa, että mikä konkretiassa kuulostaa päivänselvältä (Venäjän syyllisyys) on selittämättömällä tavalla asetettavissa  epäilyksen kohteeksi. 

 

 

Hirmumyrskyn silmässä on tyyntä…..

 

Kansainvälisen politiikan tyrskyt maailmalla näyttävät juuri nyt suuremmilta kuin pitkään aikaan. Tuntuu siltä, että poliittiset mannerlaatat ovat liikkeessä toisiinsa nähden. Erityisesti tämä näyttää pitävän paikkansa, kun ajatellaan Yhdysvaltoja ja Venäjää.

Vasta nyt alkaa paljastua Putinin maailmanjärjestyksen ydin, asia, josta olen kirjoittanut lukuisia kertoja näissä blogikirjoituksissa. Putin ei ole keksinyt itse asiassa mitään uutta. Jaltassa 1945 suurvaltojen kesken sovittu silloinen maailmanjärjestys on tästä tunnettu esimerkki. Tietenkin maailmanjärjestys ei silloinkaan ulottunut joka kolkkaan maapallollamme, mutta tunnettuun maailmaan kuitenkin.

Maailmanjärjestyksen jako kahteen toteutui vuosien 1945 ja 1990 väillä, jolloin kylmä sota jakoi maailman kahteen tosilleen vihamieliseen leiriin. Yhdysvallat omaksui kapitalistisen talousmallin ohjenuorakseen ja Neuvostoliitto yritti vyöryttää sosialistisen järjestelmän koko tunnetun maailman kattavaksi. Neuvostoliiton ja sosialismin sortuminen 1990-luvun alussa romahdutti samalla  kaksinapaisen maailmanjärjestyksen. Jäljelle jäi vain yksi suurvalta, Yhdysvallat. Tai ainakin niin luultiin. Valtatyhjiö pyrkii täyttymään, sanovat viisaat. Niin kävi nytkin, kun Kiina aloitti oman nousunsa kehittyneiden ydinaseiden ja avaruusteknologian johdattelemana. Sen parina, muuta maailmaa ylivoimaisempana oli Yhdysvallat, jonka voi sanoa muodostaneen oman maailmanjärjestyksensä. Pian kuitenkin taantunut Venäjä ryhtyi kokoamaan voimavaroja luodakseen upouuden maailman. Käynnistyi  putinilaisen maailmanjärjestyksen muotoutuminen. Kolmen suurvallan keskinäisessä nokittelussa Venäjä näytti jäävän aluksi sivuosaan. Asia korjautui, kun venäläinen imperialismilla kuorrutettu nationalismi  alkoi nostaa päätään ja löysi oman uoman etenemiselle 2000-luvun alusta lähtien.  Pian Vladimir Putin taustavoiminen oli valmis julistamaan uuden maailmanjärjestyksen, jonka avulla Venäjä haki oman paikkansa suurvaltojen hierarkiassa. Se pyrki ns. BRICS -maiden tuella pönkittämään saavuttamaansa jalansijaa. Venäjä ei ainoastaan murtautunut eristäytyneisyydestä, vaan pystyi vaikuttamaan maailmanpolitiikkaan aivan uudella tavalla varsinkin sen jälkeen, kun sotatapahtumat Ukrainassa kääntyivät sille edullisemmiksi.

Venäjän laajentumisen lähikohteeksi sopi Ukraina senkin takia, että Ukraina  -  venäläisten käsityksen mukaan ”länsi- ja fasismisuuntautuneena” – muodostui vaaraksi koko Venäjälle. Ukraina luetaan kaiken  lisäksi myös slaavilaisuuden ja ortodoksisuuden alkukodiksi. Tätä pyhää sanomaa julistettiin kovaäänisesti propagandalla.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että Venäjä ei hevillä luovu saavuttamistaan asemista Ukrainassa, mutta toisaalta osapuolet ovat vähitellen taipumassa etsimään aselepomahdollisuuksia. Tästä ollaan kuitenkin vielä kaukana. Trump näyttää jatkavan kiristyslinjalla sekoittaen poliittista pakkaa monilla eri tavoilla. Kiristyksen avulla tapahtuva politikointi on tullut Trumpin tuliaisina nykypolitikkaan liberaalidemokraattisten hyvien  tapojen vastaisesti.

