Etupiireistä uuteen kylmään sotaan: sokkona tulevaan?

 

Miksi on jouduttu uudelleen etupiirien maailmaan? Pääsyynä lienee valtapolitiikka. Jokainen sota luo epätasa-arvoisuutta, joka vaatii siirtämään rajoja. Yksi ”kompromissi” on suostua vihollisen etupiirivaatimuksiin täyden suvereniteetin menettämisen sijaan. Toinen syy varsinkin kylmän sodan konflikteissa oli  kapitalismin ja sosialismin sivuuttamaton ristiriita. Se syvensi etupiirin sisälle jääneiden maiden vapauden kaipuuta.

Samoihin aikoihin (1940-luvulta 1980-luvulle) Yhdysvallat ”perusti” oman etupiirinsä, johon kuuluivat Latinalaisen Amerikan maat. Vanhan 1800-luvulta peräisin olevan Monroe-opin mukaisesti Yhdysvallat ”uudisti” vaatimuksensa, että sen enempää Eurooppa kuin Amerikkakaan eivät saa puuttua toistensa asioihin. Eristäytymispolitiikka noudatettiin enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti 200 vuotta.

Kiinan yhteydessä ei ole syytä unohtaa Taiwania, jonka se yrittää alistaa valtansa alle. Kiinan tavoite on myös globaalien hotspotien (satamien) avulla muodostaa verkostoja  vieraiden alueiden alistamiseksi esimerkiksi etupiiristrategiaa noudatellen.

Syytä etupiirien uudelleen nousuun 2010-2020 lähtien voidaan etsiä myös vanhan maailman sitoumusten purkautumisesta, joka johtuu mm. seuraavista tosiasioista: Donald Trumpin johdolla Yhdysvallat on tavoittelemassa uusimperialistista maailmanjärjestystä, jossa se on valinnut alistamispyrkimystensä kohteeksi Grönlannin ja  Panaman. Ukrainan sota on  hidastanut vaatimallaan huomiolla etenemistä näiden alueiden  haltuunotossa.

Venäjä jatkaa putinilaisen maailmanjärjestyksen luomista, jos sille vain annetaan liekaa. Ei liene syytä epäillä, etteikö myös Trump halua muodostaa oman etupiirinsä, josta ensimmäinen merkki olisi huumekaupan tukahduttamisen nimissä tehtävä Venezuelan miehittäminen. Tietysti se varaus on jätettävä, että Trumpin seuraaja voi kääntää kurssin johonkin järkevämpään suuntaan. Käytettiinpä näistä moniselitteisistä kuvioista nimeä maailmanjärjestys tai etupiirit, varsinainen päämäärä on imperialistisen politiikan avulla oman edun tavoittelu.

Varsinainen tyrmäys tapahtui kuitenkin vanhan mantereen  (Euroopan) ja uuden mantereen (Amerikka) ajautuessa poikkiteloin keskenään tuoreeltaan. Samalla entiset liittolaiset näyttävät  ajautuneen omiin vastakkaisiin leireihin. Yhdysvallat ja Venäjä ovat hakeutuneet toistensa yhteyteen yhteisten kaupallisten näkökohtien vuoksi. Poliittisen hinnan maksavat muut valtiot, kuten USA:n vanhat eurooppalaiset yhteistyökumppanit. Epäpyhä allianssi USA - Venäjä  pelaa nyt  yhteen tavalla, joka ei kylmän sodan aikana olisi tullut  kuuloonkaan.

Yhdysvallat on pyrkinyt ennenkuulumattomalla tavalla irtisanoutumaan Euroopan puolustamisesta. Erimielisyydet näyttävät vieläkin laajemmilta, sillä näkemyserot koskevat myös Naton toiminnan rahoittamista, maahanmuuttoa, tullipolitiikkaa ja mahdollisesti monia muitakin kysymyksiä. Sanalla sanoen Yhdysvaltoihin ei voi enää luottaa.

Uutta jakautumista tapahtuu myös liberaalien demokratioiden kesken niiden ajautuessa pahoihin yhteistoiminta- ja resurssiongelmiin. Itä-Eurooppaan syntyi autoritaarisesti johdettuja maita, vaikka mahtava Neuvostoliitto oli poistunut takapirun asemasta. Ne halusivat parlamentin enemmistöpäätöksillä kehittää itse autoritaarista hallintoa kyllästyttyään liberaalin demokratian monimutkaiseen päätöksentekoon.

