Maailman mahtavimman miehen johdateltavana

 

 Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin maailma on kaunis. Niin hän antaa ymmärtää, tosin  valikoivasti. Suuret johtajat pyrkivät nyt liehakoimaan maailman mahtavinta ihmistä,  Yhdysvaltain presidenttiä. Pyritään jopa aivan tykö. Mutta ei hätää, nyt meillä on oma edustajamme mahtihenkilöiden joukossa. Miehemme maailmalla on tietenkin Alexander Stubb.

Jottei totuus unohtuisi niin on todettava, että ihan pyyteetön mahtihenkilön seurue ei ole. On herännyt ajatus , että  Donald Trump ympäröi itsensä mielistelijöillä, jotka yrittävät arvuutella millainen lähestymistapa on juuri nyt suuren johtajan maailmassa otollisinta. Ensin on kuitenkin päästävä käsiksi johtajan ajatuksenjuoksuun. Kun Trump kutsui Valkoisen taloon koolle valtiomiesporukan ratkaistakseen Ukrainan  Gordionin solmun, hän rupesi muina miehinä juttelemaan USA:n sisäpolitiikan keskeneräisistä asioista paljastaen samalla, mitkä aiheet häntä todella kiinnostivat, kunnes havahtui puhumaan kokouksen teemasta, Ukrainan aselevosta ja turvatakuista ja muusta tähdellisestä.

Merkillinen mies tämä Trump, kaikkien muka tasavertainen kaveri, mutta kuitenkin prinsessanherkkä  primus inter pares…  Häneltä voi odottaa mitä tahansa. Arvuutellaanpa: hän on rakentanut tarkoin harkitun suhteen  Alexander Stubbiin, joka voi avustaa häntä erilaisten hankkeiden työstämisessä. Mutta mitäpä noita spekuloimaan. Ehkäpä Trump on vain innostunut Stubbin veikeästä poikamaisuudesta ajatellen kaihoisasti mennyttä nuoruuttaan. Kesken näiden havaintojen mieleen palautuu yksi paljon miettimäni asia. Miten on mahdollista , että Trumpin vaikutus liberaalidemokratiassa on näin suuri itsevaltaisen valtionpäämiehen kuvan muodostamisessa kuin miltä juuri nyt näyttää.  Ja vielä enemmän: mikä vaikutus Trumpilla tulee olemaan koko liberaalidemokraattiseen presidentti-instituutioon.

Tekisi mieli sanoa, että hän ei ole ainoastaan pilannut  mielikuvaa Yhdysvaltain presidentistä vaan koko presidentti-instituutiosta. Mutta jääkö tästä pysyviä jälkiä tulevien presidenttien  valtaoikeuksiin? Juuri nyt näyttää siltä, että liberaalidemokratia joutuu haastajan asemaan monissa valtioissa ja sitä uhkaa luisuminen autoritaarisuuteen. Vai syntyykö sittenkin liberaali vastavoima, joka tervehdyttää yhteiskuntajärjestelmän? Toivossa on hyvä elää.

Mieleen muistuvat ne ilmaisut, jotka nousivat otsikoihin Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella, ja joista olen paljon kirjoittanut . Muistellaanpa vähän menneitä. Näitä erikoisilmaisuja ja vastakkainasetteluja edustivat mm. ”valeuutiset” (fake news) vs. faktantarkistajat, joka asetelma ohensi huomattavasti faktantarkistajien toiminnan vaikutusta ja uskottavuutta.

Tai

”Totuuden jälkeinen aika” (Post-truth-era), johon Vesa Siren ”palaa” HS:n kolumnissa  23.8.2025. Hän    määrittää em. lausahduksen asioiden suhteellistamiseksi. Sen sijaan, että sanoisin  post-truthin palanneen käyttöön, pitäisin sitä koko ajan esillä olleena iskulauseena. Trumpin toisen presidenttikauden aikana se vain on korostunut. Lukuisat arvostetut virkamiehet ja asiantuntijat ovat saaneet potkut irrationaalisista syistä Trumpin oikkujen ohjatessa tapahtumia. Muunneltu totuus  on käsite, jota viljelisin taajaan Trumpin yhteydessä. On vaara , että siitä muodostuu nyt maantapa. Mutkat suoriksi oikaisevaa presidenttiä yritetään ohjata vakaalle pohjalle järki-ihmisten taholta, mutta tämä tuntuu turhauttavalta, koska presidentin sanaan uskotaan kannattajien joukossa yllin kyllin, oli kysymys kuinka suuresta luikurista tahansa.

 

Tai

 ”Vaihtoehtoinen totuus”, jonka lanseerasi hätäpäissään Trumpin avustaja , kun presidentti ensin yritti huijata ihmisiä  virkaanastujaistensa yleisömäärällä.

Tai

”Jokaisen totuus on yhtä tärkeä kuin kenen tahansa totuus” (elikkä ”minusta tuntuu” -todellisuus), jolla yritettiin korostaa joka  miehen oikeassa olemista asiantuntijoiden vinoina pidettyjä lausuntoja vastaan. Tämä ilmenee esim. väitteissä, että rikollisuus on lisääntynyt, vaikka tilastot osoittavat päinvastaista.

Ja viimeisimpänä mainitsen MAGA-iskulauseen, joka kohdistettiin niitä vastaan, jotka muka olivat ”tuhonneet” Yhdysvaltain ylivoiman, siis liberaalit ja vasemmisto, ja niitä vastaan, jotka olivat muka oikeuttaneet väärinkäytökset. Tällä lauseella osoitetaan ylemmyyttä muita valtioita ja ihmisiä kohtaan.

Oman lukunsa muodostavat ”aamu on iltaa viisaampi -mielipideailahtelut, joiden tärkein anti on, että Trumpin mielipide vaihtelee  osin huonon asioihin perehtymisen takia ja osin sen johdosta, että Trump omaksuu herkästi viimeksi hänen kanssaan jutelleen henkilön mielipiteen.

Valtionpäämiesten tapaamisessa Washingtonissa elokuussa kuluvaa vuotta Trumpin kyltymätön vallanhimo tuli selvästi esille. Vieraat pantiin muutamin lausein kommentoimaan ”suotuisalta” näyttävää tilannetta Ukrainan rauhanprosessissa ja samalla heiltä odotettiin  rauhanruhtinas Trumpin suitsutusta. Valtionpäämiehet omaksuivat ainakin näennäisesti heille uskotun roolin.