Sivuutan tässä sota- ja rintamatilanteiden läpikäymisen. Eräänlainen ristiriidassa olevien etujen kulminaatiopiste saavutettiin, kun presidentit Trump ja Zelenski sekä Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance ottivat yhteen ”kolmineuvottelussa” Valkoisen talon Oval Officessa helmi-maaliskuun vaihteessa 2025. Seurasi ennenkuulumatonta päälle puhumista ja raivokasta riitelyä, vaikka neuvottelujen alkupuoli oli hyvin seesteistä ja kohteliasta. Riistäytyikö tilanne käsistä? Ei ollut tasoittavaa voimaa eikä puheenjohtajaa jakamassa puheenvuoroja. Neuvottelujen alun rauhallista vaihetta on näytetty kovin valikoivasti ja säästeliäästi suurelle yleisölle. Tuossa osassa keskustelu oli juohevaa ja rakentavaa, johon monet jälkeenpäin ovat toivorikkaina kiinnittäneet huomiota. Lopputuloksena oli kuitenkin välirikko, joka Trumpin mukaan ”tarjosi hyvää TV-viihdettä”. Harvinaislaatuinen riitely jää diplomatian historiaan eräänlaisena pohjanoteerauksena ja toisaalta johtamistaidon koulutuscasena siitä, miten asiat voivat mennä solmuun.

Nyt kun pöly on hiukan laskeutunut, ulkoministeri Marco Rubio on avannut amerikkalaisten näkökulmasta rauhan mahdollisuuksia  ja todennut hiukan omahyväisesti, etteivät sen enempää Joe Biden kuin eurooppalaiset onnistuneet houkuttelemaan Putinia neuvottelupöytään. Toista on nyt, vai onko?  Putinia nimittäin yrittää suostutella Donald Trump. Totta kai rauhan asia on kaikkien huulilla, mutta ongelma on siinä, että esimerkiksi Sergei Lavrov on tyrmännyt kaikki lännen aloitteet Venäjän etujen vastaisina (Ukraina Natoon: EI käy, eurooppalaisia rauhanturvajoukkoja Ukrainaan: EI käy, ja niin edelleen loputtomasti).

Yhtä tylynä on ollut Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth todetessaan, että Ukrainasta ei pidä tulla Naton jäsentä, eivätkä alueluovutukset nykytila huomioiden ole realismia. Hegseth ei ole myöskään antamassa Ukraínalle turvatakuita.

Rakentavatko Länsi-Euroopan johtajat pilvilinnoja Ukraina-avusta omantunnon rauhoittamiseksi? Mitä edellä kuvatusta episodista jää käteen? Ehkä selvimmin se, että todennäköisesti Trump ja Vance olivat laatineet tragikoomisen näytelmän juonen etukäteen ja raivoisasti yrittivät leimata Zelenskin erilaisin tekosyin - aina hänen pukeutumistaan ja anteeksipyyntövaatimuksia myöten -  koko näytelmän syntipukiksi.

Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että Ukraina nyljetään siinä määrin kuin Venäjä haluaa. Miksi se jättäisi käyttämättä hyväkseen tilaisuuden, jossa likaisen työn teki Donald Trump. Ikävimmässä vaihtoehdossa Ukrainalta viedään maat ja käynnistetään puhdistus, joka tuo lisäkatkeruutta murhenäytelmään. Donald Trumpille tämä harjoitus oli bisnesviritelmä, ei mitään muuta. Länsi-Euroopan maat olivat juuri niin lammasmaisia kuin saattoi odottaa. Ne käyttäytyivät tosi paikan tullen samalla  tavalla kuin kollegansa 1930-luvulla. Venäjä, joka vielä 10 vuotta sitten oli hylkiö kansakuntien joukossa, on nyt voimiensa kukkuloilla. Se ei pahimmassa tapauksessa ole sitoutunut mihinkään vastaantuloon. Perästä kuuluu.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Natoa sotilasliittona on testattu kovissa paikoissa varsin harvahkosti  sen olemassa olon aikana. Se ei muodosta käytännössä kiinteää liittoa vaan eräänlaisen turvakehikon, joka voisi toimia parhaimmillaan sotilaallisen pelotteen mahdollistajana.

Kaiken kaikkiaan länsi on liian hajanainen ja erimielinen, jotta Naton viidenteen artiklaan - esimerkkinä Suomi - voitaisiin täydellä luottamuksella nojautua. Suomen varmana pidettävä voimavara on Euroopan kärkipäätä edustava joukkojen rekrytointivalmius ja varustelutaso. Taustalla kummittelee kevään 1940 tilanne, jossa länsivaltojen ensisijaisena intressinä - kovista Suomea tukevista puheista huolimatta -  oli Kiirunan malmivarat. Taitaa nytkin Suomen osalta oma apu olla paras apu!

Nytkin taustalla vaikuttavat Itä-Ukrainan mineraalivarat, joista taloudellista hyötyä hakevat samanaikaisesti USA, Venäjä ja Ukraina itse. Edellä mainittu välirikko kärjistyi sattumalta (vai sittenkin tarkoituksella?) ajankohtaan, jossa piti sopia Donetskin ja Luhanskin  mineraalivaroista. Itse kolmineuvottelu on kerrottu tiedotusvälineissä perin pohjin, joten tähän poimin vain muutaman oman ajatukseni siitä, miten riita eskaloitui. Riitelyhän alkoi vasta kun neuvottelua oli käyty yli puolenvälin. Aggressiivisuudesta vastasi vahvasti amerikkalainen osapuoli. Tuli mieleen oliko hyökkäyksen askelmerkit sovittu yhteisesti Trumpin ja Vancen kesken. Joka tapauksessa Trumpin kanssa voitaneen neuvotella vasta sitten, kun herkkähipiäinen presidentti on saanut jonkinlaisen ”voiton” vastapuolesta. Zelenskillä jäi vaikea tehtävä sekä hävitä näennäisesti että voittaa tosiasiassa neuvottelu. Tälle tielle hän ei lähtenyt, vaan käynnisti vastahyökkäyksen terrierimäisesti. Olisihan hän voinut valita diplomaattisemman linjan  kunnianaran isäntänsä takia ja antaa Trumpille hiukan liekaa taktisista syistä, mutta nyt on muistettava, että Zelenskillä oli puolustettavanaan oman maansa suvereniteetti.

Neuvottelu käytiin tietysti englanniksi, joka käänsi edun natiivienglanninkielisille Vancelle ja Trumpille. Kokemuksesta tiedän, että syntyperäinen ei-englanninkielinen joutuu pelkistämään sanomaansa pysyäkseen keskustelun rytmissä mukana. Juuri tämän ongelman eteen Zelenski joutui.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Quo vadis, Europa?

Mutta missä on varsinainen pihvi erilaisten yksityiskohtien luettelemisen sijaan? Mielestäni on tullut riittävän selkeästi todistetuksi, että Yhdysvaltain  oikeistokonservatiivinen falangi ja Putinin Venäjä ovat  ylätasolla löytäneet toisensa.