Ideologisesti eri maat ja maiden osa-alueet tuntevat  eriasteisesti sielujen sympatiaa nationalistista hallintoa kohtaan. Yhdysvallat hajottaa mielipideilmastoastoa Euroopassa antaessaan tuen kansallismielisille puolueille.

Tietä tulevaan – vaikkakin ristiriitaisin muotoiluin - viitoittaa Yhdysvaltain tuore turvallisuusstrategia, jossa edellä kuvatut  trendit vahvistuvat tai siten luovat hämmentävän kuvan tulevasta. Euroopan on nyt vihdoin löydettävä yhteinen sävel tai sitten edettävä enemmistöpäätöksin.

Yhdysvallat  - Trumpin suulla – julistaa strategiassa Euroopan tuomiopäivää. Poissaolollaan strategiasta loistaa vanha Venäjän uhka, mutta tuskin se n takia, että se olisi menettänyt ajankohtaisuutta, vaan sen takia, että globaalit palikat järjestäytyvät uudella tavalla. Hämmentävää on se, että Yhdysvallat asettaa itsensä Venäjän ja Euroopan väliin välittäjätahoksi. Missä on huoli eurooppalaisten jäämisestä yksin Venäjää vastaan?

Euroopalla on paljon murheita. Päällimmäisenä on aikaikkunan kapeutuminen: ehtiikö Euroopan puolustus kattamaan aukon, jonka Yhdysvaltain vetäytyminen Euroopan puolustamisesta aiheuttaa ja ennen kuin Venäjä vahvistuu ja rohkaistuu kohdistamaan sotilaallisia toimia Eurooppaa vastaan.

Etupiirit ovat omiaan jouduttamaan maailman pirstoutumista toisilleen vihamielisiin leireihin           Elämme maailmanlaajuisen modernin olemassaolon murroksessa, jonka seestymisestä ei näy merkkejä. Tässä on eurooppalaisilla paljon turvallisuuspoliittista  pohdittavaa eksistentiaaliseksi haasteeksi saakka.

Valtapolitiikan ja etupiirien paluu

 

Olen elänyt kaksi kolmasosaa elämästäni kansainvälisten etupiirien maailmassa, vaikka tuota käsitettä ei esimerkiksi koulukirjoissa viljelty ainakaan vielä1960-luvulla. Mikä on etupiiri? Etupiirin määritteitä on lukuisia. Kysymys voisi olla esimerkiksi seuraavanlaisesta rajauksesta: etupiiri on kansainvälisessä politiikassa maantieteellinen alue, johon vieraalla valtiolla on poliittista, taloudellista tai sotilaallista määräysvaltaa tai johon se haluaisi saada tällaista määräysvaltaa.

Etupiirien määritettä voidaan soveltaa esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin ja vuorovaikutukseen toisen maailmansodan jälkeen. Sodan voittajavaltioihin kuuluvana Neuvostoliitto halusi varmistaa valtansa sitomalla sen länsirajalla olevat valtiot eriasteisesti määräysvaltaansa. Suomen osalta ei voida puhua määräysvallasta vaan sopimuspohjaisesta sitomisesta. Kun valvontakomissio oli poistunut 1940-luvun lopulla maastamme, Neuvostoliitto pyrki rajoittaman poliittista liikkumavaraamme painostuksen ja tietenkin YYA-sopimuksen avulla, vaikka Stalin sanoikin,  hyväntahtoisesti ikään kuin mainoslauseena, että YYA-sopimus oli ”Paasikiven diktaatti!”

Neuvostoliitto oli päättänyt sodan lopulla, että Suomea ei sovjetisoida ulkopuolisen painostuksen keinoin, vaan ainoastaan, jos Suomi itse päättää niin. Itse asiassa Stalin arvosti suomalaisten taistelua maansa suvereniteetin puolesta. Neuvostoliitto halusi ensi sijassa kaupan kehittyvän molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. 1950-luvun puolessa välissä sidettä Suomea kohtaan höllättiin, mutta neuvostojohdossa vallitsi erimielisyys, kuinka tiukalle side voitiin kiristää.