Kaikki osoittautui vilungiksi. Trumpilla on tapana luoda yhteishenkeä ylevillä lausahduksilla: luvattiin etenemistä, jos ei rauhaan niin ainakin aselepoon. Toisaalta luotettavat tiedot osoittavat, että Putin käytti Trumpia lähinnä viivyttelyn puhetorvena.

Tavallisessa TV:n katsojassa tämä kaikki herätti lähinnä hämmennystä. Näytti siltä, että Trump oli pedannut Nobelin rauhanpalkinnon niin pitkälle, että itsekin alkoi siihen uskoa. Kerta toisensa jälkeen Trump luo ”kauniita” tulevaisuudenkuvia katteettomasti. Ja voi sitä läntisten valtionpäämiesten  hyväuskoisuutta tai sitten kyynisyyttä, jota kaikkeen kyllästyneet poliitikot ovat saaneet sietää! Putinin luomat modernit Potemkinin kulissit näyttivät kaikkein lujimmilta osilta tässä ”rauhanprosessissa”.

:::::::::::::::::::::::::::::::

En varannut palstatilaa edellä kuvattujen ja meneillään olevien prosessien laajempien syiden pohdintaan. Niitä voisivat olla kansakunnan kaikki yhteiskuntakerrokset läpäisevä kahtia jakautuneisuus, joka kulkee punaisena lankana edellä esitettyjen syy-seuraus -yhdistelmien läpi.

Trumpin toinen kausi on merkinnyt oikeistolaistuvan ajattelun kasvua, joka ilmenee esim. rikosten rangaistusasteikkojen kiristymisenä ja vähäisitä syistä tapahtuvina ei-trumpilaisten asiantuntijoiden ja virkamiesten irtisanomisina. Puhutaan jopa fasismista lainatuin termein yhteiskunnan muuttumisesta haluttuun suuntaan samaan aikaan, kun aggressiivinen oikeisto vaalien vaalipiirijakoja muuttamalla  on valtaamassa lisäpaikkoja kongressista seuraavissa vaaleissa.

Trump ei ole myöskään luopumassa Grönlannin ryöstöstä Tanskalta, joten se jatkaa kolonialistista valloitusoperaatiotaan. Tällainen menettely saattaa johtaa Venäjän vastaiskuun (sopimiseen) jonkun alueen kaappaamiseksi Venäjän alaisuuteen tai ainakin saattamiseksi riippuvaiseksi Venäjästä. Trumpin USA voi käyttää melkeinpä mitä tahansa keinoja tavoitteisiinsa päästäkseen. Se voi käyttää kiristystä, uhkailua ja epäsovinnaisia sopimuksia (Venäjä!?) valtaustensa realisoimiseksi.

Vallitsee osin maailmanjärjestyksistä sopimisen tila ja osin taistelu niistä Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän välillä. Minkälaiseksi muodostuu niiden valtioiden ja alueiden kohtalo, jotka ovat uusimman ”Jaltan” jaon kohteena? Mikä estäisi muiden - pienempien valtioiden – päiden yli toimimisen?

Maailmoja syleilevä Kiina vai MAGAn egotrippi?

 

 Yritän aina silloin tällöin kyökkifilosofin ansioilla pistää maailman palikat järjestykseen tai ainakin yrittää saada niistä jotain selkoa. Lähdetään liikkeelle otsakkeesta. Tämänkertaisen blogikirjoitukseni sytykkeenä toimi Timo Harakan kirjoitus Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla ”Tekoälykilpailu panee Suomenkin pinteeseen” (HS 6.8.2025). Samalla käytän tilaisuutta hyväkseni ja avaan tekoälystä näkymää laajempaan  perspektiiviin.

Oman blogikirjoitukseni otsaketta pohtiessani tuli mieleen useita vaihtoehtoja. Pistäisinkö nimeksi ”Tekoäly tunnustaa väriä”?  vai ”MAGA vai mega?” vai ehkäpä ”Kiinan  myötäjuoksijana vai USA:n vasallina?” vai ehkä sittenkin ”Maailmoja syleilevä Kiina vai MAGAn egotrippi?” Päädyin viimeksi mainittuun.

On helppoa nähdä, että Harakka, kuten minäkin pyrimme tekoäly-teemaa hyväksikäyttäen selittämään maailman megatrendien omimispyrkimyksiä eli miten pystytään parhaiten pelaamaan omaan pussiin.

Tekoälyn valtiaat ovat Kiina Ja Yhdysvallat, kuinkas muuten. Toki muitakin osaavia tahoja on. Ei liene sattuma, että  sekä Kiina että Yhdysvallat julkaisivat liki samaan aikaan tekoälystrategiansa päivityksen. Silmiin pistävää on, että ne noudattavat edellä esitettyä aprikointia kummankin suurvallan tahtotilasta. Trumpin  hallinnon tekoälyohjelma on nimeltään ”A.I.Action Plan” ja se on hyvin trumpilainen. Sen yksiselitteisenä tavoitteena on USA:n voitto ja Kiinan lyöminen  tekoälykilpailussa. Enemmän ehkä kiinnostaa Kiinan vastaava strateginen  prinsiippi: tekoäly on siunaus kaikille!  Tekoälyn hedelmät ovat Kiinan mukaan kaikkien hyödynnettävissä.

Sanoisin Kiinan ohjelmasta,  että se olisi ylevä tavoitekokonaisuus, jos siinä ei olisi mitään taka-ajatuksia. Epäilen, ja moni muu epäilee kanssani, että kiinalaisilla on ketunhäntä kainalossaan. Yhdysvallat paljastaa, mitä sen ”hyveellisyys” tarkoittaa Trumpin  liioittelevassa propagandasanastossa: Trumpin mielestä  Amerikan tavoitteena on voittamaton teknologinen ylivoima maailmassa. Muhammad Ali olisi varmaan ollut kateellinen Trumpin suurisuisuutta  arvioitaessa.

Yhdysvalloissa ulkopolitiikan ja kauppapolitikan välillä on veteen piirretty viiva. Kun Trump neuvottelee Ukrainassa  arkisista rauhanratkaisuista, hän tekee samalla sivussa kauppaa ukrainalaisten yritysten kanssa. Trumpilaisessa kielenkäytössä käsite liittolainen/kumppani ei välttämättä merkitse muuta kuin asiakkuutta.