 J.D. Vance on tämän ajattelun vakavasti otettava lipunkantaja ja ideologi Trumpin hataran ja hyppelehtivän ajattelun sijaan. Minä, kuten monet muutkin kiinnittivät Valkoisen talon ovaalitoimiston neuvottelussa huomiota siihen, kuinka Vance johti hyökkäystä Zelenskiä vastaan. Taustalla vaikuttaa todella merkittävä asia eli laajennettu etupiiriajattelu. Itse asiassa tullaan hyvin lähelle Putinin uutta maailmanjärjestystä, jossa pelissä ovat paljon suuremmat geopoliittiset argumentit kuin Ukraina. Tältä pohjalta löytyvät myös perustelut Venäjän ahneeseen ja ahdistelevaan suhtautumiseen koskien Euroopan maita riippumatta siitä kuuluvatko maat Natoon vai eivät. Kysymys ei ole vain Ukrainasta vaan koko Euroopan kohtalosta.

Inhorealistisesti on pakko todeta, että ”maailmanrauhan” valttikortit ovat Yhdysvaltain ja Venäjän käsissä. Kysymys ei olekaan enää pelkästään Putinin maailmanjärjestyksestä vaan suurvaltojen keskenään sopimasta Pax  Eurooppa-  tai Pax  Euraasia- maailmanjärjestyksestä, jossa (suuri) osa maista pyritään pakottamaan  vanhoillisten tahojen sopimaan ”rauhaan”. Voidaan hyvin nähdä suuren kehikon sisällä Venäjän pyrkimys lähellä olevien maiden alistamisesta Valko-Venäjän kaltaiseen rajatun suvereniteetin tilaan.

Lähestytäänkö nyt Wienin kongressin 1814-1815 henkeä, jossa Napoleonin sodista voittajina selvinneet taantumukselliset voimat ottivat tehtäväkseen vallan haltuunoton tyrkäten liberaalit voimat syrjään? Nytkin kirjoitetaan voittajavaltioiden historiaa.

Jo nyt on ilmennyt Yhdysvaltain pyrkimys keskeyttää  amerikkalaisten aseiden vienti Ukrainalle siihen asti, kunnes Ukraina suostuu amerikkalaisten  (yhdessä Venäjän kanssa?) - asettamiin rauhanehtoihin. Tämä on jo selvää kiristystä.

Kiihkeä yritys päästä eteenpäin rauhan tavoittelussa jatkuu. Pakko kysyä, kenen rauhasta on kysymys. Missä piilottelee Venäjä? Kiinnitin huomiota siihen, että Venäjästä ei paljoa ole puhuttu viime päivinä. Jää kuva, että Vladimir Putinille katetaan pöytää.

Edellä esitetty on toki vain yksi tulevaisuuden skenaario.

Ehkä tämän kaiken kakofoniamyrskyn silmässä on tyyni kohta, johon kaikki puheissa hakeutuvat tai ainakin pyrkivät?

 

 

Uuden kylmän sodan kynnyksellä /Osa 2

 

 

Münchenin vuosittain järjestettävä turvallisuuskonferenssi pidettiin tänä vuonna 14.-16.2 2025 muuttuneissa olosuhteissa verrattuna vuoteen 2007. Menemättä yksityiskohtiin totean, että suurin konkreettinen muutos Euroopassa on tietenkin Ukrainan tilanteen dramaattinen muuttuminen. Vuonna 2007 ei ollut vielä sotaa, joka  vuoteen 2025 mennessä on riehunut valtoimenaan jo lähes kolme vuotta.

Monet ovat pitäneet Putinin puhetta vuoden 2007 konferenssissa tulevan sodan julistuksena, jota se perustellusti olikin.

Ukrainan rauha ei riitä pysyvän rauhan takeeksi, vaan tarvitaan laajempi konsensus eri voimaryhmittymien välille. Sitoutuuko Putin tähän ilman asettamiaan ehtoja (vrt. rauhantakuut Ukrainaa ja Eurooppaa koskien)?

Konferenssin alla pitämässään puheessa Yhdysvaltain varapresidentti J. D. Vance ilmoitti, että Yhdysvallat ja Venäjä ovat sitoutuneet rauhan arkkitehtuuriin ja siveelliseen, kristilliseen normistoon. On huomattava, että tässä myötäillään Putinin ja Lavrovin esillä pitämiä teemoja kristillisestä perinnöstä,  jonka lipunkantajana Venäjä toimii, ja jonka perusrakenteen  - Putinin ja Lavrovin mukaan - länsi väitetyllä moniarvoisuudellaan on tuhonnut.

Münchenissä 2025  Vance yllätti vastaanottajat kovalla hyökkäyksellä Euroopan suuressa arvossa pitämiä arvoja vastaan. Vance nosti tikun nokkaan sananvapauden laiminlyönnin ja toimimattoman   demokratian antaen ymmärtää, että monet autoritääriset valtiot ovat näissä ohittaneet Euroopan. Miten tämä voidaan tulkita muutoin kuin riidan haastamisena? Vai onko tämä kaikki vain taktikointia

Ilmeisesti Trump haluaa koetella eurooppalaisia kumppaneitaan kovakouraisemmin kuin vastustajiaan. Onko nyt siis kysymys uudesta maailmanjärjestyksestä, jonka ajamisenTrump on ottanut tehtäväkseen  vai sammuuko muutostahti omaan mahdottomuuteensa. Epäilen, että jälkimmäinen on lähempänä toteutumista.

Vanhat maailmankirjat ovat sekaisin, koska esimerkiksi Naton eurooppalaiset jäsenmaat keskenään ja Eurooppa ja Yhdysvallat keskenään ovat ajautuneet ristiriitoihin. Olemme tilanteessa, jossa Yhdysvallat on hiljalleen irtautumassa Euroopan puolustuksesta. Samalla ne perusteet, joiden vuoksi Suomi katsoi parhaaksi liittyä Natoon (Nato + DCA) ovat haurastuneet. Suomi osallistunee Euroopan yhteiseen puolustukseen, jos siihen päädytään.

Kilpailevien maailmanjärjestysten syntymistä kylmän sodan tapaan on ehkä liian aikaista ennustaa, mutta Putinin ekspansiouho ja Trumpin ahneus Yhdysvaltain alueen laajentamiseksi (Grönlanti, Panama, Kanada, Gaza) ovat tulevan osviittoja. Joka tapauksessa se maailmanjärjestys, joka rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen ei ole enää ennallaan.

Epäilemättä kummankin ilmiselvä henkilökohtainen kunnianhimo ohjaa heidän toimiaan laajemman ajattelun ohessa. Trumpista voidaan erikseen todeta, että hän on hyvin poikkeuksellinen valtionpäämies. Koleerinen luonteenlaatu johtaa nopeisiin kuohahtamisiin ja mielijohteesta käynnistyviin peliliikkeisiin, jotka eivät tahdo kestää arkirealismia. Tulee tunne, että kun hän puhuu, siirtyy vastuu kuulijalle. Entä jos kysymys on vain poliittisesta taktikoinnista, jonka nimiin jotkut tahot vannovat? Tuskinpa kuitenkaan, vaikka jälkikäteen se kelpaa kyllä selitykseksi epäonnistumisille.

::::::::::::::::::::::::::