Kiinalaiset eivät ole Pekkaa pahempia. Myös heillä kauppapolitiikka on rakennettu  ulkoasiainhoitoon  sisälle lähes erottamattomalla tavalla. Hinta ratkaisee, joko raha tai poliittinen hinta.

Eurooppalaiset ovat tähänkin saakka olleet riippuvaisia amerikkalaisista suurista it-yhtiöistä. Tekoälyn aikakaudella riippuvuus  on yhä ilmeisempää. Samalla taistelu teknisestä johtajuudesta on noussut ennenkuulumattoman tärkeäksi. Melko vahvana tekoälytoimijana Eurooppa haluaa eroon sekä kiinalaisesta että amerikkalaisesta riippuvuudesta ja pärjätä omillaan.

Harakan Eurooppa on hiukan avuton selviämään ongelmistaan ja vastoinkäymisistä ja on siinä oikeassa. Euroopalla on perinteensä jokaisella valtiolla ja välillä ne toimivat tulevaisuuteen suuntautumista vastaan.  

::::::::::::::::::::::::::::

Kaksi päivää sen jälkeen, kun em. ”A.I. Action Plan” oli julkaistu ylevine tavoitteineen, järjestettiin vastavetona Shanghaissa ”Maailman tekoälykonferenssi”, jossa sitouduttiin jakamaan tekoälyosaamista koko maailmaan. Trumpin hallinto - vastavirtaan toimiessaan - yllytti rakentamaan paljon energiaa kuluttavia tietokonekeskuksia. Idässä Kiinan johdolla valittiin kokonaan toinen linja: sitouduttiin kestävän kehityksen tavoitteisiin. ml. ilmastonmuutos. Shanghain julistuksen tarkoituksena on kuroa umpeen kehittyneen maailman hankkima kilpailuetu. Kiinan Shanghain konferenssin johtotähtenä asettamat tavoitteet tuntuivat olevan juuri osa sitä maailmanlaajuista tekoälyn kehittämistyötä, johon Shanghain julistuksella tähdättiin.

Samaan aikaan Yhdysvallat on käynnistänyt muiden maiden kauhuksi irtisanoutumiset mm. YK:n alaisista kansainvälisistä järjestöistä. Juuri laaja kansainvälinen järjestökenttä olisi tarvittu tukemaan uutta tavoiteasetantaa.

Myös Suomi on valintojen edessä: olisi löydettävä  tehokkaimmat ja soveliaimmat kumppanit yhteistyötahoiksi.

Ukrainan sodan juurisyyt ja Jaltan konferenssin (1945) määrittämät askelmerkit

 

Otan luvan ”vapaalla kädellä” eritellä ja hahmotella Ukrainan sodan juurisyitä oman ymmärrykseni mukaisesti. Juurisyiden oletan tarkoittavan laajalti niitä tavoitteita, jotka Venäjällä on eli Ukrainan itsenäisen päätösvallan rajoittamiseksi, ja myös niillä alueilla, jotka eivät ole Venäjän alistamia.

Venäjä joka tapauksessa katsoo hyväksyttäviksi niiden toimien vastatoimet,  jotka länsi on suunnannut Ukrainaan pyrkiessään pitämään sen hallinnon länsimielisenä.

Epäilemättä Venäjä laskee Ukrainan tapahtumat osaksi ”viime vuosisadan suurinta geopoliittista romahdusta” eli Neuvostoliiton hajoamisista. Se on Venäjän pointti, joka voidaan torjua, mutta ei viedä siltä pois.

Venäjän esillä pitämät juurisyyt ovat kaikki johdettavissa Neuvostoliiton hajoamisesta. Lisäksi Venäjä on asettanut kyseenalaiseksi Ukrainan aseman  itsenäisenä valtiona jopa niin pitkälle, että kyseenalaistaa sen valtioluonteen.

 Näitä juurisyitä ovat Venäjä tulkinnan mukaan hyvin  monet lännen tai ulkovaltojen Ukrainaan kohdistamat tukitoimet, jotka ovat Venäjän puolelta johtaneet vaatimuksiin Ukrainan itsenäistä päätösvaltaa rajaavista toimista. Näitä ovat esimerkiksi armeijan kokoa ja aseistusta rajoittavat  määräykset.

Juurisyihin luen myös ne Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneet syyt, joista Venäjä syyttää länsimaita. Näihin kuuluvat  lännen suorittama ja Venäjän heikkoutta hyväksi käyttävä  Naton itälaajentuminen, mutta myös muut ulkovaltojen vaikutusyrityksiksi  katsottavat toimet. Niiden seurauksena Venäjä vaatii Ukrainalta alueita itselleen tai korvaten nämä neutraliteetilla. Erityisesti vaateet kohdistuvat Venäjänkielisiin Itä-Ukrainan alueisiin, osin historiallista syistä, osin osana Venäjän aggressiivista ekspansiosta (Luhansk, Donetsk, Zaporizzja, Herson) johtuen. Krimin niemimaan Venäjä otti haltuunsa samoihin aikoihin (2014). Sitä ennen Krim kuului Neuvostoliitolle, kunnes Nikita Hrustsev vuonna 1954  luovutti sen Ukrainalle. Eipä Hrustsev aavistanut, mitä seurasi niemimaan joutuessa myöhemmin  kansainvälispoliittisen taistelun kohteeksi… Länsi ei ole hyväksynyt Krimin kaappausta missään vaiheessa.

Edelleen Venäjä tulkitsee juurisyiksi lännen Venäjään kohdistamat pakotteet, joita Venäjä vaatii poistettavaksi, mutta nehän ovat seurauksia Venäjän laittomista menettelyistä.

Oma lukunsa on Venäjän Ukrainalta vaatimat denatsfikaatio ja demilitarisointi, jotka liittyvät  muka Ukrainan ja ukrainalaisten  suorittamaan venäläisten kansanmurhaan. Venäjä siis pyrkii tulkitsemaan Ukrainan sodan niin, että sillä estetään venäläisiin kohdistuvan kansanmurhan jatkuminen Ukrainassa.

Kohtalon ivaa on, että Ukrainan sodan kohteena ovat nimenomaan itäiset venäjänkieliset alueet (kts. edellä Luhansk jne.).