Kauppapolitiikassa Trumpia tuntuu ohjaavan spontaani suurellisuus ja improvisointi. Yhtenä hetkenä hän tuntuu tekevän aloitteen, joka vaikuttaa ympäröivien tahojen kannalta hämmentävältä, jonain toisena hän esittää jälleen jotain uutta spontaanin tuntuista avausta. Sitä paitsi ei olisi ensimmäinen kerta, jos Trump perääntyy saatuaan jonkin näyttävän, mutta tosiasiassa mitättömän ”voiton”. Nyt hän on innostunut tullipolitiikasta, jolla hän uskoo kostavansa – mielestään -  väärin menetelleille kauppakumppaneilleen. Perustelun hän on hakenut historiasta,1900-luvun vaihteen presidentti William McKinleyltä, joka otti rumpujen päristessä tullit käyttöön, mutta veti toimenpiteen pois pian, kun havaitsi sen vaikutusten epätarkkuuden ja osumisen usein omaan nilkkaan: Yhdysvalloissa hinnat alkoivat nousta tullipolitiikan seurauksena. Epäonnistumiseen päätynee myös Trumpin pyrintö. Eurooppalaiset eivät jätä ostamatta amerikkalaisia tuotteita kiusanteon takia vaan sen takia, että niiden laatu ei välttämättä pärjää kilpailluilla markkinoilla Euroopassa, sen enempää kuin Aasiassakaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Putin ei ollut Münchenissä 2025, mutta hänen suunnitelmiaan vuonna 2007 (München 2007) voidaan verrata tilanteeseen vuonna 2025. Päädyin seuraaviin johtopäätöksiin:

(Yksi) Moni muukin kuin minä on kiinnittänyt huomiota Putinin sitkeään kestävyyteen sodan keskellä. Toistuvasti epäillään hänen ja Venäjän kestokykyä, mutta ”München 2007” on edelleen voimassa. Putinilaisen tulkinnan mukaan sota syttyi, koska Putinin (ja Venäjän) ei annettu nousta ansaitsemaansa asemaan maailman valtiaiden ja -valtojen joukossa.

(Kaksi) Putinilaiseen ”World orderiin 2007” kuului uusi turvallisuusarkkitehtuuri turvatakuineen, jossa Venäjällä on tärkeä sija, ja johon oleellisesti kuuluvat etupiirit (joita Putin ei puheessaan Münchenissä 2007 tosin maininnut) ja moninapaisuus. Erityisenä huolena Putinilla oli Naton leviäminen Venäjän rajoille.

Tähän tavoitteeseen on vielä matkaa, joskin sotaan liittyvistä tappioista huolimatta Putin on päässyt ”kasvamaan ”– ristiriitaista kyllä – eräänlaiseksi vertauskuvalliseksi tuhon enkeliksi.               Nyt hän ainakin pääsee muiden suurvaltojen kanssa samoihin pöytiin.

(Kolme) Venäjän ansaitseman tunnustuksen vahvistaminen suurvaltojen taholta on jäänyt Kiinan ja BRIC(S) maiden kontolle, joiden kanssa Venäjä on hakeutunut tiiviiseen yhteistyöhön.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Miten tähän umpikujamaiseen turvallisuusvajetilanteeseen jouduttiin? Käynnistävänä voimana oli Neuvostoliiton sortumisen jäljiltä Venäjän vaikutusvaltavaje, jota se yritti korjata kiinteyttämällä aluksi suhteita vanhoihin neuvosto-osavaltioihin.

Kylmän sodan voittaja, länsiliittoutuneet (myöh. Nato ja sen jäsenvaltiot), tunsivat tilaisuutensa koittaneen ja laajenivat Itä-Euroopan maihin, niiden itsensä sitä halutessa ja Venäjän sitä pystymättä estämään. Tämä katkeroitti Venäjän ja niin pian kuin se toipui kylmästä sodasta, se pyrki – lyhyen demokratiavaiheen jälkeen -  saamaan hyvityksen tappioilleen. Ensimmäiseksi uhriksi valikoitui Ukraina - joka oli yksi Neuvostoliiton jäljiltä jäänyt jakojäännös – jota puolestaan Nato ryhtyi tukemaan asetoimituksin.