:::::::::::::::::::::::::::::::

Oikeastaan kaikki nyt meneillään olevat Ukrainan vastaiset toimet on johdettavissa Venäjän  käynnistämästä Ukrainan sodasta (alkoi 24.2.2024), joista maa syyttää länttä. Länsi puolestaan syyttää Venäjää pyrkimyksestä alistaa suvereeni valtio, Ukraina, osaksi Venäjän valtapiiriä tai imperiumia. Tästä kokonaisuudesta muodostuu osaltaan venäläinen tai Putinin maailmanjärjestys. Sen tunnistettavissa olevia piirteitä ovat Neuvostoliiton hajoamisen maksattaminen kilpavarustelua kiihdyttämällä koko maailmalle ja luomalla maailmanjärjestys, jossa  on pelkistettynä kaksi toimijaa (kaksinapaisuus) Venäjä ja Yhdysvallat. Nämä muodostavat valtapiirinsä liittämällä niihin satelliitteja tai kumppaneita (Kiina itsetietoisena Venäjän kumppanina).

Valtapiirin luomisen välineenä on imperialistinen ”valloituspolitiikka”. USA ajaa perinteisen tukikohtaimperialisminsa lisukkeeksi vielä vanhempaa ”kolonialismia” pyrkimällä liittämään itseensä  valtioita tai valtion osia kuten tanskalaisomisteisen Grönlannin ja itsenäisen Panaman. Venäjän imperiumi muodostuu entisistä Venäjän rajoilla sijaitsevista neuvostotasavalloista, jotka jäävät tai jätetään riippuvuussuhteeseen Venäjästä. Kiinan imperialismi perustuu tavalla tai toisella Kiina-alisteisiin kaupan solmukohtiin kaikkialla maailmassa eikä ole suoraan rinnastettavissa kaksinapaisuuteen, jollei sitten ruveta pauhunaan kolminapaisuudesta. Kiina muodostanee itsenäisen voimakeskuksen, jolla on läheiset suhteet Venäjään

::::::::::::::::::::::::::::::::

Syntymässä tai kehitteillä oleva ”jaltalainen” kaksinapainen maailmankuva (täydennettynä Kiinan vaikutusvallalla) on osa Putinin ja Trumpin ”sopuilevaa” maailmanjärjestystä. Terve. Onko tällä Trumpin/Putinin -mallilla jatkuvuutta? Epäilen, että molempien osapuolien (yhteiset) maailmanjärjestykset on sidottu valtaosiltaan Trumpin ja Putinin persooniin ja ne eivät kestä aikaa.

On syytä kerrata historiaa, jotta löydettäisiin nykykonfliktin väitetty jaltalainen perintö. Jaltan konferenssi oli osa toisen maailmansodan päätöstilitystä. Päätöksistä Jaltalla helmikuussa 1945 vastasivat Franklin Roosevelt, Josef Stalin ja Winston Churchill sodan siis vielä kestäessä. Tavoitteena oli sopia, miten kohdellaan Saksaa sekä sen jäljiltä raunioitunutta Eurooppaa. Se oli viimeinen tapaaminen, johon kyseiset valtionpäämiehet osallistuivat tässä kokoonpanossa.

Tärkeänä päämääränä Jaltalla oli sopia vapautettujen  kansakuntien  kohtalosta ja luoda edellytykset demokratialle ja kollektiiviselle turvallisuudelle. Hyvät tarkoitukset osoittautuivat pettäviksi ja käytännössä Euroopan mahtivaltioksi nousi Neuvostoliitto, joka käsitteli Itä-Euroopan maita alusmainaan USA:n tai Englannin kykenemättä vastustamaan tapahtunutta. Asemansa Neuvostoliitto  saavutti taistelemalla ja voittamalla maata sodassa, joka sillä Ukrainassakin tuntuu olevan pääprinsiippinä. Itse asiassa tietä tasoitti Josef Stalin, jonka periaatteena oli, että kukin voittajavaltio sai hallita niitä alueita, joihin sen miehitys ulottui. Kysymys Jaltassa ei ollut pelkästään valloitetusta maa-alasta vaan myös välillisenä seurauksena elämäntavan ja ideologioiden voittamasta alueesta. Jaltan  seurauksena käynnistyi ns. kylmä sota. Ranska loukkaantui jäädessään ilman kutsua Jaltaan. Samalla tavoin Ukrainaa  koskien kokousten osanottajien välillä käydään taistelua, ketkä ovat oikeutettuja osallistumaan kokouksiin, joissa päätetään kansakuntien kohtaloista.

Lännen kannalta Jaltan konferenssin ikävä maine johtuu ensisijaisesti siitä, että Stalin häikäilemättömyydellään voitti rauhan eivätkä Churchill ja Roosevelt pystyneet pistämään kova kovaa vasten. Samoin näyttää käyvän Ukrainan sodassa. Ehkä tässä on kysymys vastustajan (Venäjän) aliarvioinnista, mutta nyt näyttää joka tapauksessa käyvän niin, että yksityiskohdissa ja oveluudessa Putin on ollut etevämpi. Sekä Stalinilla että Putinilla on ollut taito kiristää ja löysätä nyörejä tilanteen mukaan. Ajan peluu on myös Putinin varsinainen hihaässä. Molempien neuvottelujen (Ukraina, Jalta) heikko lenkki tuntuu olevan Yhdysvaltain presidentti, jolla molemmissa tapauksissa tuntui olevan kiire selvittää asia.

Sodassakin sympatian aallot saattavat käydä yli sotatapahtumien ja sotaväsymyskin vaikuttaa. Välillä tuntuu, että Trump elää Putinin sydämen lyöntien tahdissa, ja vastaavasti Jaltalla Stalin oli Rooseveltille hyväntahtoinen ”Joe-setä”. Sympatiaa löytyy siis puolin jos toisinkin.

Venäjällä suhtautuminen sotaan ja sen vaatimiin uhreihin 

Trumpismi ja putinismi mitätöivät perinteistä demokratiaa

 

 

Trump tavoittelee yhä vallanhimoisemmin valtansa laajennuksia. Mikään ei tunnu riittävän, vaan äärioikeistolaisuuden ja MAGA-liikkeen vastaisuus joutuu ankaran tuomitsemisen kohteeksi. (Liberaalin) demokratian perinteiselle pluralismille ei jää tilaa. Trump näyttää ajattelevan, että jos jonkin on oltava mullin mallin, niin olkoon sitten sisäpolitiikka. Aina hän pystyy palauttamaan rivit järjestykseen, jos ei  muuten niin uhkailemalla. Tämän blogikirjoituksen alkuosan omistan Yhdysvaltain sisäpolitiikalle. Loppuosa on sitten varattu yhtä pelkistetysti ulkopolitiikalle. Kahden suurvallan tempoileva taistelu vaikutusvallasta heijastuu maailmalaajuisena jännityksenä jopa niin dramaattisesti, että voidaan kysyä, mihin Kiina on unohtunut ainakin väliaikaisesti?

Viimeaikaisesta uutisvirrasta voidaan poimia muutamia esimerkkejä, jotka ainakin meikäläistä hämmentävät. Kuka näitä MAGA-hulluuksia oikein keksii?

Nyt Trump vannoo yhdessä hengenheimolaistensa kanssa häätävänsä kodittomat Yhdysvaltain pääkaupungista. Kodittomat sijoitetaan uudelleen paikkaan, joka on ”kaukana pääkaupungista”. ”Oheispalveluna” Trump lupaa toimittaa rikolliset vankilaan, jota varten hän haluaa kansalliskaartin joukkoja pääkaupunkiin. Kuitenkin Washington D.C:n alueella väkivaltainen rikollisuus on kaupungin alhaisimmalla tasolla 30 vuoteen. No, Trump kyllä loihtii syyn, miksi kansalliskaarti on kaikesta huolimatta välttämätön operoimaan tässä asiassa. Selvästikin Trump on jälleen kerran improvisoinut  vastatoimia televisiosta tulleisiin uutisiin tai tarttunut enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti avustajansa aloitteeseen.

Nyt sitten Trumpin hallinto on puuttunut, siihen ”vääristyneeseen” mielikuvaan, jonka maan museot antavat Yhdysvaltain historiasta. Tarkastukset ovat ilmeisesti jo alkaneet ja niiden tavoite on muuttaa museoiden muka harhaisena pidetty kuva vastaamaan hallinnon haluamaa kuvaa. Toimenpide on ennaltaehkäisevä ja sen maali, Yhdysvaltain 250-vuotisjuhlat, on ensi vuonna. Juhlallisuuksissa ja kaikessa niihin liittyvässä – näin kuuluu määräys – on huomioitava Yhdysvaltain etu, so. museoiden täytyy esittää näkemyksiä, jotka kuvaavat Yhdysvaltain  ”yhtenäisyyttä , edistystä ja kestäviä arvoja”. Republikaanien kauhistus on väitetyt ideologiset (liberaalit) ”vääristymät” Yhdysvaltain historiankirjoituksessa. Niinpä nyt vastakkain ovat ammattihistorioitsijoiden monen vuosikymmenen aikana muotoilemat  näkemykset ja faktat Amerikan historiasta ja yhden miehen mielihalujen mukainen kuva.

Onneksi ammattihistorioitsijat ovat olleet hereillä. Olisi ennenkuulumatonta, jos historiaa kirjoitettaisiin yhden miehen diktaattina.

::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä on muuttanut republikaanien asennetta Venäjä-myönteiseen suuntaan? Luultavasti sielujen sympatia Putinin ja Trumpin välillä on muokannut yhteistä näkemystä. Kylmän  sodan jälkeisen  melko maltillisen vaiheen jälkeen molemmilla suurvalloilla on  halu nähdä maailma kaksinapaisena, joka sitten muodostaisi uuden maailmanjärjestyksen rungon satelliitteineen. Tosiasiassa tämä merkitsisi paluuta Jaltan konferenssin ideologisiin jakosuunnitelmiin. Venäjää on aliarvioitu.

Viime aikoina on arvuuteltu, kumpi on vetänyt toista nenästä enemmän, kumpi pelaa enemmän aikaa ja kumpi osapuoli on viekkaammin johtanut toista harhapoluille.

Tätä kirjoitettaessa Alaskan Anchoragen kokous on paljon esillä ilman, että Ukrainan reaalinen tilanne olisi oleellisesti muuttunut.

Putinilla uusi Venäjä-painotteinen maailmanjärjestys on miltei pakkomielle  ”viime vuosisadan suurimman geopoliittisen romahduksen” jälkeen, jolla hän tarkoitti Neuvostoliiton romahdusta.

Vanhoillisten venäläisten ja Yhdysvaltain äärikonservatiivien yhteisenä näkemyksenä on liberaali- demokratioihin kohdistuva vastenmielisyys. Hämmentävää tässä on republikaanien taipuminen ainakin pinnallisesti venäläistyyliseen valtiojohtoisuuteen. Trumpista puhuttaessa ei voida unohtaa hänen imperialistisia  pyrkimyksiään (Grönlanti, Panama, jopa Kanada), jotka nekin sopivat hänen suureelliseen, mutta  häilyvään maailmanjärjestykseensä. Mutta vastaavasti Putinilla on omat ekspansiosuunnitelmansa.

Trumpille on pakottavan tuntuinen tarve  pyrkiä sopuun kahden suurvallan kesken. Nobelin rauhanpalkinto kiiluu silmissä! Trumpin kaltainen peluri näyttää olevan helposti johdateltavissa.  Sanotaan, että hän on aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa hän on viimeksi puhunut. Heikkous se on tämäkin.

Koulutusta, ei tulleja

 

Koulutus kilpailukyvyn ytimessä (teollisuus, palvelut)

Miksi Yhdysvallat sai niin mahtavan aseman 1800- ja 1900-luvulla maailmantaloudessa? Yhdysvallat panosti aivan eri tavalla koulutukseen itsenäistymisensä jälkeen kuin Euroopan maat. Paitsi, että perusopetus toimi jo 1800-luvun alussa, käynnistettiin maassa toisen asteen koulutus jo 1900-luvun alussa (pl. mustat). Lukio tarjosi maksuttoman jatkokoulutuksen, josta nousi kansakunnalle varsinainen kilpailuvaltti.

Lukio oli välttämätön silta korkeakouluopintoihin. Ratkaisevat päätökset tehtiin toisen teollisen vallankumouksen yhteydessä: amerikkalaisten kouluvuosien määrä lisääntyi keskimäärin 8 vuodesta 14 vuoteen!