Ongelmat ketjuuntuivat ja vanhan mantereen turvallisuusvajeongelmat paljastuivat kaikille ilman, että tarpeellista yksituumaisuutta saatiin aikaiseksi Euroopan puolustamiseksi. Yhdysvallat kyllästyi tukemaan Länsi-Eurooppaa tehtyään sitä 80 vuotta Marshall-avusta lähtien. Paine Euroopan puolustusmenojen lisäämiseksi kasvoi. Samaan aikaan suurvaltakenttä järjestäytyi uudella tavalla Kiinan päätettyä ryhtyä tukemaan Venäjää ja Yhdysvaltain ryhdyttyä Trumpin kaudella tekemään diilejä Venäjän kanssa muiden toimijoiden pään yli.

Ollaan tilanteessa, jossa Venäjä pyrkii sitkeästi pitämään hallussaan valtaamansa Ukrainan alueet. Jää nähtäväksi jatkuuko suurvaltojen (erityisesti Yhdysvallat - Venäjä) yhteistyö epäortodoksisen mallin mukaan, kuten nyt näyttää, ja onnistuuko yhteistyön käynnistäminen Euroopan valtioiden kesken puolustuksen tehostamiseksi. Nämä ovat isoja turvallisuuspolitiikan ja maailmanrauhan säilyttämisen avainkysymyksiä, joista vallitsee syviä erimielisyyksiä.

Eletään uudelleen käynnistyneen kylmän sodan sumussa, jossa on vaikea löytää selkeitä ulospääsyteitä. Ajattelu liittyy oleellisesti Yhdysvaltain investointeihin Eurooppaan, joiden osalta vallitsi otollinen ilmapiiri, kun Marshall-apua tarjottiin Eurooppaan. Totta kai Yhdysvallat  loi sen avulla itsekkäästi  markkinoita amerikkalaisille tuotteille, mutta samalla taisteltiin kommunismia vastaan ja autettiin Eurooppaa nousemaan käydyn sodan aiheuttamasta tuhosta. Kun kylmä sota vaimeni 1990-luvulta alkaen, on sen sijalle tullut vähitellen – kuin huomaamatta - yhdysvaltalainen eristyneisyys, Monroe-opin uusi versio. Trendi on voimistunut aivan viime vuosina. Tämä tapahtuu pahaan aikaan, kun uudelleen käynnistyneen kylmän sodan haasteet nostavat päätään ja tarvittaisiin taas panostuksia infrastruktuuriin, asetuotantoon ja tuottavuutta lisääviin investointeihin sekä ennen kaikkea sodan perspektiivissä Venäjän tarjoamaan haasteeseen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mitä on kylmä sota tänään?

Määrittelen sen suurvaltojen ja niiden liittolaisten väliseksi konfliktiksi, jota käydään pääosin (ydin)asevarustelun keinoin, useimmiten karkean sotilaallisen tasapainon vallitessa osapuolien välillä. Kylmässä sodassa kilpaillaan talous- ja ideologisten järjestelmien paremmuudesta usein - ja tulevaisuudessa yhä useammin – kyber- ja/tai hybridisodankäynnin välinein. Kylmälle sodalle luonteenomaista on rauhan- ja sodanomaisten tilanteiden häilyvyys.

 

Trumpin siviilijuntan vallankaappaus/ osa 2

 

”EU on perustettu pettämään Yhdysvaltoja”, toteaa Trump kuin muina miehinä Yhdysvaltain hallituksen kokouksen rutiineissa, mutta ei malta olla jatkamatta tokaisten, että ”rakastan kaikkia Euroopan maita”. Ihanko totta? Tärkeää on, miten hän sanoittaa ajatuksenjuoksuaan. Ajatus näyttää muodostuvan sattumanvaraisesti syntyvistä mielleyhtymistä, joita hän rytmittää tiheään tahtiin toistuvilla ”pikauusinnoilla”, sanojen toistamisella. Toistoja hän käyttänee tosiasiassa seuraavan sanomisensa miettimiseen.

Ja niin kokous jatkuu…. Ministerit joko uskovat Trumpia tai sitten yrittävät pidätellä nauruaan. Naurunpurskahdusten herkkyyttä hillitsee herkästi loukkaantuvan Trumpin iso ego. Mukanaolijat ovat saaneet paikkansa Trumpin kaveruuden tai armeliaisuuden perusteella, ei muodollisen eikä käytännöllisen pätevyyden perusteella. Luottamus voidaan pettää vain kerran…. Muutoinkin Trumpin tulo estradille on johtanut hämmentäviin  tilanteisiin. Talk show -isännät valittavat, että Trump kerää irtopisteet pelkästään olemalla oma itsensä kokopäiväisesti ja syömällä heidän leipäänsä. Miksi tyytyä toisen käden versioon, kun aito on paljon parempi: ”Vitsi koko mies”.

Useimmat Euroopan valtiot ovat hyväksyneet: puolustusvoimien määrärahojen kasvattamisen  osin Trumpin painostuksesta, ja koska Yhdysvaltojen taakka koetaan väitetysti liian suureksi. Tällä päätelmällä on puolustajansa, mutta useiden maiden puolustusbudjetin suuruus suhteessa bruttokansantuotteeseen on merkittävä (Puola, Baltia…).

Useimpien Euroopan valtioiden puolustusbudjettien suhteellinen vaatimattomuus johtuu siitä, että on luotettu venäläisittäin sanottuna ”rauhanomaiseen rinnakkaineloon”. Erityisesti Nikita Hrustsevin viljelemä käsite on päässyt unohtumaan vanhentuneena, mutta edelleenkin se on – jos olen oikein käsittänyt - Venäjän perustuslaissa. Käsite on  relevantti ja olisi sovellettavissa modernisoituna tähänkin päivään.

Oma lukunsa ovat tullit, joita Trump ajaa  asiantuntijoiden varoituksista huolimatta. Osittain pyrkimyksenä on lisätä Yhdysvaltain omien yritysten sijoituksia omaan maahan, ja osittain  pyrkimyksenä on siirtää muiden maiden tuotantoa Yhdysvaltoihin. Keskeisin väite, joka pitänee paikkansa,  on, että tullit nostavat teollisuuden (alumiini, teräs) lopputuotteiden hintoja ja aiheuttavat siten vahingon Yhdysvaltojen omalle taloudelle. Yhdysvaltojen korkea palkkataso on tehokas este tehtaiden synnylle tai siirtymiselle Yhdysvaltoihin. Tuotteiden hinnat yksinkertaisesti karkaavat käsistä. 

Kuten edellä on käynyt ilmi, ovat hallituksen jäsenten ja muiden johtavissa asemissa olevien  mielipiteet mahdollisimman pitkälle yhdenmukaistettu. Ministerien tietotaito ei kestä useissa tapauksissa tarkempaa syyniä. Tuttuus Trumpin uran jossakin käänteessä on useiden ministerien nimittämisperuste. Osa on toki ammattipäteviä, kuten ulkoministeri Marco Rubio.

Ministerit ovat harvoin taustaltaan alan miehiä ja naisia, mutta Trumpin siviilijuntan kokoonpano on jopa harvinaisen  heterogeeninen osaamistaustaltaan: rokotetaikauskoa, salaliittopaljastuksia, vainoharhaisuutta, soturikulttuurilegendoja….

Trumpilla on saavutuksia ja ”saavutuksia”vaikka toisille jakaa pelkästään viimeisten kahden kuukauden ajalta. Hän on oikonut/vinouttanut  USA:n ja Venäjän suhteita, luonut särön USA:n ja Euroopan suhteisiin (Nato ym.), värkännyt vihattuja hankkeita (Kanada, Panama), suunnitellut toteuttavansa Gazan mistään  välittämättömän kiinteistöbisneksen, pystyttänyt tullimuureja peittääkseen amerikkalaisten tuotteiden kilpailukyvyttömyyden, ottanut suuren riskin pakolaisten karkottamiseksi Yhdysvalloista, pelannut yhteen Venäjän kanssa Ukrainan tappioksi.