Vuoden 1950 tienoilla miltei 80 prosenttia 15-19-vuotiaista amerikkalaista nuorista oli täysipäiväisesti mukana yleisessä toisen asteen koulutuksessa. Euroopassa oltiin paljon alemmalla tasolla. Jopa Skandinavian maissa vain reilut 30 prosenttia ikäluokasta kävi toisen asteen koulua täysipäiväisesti (muualla Euroopassa oltiin vain 10-20 prosentin tasolla). Skandinavian maiden tilannetta kohensivat hieman tekniset koulut, joissa kävi 10 prosenttia ikäluokasta. Luvut paljastavat sen, että hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä, Skandinavian maissa, oltiin varsin myöhään liikkeellä koulutuksen kehittämisessä.

Joka tapauksessa Yhdysvalloissa tarjottiin laajempi ja pidempi yleissivistävä koulutus, kun taas Euroopassa keskityttiin ammatilliseen koulutukseen. Ero on selvä: amerikkalaisille tarjoutui mahdollisuus erittäin laajaan kirjoon erilaisia ammatteja ilman varhaista sitoutumista spesifiin työhön.

Koulutuserot kahden mantereen välillä kasvoivat suuriksi: ”Yhdysvalloissa yleisellä koulutuksella pyrittiin tasa-arvoon. Euroopassa taas koulutettiin eliittejä”.

Mutta mitä tapahtui tämän jälkeen? Eurooppa on kuronut muutamien vuosikymmenien aikana amerikkalaisten etumatkan kiinni ja mennyt osittain ohi. Ratkaiseva vuosikymmen oli 1970-luku: Yhdysvalloissa koulutuksen laajeneminen pysähtyi, kun taas muualla kehittyneessä maailmassa päästiin vasta vauhtiin. Yhdysvalloissa on tapahtunut polarisoitumisilmiö, jossa tähtiluokan yliopisto-opetuksen ja muun koulutuksen välillä on syvä juopa.

Omakohtaisena kokemuksena Suomesta voin kertoa, että menin aikanaan kannatusyhdistyksen varaiseen yksityiseen oppikouluun, joka muuttui koulunkäynnin aikana kuntaomisteiseksi ”yhteiskouluksi” ja sen jälkeen osallistuin valtavaan suurten ikäluokkien rynnäkköön yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa. Nämäkin kokemukset vahvistavat, kuinka lyhyessä ajassa (vajaat 15 vuotta) koulutus tehostui Suomessa.

2000-luvun taitteeseen tultaessa tilanne muuttui siten, että Yhdysvalloissa viimeksi työmarkkinoille tullut sukupolvi on heikommin koulutettu kuin edellinen. Suomessa olemme liukuneet samaan suuntaan. Länsimainen koulutusjärjestelmä on haasteiden edessä. Idän tiikerien (Japani, Korea) menestys on luonut paineita kehittää koulujärjestelmää. Monissa Länsi-Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa kannetaan huolta opetuksen tasosta, syystäkin.

Eteläkorealaisille, taiwanilaisille ja kiinalaisille (ja jo aiemmin japanilaisille) koulutus on ollut motivaation ja korkeamman elintason lähde. Jotkin Kauko-Idän maat ovat menneet pisa-menestyjä Suomen ohi, vaikkei Suomessakaan olla varsinaisesti taannuttu.

Ehkä länsimaissa koulutus on muuttunut liiaksi itsestäänselvyydeksi, eräänlaiseksi rutiininomaiseksi pakkopullaksi. Näin Suomessakin. Koulutuksen metodeihin tulisi löytää uusi draivi, muutoin jäämme polkemaan paikoillemme eikä kestävyysvajeista selvitä kunnialla.

Miksi pitäisi tehdä muutoksia, kun kerran menee kohtuullisen hyvin? Juuri siitä syystä, on onnistuttava paremmin. On parasta aloittaa muutokset vahvalta pohjalta eikä jäädä odottelemaan järjestelmän murentumista. Jos oppilaat ovat ahdistuneita, johtuuko se kodista, vanhemmista vai oppilaista? Entä, jos se johtuu koulusta itsestään?

Tämä on teoriaa. Kun itse aikoinani menin sivistysjohtajana lukion opettajien eteen puhumaan tulevista, käynnistinkö vallankumouksen? Minulla oli täysin päinvastainen ongelma: piti rauhoittaa loistavia pedagogeja (tämä ei ole vinoilua), että ei tässä mitään dramaattista ole tapahtumassa....

Kysymys on käsittääkseni yleissivistävän ja erikoiskoulutuksen välisestä suhteesta. Niitä optimaalisesti lomittamalla päästään nykyistä parempaan tulokseen. Koulutus on hirvittävän haasteen edessä, kun osa ympärillä olevasta maailmasta on kukon askeleen edellä omaa koulutusympäristöämme! Saatamme joutua oikeasti – joidenkin jo ennakoimaan - tilanteeseen, että oppilaitoksissa vietetty aika on osalle porukkaa jonninjoutavaa ajanhukkaa.

Yhdysvallat on esimerkki koulutuksen taantumisesta tietyin osin, jolloin teollinen työ on jäänyt ilman osaavaa henkilökuntaa. Laiminlyöntejä ei oikeaoppisesti korjata panostamalla koulutukseen niin kuin pitäisi, vaan rankaisemalla kilpailijoita tulleilla muka epäreilusta kilpailusta.

 

 

Kostotullien maailmasta

 

Donald Trump on kehitellyt mielessään uuden menestysreseptin kilpailijamaiden kampittamiseksi sen tavara- ja palvelumarkkinoilla. Improvisoivasti toimiva presidentti on pannut töpinäksi ja muotoillut maailmanlaajuista kauppapolitiikkaa uusiksi. Kaikkien huulilla on avainkäsite ”tulli”. Aion seuraavassa hakea osasyitä tapahtuneeseen historian ”tapahtumien taivaanrannasta”. On vastattava kysymykseen, miksi maailman rikkaimman kasakunnan yksi rikkaimmista kansalaisista haluaa kostaa  muille maille  niiden yritysten saavuttamasta menestyksestä Yhdysvaltain markkinoilla asettamalla tullimuureja ja  samalla pyrkien saamaan selvyyden, miksi ne ovat onnistuneet ”huijaamaan” amerikkalaisia menestyksellään.

Donald Trumpin ”Let´s  Make America Great Again” -kansakunnan on osoitettava koko maailmalle, että sen tullipolitiikka on oikeutettua. Minun velvollisuutenani on taas löytää tosiasia-aineistoa, että Yhdysvaltain omassa kilpailukyvyssä on parantamisen varaa sen sijaan, että moititaan muiden maiden tuotteita hinnasta, laadusta ja siitä, miksi ne pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa monesti paremmin kuin amerikkalaiset tuotteet.  Amerikkalaisten yksipuolisesti asettamien tullien on tarkoitus korjata tilanne…. paitsi, jos syytetty osapuoli turvautuu vastatulleihin….

Eurooppalaisten tavoitteena – näin arvioin – on osoittaa, että asetetut uudet tullit ovat epäoikeudenmukaisia  tai sitten vain kärsiä nahoissaan tullien aiheuttamat seuraamukset viennille ja työllisyydelle. Eurooppa on pyrkinyt väistämään syytökset sillä, että vaikka tavaravienti on ylijäämäistä Euroopalle  palvelujen vienti puolestaan on ylijäämäistä amerikkalaisille.

Tulleilla on taipumus osua omaan nilkkaan, esimerkiksi siten että ulkomaisten tuotteiden loppuhinnat so. kuluttajahinnat  nousevat tullien korotusten myötä sietämättömiksi, näin varsinkin hintatietoisten amerikkalaisten keskuudessa.

Oma lukunsa on valtioiden harrastama omien tuotteiden tukipolitiikka, johon molemmat tukeutuvat, mutta eipä syöksytä siihen problematiikkaan tällä kertaa. Vaikutus tullipolitiikkaan on kuitenkin ilmeinen ja epäreiluksi koettu.

 

Kolmen presidentin tullit

Vertaan oheisessa kirjoituksessa Yhdysvaltain  kolmen eri presidentin tullipolitiikkaa toisiinsa. Kaikkien tavoitteena oli oman kansallisen teollisuus- ja muun tuotannon suojaaminen ulkopuoliselta epäreiluksi väitetyltä kilpailulta. Nämä kolme presidenttiä ovat William McKinley (1897-1901), Herbert Hoover (1929-1933) ja Donald Trump (2016-2020  ja 2024-2028). Kaikkien politiikka poikkesi sekä heidän edeltäjiensä että seuraajiensa kilpailukyky-  ja siihen liittyen tullipolitiikasta, joskin Donald Trumpin osalta voidaan puhua, toisen presidenttikauden ollessa kesken, vain toistaiseksi voimassa olevasta politiikasta.

Trump julisti virkaanastujaispuheessaan aikakauden muutostrendin alkaneen: ”Yhdysvaltojen kultainen aika (jonka sloganin hän on napannut McKinleyltä) alkaa nyt”. Maailmalla - totesi Trump puheessaan - Yhdysvaltoja tullaan taas kunnioittamaan eivätkä muut maat enää ”käytä sitä hyväkseen”. Edelliset hallitukset eivät Trumpin mukaan torjuneet Yhdysvaltain taloudellista hyväksikäyttöä ja syyllistyivät sen takia ”hirvittävään petokseen”. Kuten edeltä käy ilmi, oma arvioni on, että enemmänkin kysymys on amerikkalaisten tuotteiden kilpailukykypuutteista kuin siitä, että Yhdysvaltoja yritetään käyttää hyväksi.

 Presidenttien Donald Trumpin ja William McKinleyn edellä kuvatut tullipolitiikan täyskäännökset eivät jääneet ainoiksi reilut 100 vuotta kestäneellä kaudella. 1930-luvun alussa Smoot-Hawleyn kongressilähtöiset tullilajt (ehdotuksen tekijöiden mukaan) saivat osalta  talouspoliittisia päättäjiä myönteisen vastaanoton,  mutta eivät niinkään taloustieteilijöiltä, jotka varoittivat synkeästi esityksen läpimenon seuraamuksista. Presidentti Hoover hyväksyi epäröiden tullien asettamisen. Kahdenkymmenen prosentin tullit asetettiin ja kohdemaat  vastasivat vastatulleilla mitätöidäkseen aggressiivisesti asetettujen kaupan esteiden  vaikutuksen.

Kun on ollut nähtävissä, että tullipolitiikka näin radikaalisti toteutettuna luo pääosin rasitteita tullimuurin molemmin puolin, niin miksi ”muisti” ei riitä estämään epäonnistuneiksi osoittautuvia virityksiä? Ollaan taipuvaisia tarjoamaan kuuluisaa talouspoliittista selitystä: menneiden muistelijoita tikulla silmään, sillä ”tällä kertaa on toisin”.

Niin, miten reagoitiin 1930-luvun tullipolitiikkaan? Johtavat yksittäiset, mutta vaikutusvaltaiset yritykset vetosivat Hooveriin tullien poistamiseksi. Turhaan. Seurauksena oli kauppasota: Ongelmat lisääntyivät vuodesta 1931 lähtien. Lama  ja tullit yhdessä heikensivät talouden näkymiä ja olivat omiaan syöksemään taloutta yhä syvempään lamaan.  Talousongelmat olivat kaiken kattavia koskien tuontia, vientiä , palkkoja, työn määrää ja sitä kautta laajenevia irtisanomisia. Useat sinänsä ymmärrettävät toimenpiteet kääntyivät itseään vastaan.

Talouden huonon tilan takia Hoover hävisi vuoden 1932 presidentinvaalit maanvyörymällä Franklin Rooseveltille. Smoot-Hawleyn tullilait kaatuivat kongressissa. Yhtenä seurauksena Valkoisen talon päätäntävaltaa kauppapolitiikassa lisättiin kongressin kustannuksella. Seuraus: lamasta huolimatta kauppa alkoi toipua.

Loppuarvio oli, että tullit sinällään eivät aiheuttaneet lamaa, mutta syvensivät sitä. Hyödyt jäivät saamatta. Smoot-Hawleyn epäonnistuminen  rokotti republikaanit vuosikymmeniksi suojatulleja vastaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

On vaikeata määrittää yhtä yksittäistä syytä, jonka seurauksena kaikki edellä kuvattu ikävä kehitys tapahtui. Niinpä keskityn seuraavassa  blogikirjoituksessani yhteen mielestäni aivan oleelliseen seikkaan, jonka avulla pystytään muuttamaan ajattelutapaa, nimittäin oppimisen ja koulutuksen organisointiin tiedon ja toimeliaisuuden hyödyntämiseksi kansakunnan hyväksi. Yritän seuraavassa blogikirjoituksessa "Koulutusta, ei tulleja" eritellä koulutuksen merkitystä tarvittavan osaamispääoman luojana ja miten panostukset tunnetussa maailmassa ovat vaihdelleet. Koulutuksen menestyksen kytkeytyminen kilpailupolitiikkaan on siis ilmeinen.

 

Maailmanjärjestysten markkinat: kuka johtaa maailmaa? Osa 2.

 

Osa 2 (kahden itsenäisen blogikirjoituksen kokonaisuus, jolla kuvataan muutosta suurvaltapolitiikassa)

Hesarin Matilda Jokisen kolumnissa  kuvataan Kiinaa (varsinkin kehittyvien valtioiden näkökulmasta ) ihailun kohteena, mutta länsimaiden näkökulmasta usein ”uhkana”. Aiheellisesti kysytään, että entäpä, jos kysymys ei ole kummastakaan. Kiina on edennyt – ainakin kiinalaisen mittapuun mukaan - tavoitteissaan varsin johdonmukaisesti. Maon sulkeutuneisuudesta ja kauhistuttavista ihmiskokeista  vapautumista seurasi Deng Xiaopingin maltillinen, mutta järjestelmällisesti ohjattu vaihe (”kun aika on kypsä”), jota puolestaan seurasi Xi:n ratkaisukeskeinen globaali toimintaperiaate (halpa- ja huipputuotteet sekä maailmankaupan läpimurto).

Kumpaa Kiina edustaa,  vielä lopullista koestamista vailla olevaa uutta maailmanjärjestystä vai nykyistä eli vanhaa maailmanjärjestystä? Miksi luopua vanhasta koetellusta ja menestyksekkäästä mallista? Kiina ei ehkä sittenkään ole niin muutosorientoitunut kuin siltä on odotettu. Kiinalaisille tärkeää on kunkin oma vaurastuminen, ei niinkään yhteinen yltäkylläisyys. Kiina ei rakenna vallankumouksellista uutta maailmaa, vaan pikemminkin tukeutuu vanhan vallan kulttuurisiin kerrostumiin.

Taiwanista on saattanut jäädä kuva, että Kiina on sotilaallisesti aktiivinen  maailmanvalta, mutta se tuskin toteutuu laajamittaisesti. Kiina on pätevöitynyt muilla markkinoilla. Kiinan teknologia ja monipuolinen tietotekninen osaaminen näkyi Pekingin olympialaissa (2008). Kisoja seuratessa tuli mieleen, että mitä ihmettä seuraava kisapaikka,  Lontoo (2012) voisi enää tarjota vastineeksi Kiinan korkealle tekniselle osaamiselle? Sitten valaistuin: vastaus oli Jimmy Pagen kitarointi  tietenkin, joka symboloi länsimaisen kulttuurin laaja-alaista levinneisyyttä. Kiinalla ei ollut tarjota mitään vastaavaa ilmiötä ja se oli varmaan lontoolaisten isäntien tarkoituskin.

Kiinalaisen imperialismin ytimessä on vaikutusvallan  laajentaminen kauppapolitiikan avulla, johon sisältyy – rihkaman ohella  - yhä useammin tuotteiden korkea tekninen taso vaikkapa robotiikassa ja  tekoälyn hyödyntämisessä. Kiina seurailee Japanin jo aiemmin keksimää  tietä kohti maailman viennin huipputasoa. Kaiken lisäksi  Kiinalle avautui mahdollisuus hyötyä aukoista, joita syntyi, kun Trump komensi amerikkalaiset pois kansainvälisestä järjestötoiminnasta suureellisessa MAGA-hengessä.

Kiinan ja USA:n antipatiat toisiaan kohtaan purkautuvat Taivanin kautta, jota Kiina pitää omana maakuntanaan. Jokisen kolumniin sisältyvä kansainvälisten asiantuntijoiden joukko tuntuu olevan sitä mieltä, ettei Kiina pyri tavoitteisiinsa väkivallan avulla, poikkeuksena ehkä juuri Taivan.

Oma lukunsa on Venäjän ja Kiinan monitahoinen suhde, jossa Kiinalla on nykyisin johtava rooli Venäjän ollessa lähinnä jälkeenjäänyt partneri. Venäjä on kyllä aktiivisesti tarjonnut omaa (Putinin) maailmanjärjestystä, mutta sen menestys on tyrehtynyt Ukrainan  sotaan. Jäljelle on jäänyt lähinnä venäläinen ydinasevalta.

Kiinaa ja Venäjää sitoo yhteen yhteinen vihollinen, Yhdysvallat. Venäjän ja Kiinan jalona tavoitteena oli aikanaan moninapainen maailmanjärjestys yhdysvaltalaisen yksinapaisuuden vastapainona, mutta se ei ole lyönyt läpi odotetulla tavalla. Ainakin näennäisesti yhteistä tavoitetta edustaa kiinnostus arktista aluetta kohtaan.

Yhtenäistä tavoitetta edustavat nykyisin lähinnä kiinalaisten valmistamat aseet Ukrainan sotaan. Lopulta paljastune, että kunnianhimoisten maailmanjärjestysten takana on itsekkäät pyrkimykset ja oman edun tavoittelu.

Kiinan vaikutus kasvaa lähinnä maapallon eteläisissä osissa, joissa se on paikoin saanut vahvan jalansijan. Ei hyvää, ettei jotain pahaa. Kiina käyttää painostuksensa välineenä lainanantoa köyhille valtioille, jotka lopulta joutuvat pahaan riippuvuussuhteeseen velkojensa takia, joita eivät pysty maksamaan säädetyssä ajassa takaisin. Kiinan polku kohti etelää on kohdannut vastoinkäymisiä, kun on paljastunut, että Kiina pelaa lähinnä omaan pussiin.

Kiina on muutoinkin – mm. diplomatian avulla – koukuttanut köyhiä/hädässä olevia valtioita puolelleen samaan aikaan, kun Yhdysvallat on pyrkinyt irtaantumaan vanhoista velvoitteistaan.

Yhdysvaltoja on vaadittu  muuttamaan asennettaan, koska muutoin ”kiinalainen maailmanjärjestys” kerää voittoja, jotka pitkällä aikajänteellä heikentävät Yhdysvaltojen asemaa globaalisti. Kiina pyrkii antamaan itsestään kuvan pyyteettömänä maailmanvaltana, johon kannattaa luottaa, ja jolla on resursseja vastata huutoonsa.