Tilanne muuttui ahdistavaksi, kun jouduttiin monista eri syistä torjumaan venäläisten painostus, kuten yöpakkasten 1958 ja noottikriisin 1961 yhteydessä. Neuvostoliitto pyrki sitomaan Suomen tiukemmin otteeseensa erityisesti 1970-luvulla. Venäläiset saivat väärän kuvan, että Suomi oli vallankumouksellisessa tilassa.  Neuvostoliiton suurlähetystön voimahahmojen välisessä taistelussa voiton peri niiden kanta, jotka kannattivat jatkamista entisellä rauhanomaisen rinnakkainelon linjalla.

Neuvostoliiton johdossa oli kuitenkin henkilöitä, jotka halusivat palata asiaan vielä 1980-luvulla. Erityisesti sotilaat olivat tiukemman otteen kannalla vaatien YYA-sopimuksen soveltamista yhteisten sotaharjoitusten muodossa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, kun etenkin Suomen puolustusvoimien johto asettui  vankasti Suomen suvereniteetin säilyttämisen kannalle.

Kun tänä päivänä kuulee esim. puheissa lausuttavan  käsityksiä, että Suomen suvereniteetti meni YYA-sopimuksen solmimisen myötä, niin väitän, että niin ei tapahtunut, vaikka Suomen puoueettomuutta esim. presidentti Kekkosen aikaan horjutettiin jossain määrin. Suomen sotilaallisen puolustuksen takeeksi asettui erityisesti puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela alaisineen, joka tyrmäsi venäläisten kutsuhuudot aina saunakeskusteluja myöten. Erityisesti venäläisiä kiinnosti yhteistyössä puolustettava Neuvostoliiton luoteisraja

Ehkä suvereniteetin menetystä haluttiin korostaa suomettumisesta johtuvana ikävänä ilmiönä. Uusi aika 1990-luvulta alkaen pyrki häivyttämään suomettumisen ikävän kuvan jopa ylemmyydentuntoisesti Venäjään suhtautuen.

Kansainvälisen poliittisen tilanteen muutokset 1980-luvun lopulla katkaisivat suomettumisen kauden ja vapauttivat Suomen jo vakiintuneen tuntuiselta YYA-linjalta, joka sanottiinkin irti 1990-luvun vaihteessa Suomen toimiessa aloitteellisesti. YYA-sopimus korvattiin rutiininomaisella yhteistyösopimuksella. Myös Pariisin rauhansopimuksen (1947) velvoitteista luovuttiin milteipä omin päin. Tapahtumien vyöry riistäytyi niiden tahojen käsistä, jotka olisivat tehneet muutoksen järjestäytyneesti.

Suomi siirtyi sujuvasti vähäisellä, jollei olemattomalla kitkalla osaksi etupiiritöntä historian vaihetta, jota ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Tuo ajanjakso, jolloin etupiirit tuntuivat väistyvän kansainvälisen politiikan sanastosta, kesti vain 1990-luvun puolesta välistä 2010-luvun puoleen väliin. Vaikea sanoa tarkasti, koska nyt ollaan uuden aikakauden kynnyksellä. Tätä kirjoitettaessa asiat ovat osin jo  muuttuneet toiseen suuntaan tapahtuviksi…. olemme palaamassa etupiirien maailmaan, halusimmepa tai emme. Tulevien tapahtumien arviointi tuntuu haastavalta, koska siirtymä on kesken.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta palataanpa takaisin Itä-Euroopan kohtaloihin heti toisen maailmansodan jälkeen. Itä-Euroopan maat joutuivat Suomesta poikkeavalle tielle.  Miehittämisen seurauksena ne joutuivat sodan voittajan, Neuvostoliiton etupiiriin suvereniteettinsa menettäneinä. Tätä vaihetta kesti 1940-luvun lopulta 1990-luvun vaihteeseen, jolloin ne saavuttivat aidon itsemääräämisoikeuden sosialismista vapautumisen seurauksena. Raskas etupiirivaihe jäi taakse ja elämä näytti lännestä käsin etenevän odotettuun suuntaan. Sitten tapahtui jotain outoa: saavutettu länsimainen liberalismi ei sellaisenaan kelvannutkaan kurimuksesta vapautumisen seurauksena, vaan siirtymä jatkui osassa Itä-Eurooppaa kohti autoritarismia. Muutos tapahtui vapaiden vaalien tuloksena. Liberaali demokratia ei kelvannutkaan sellaisenaan, vaan sitä tulkittiin läntisitä maista  jyrkästikin poikkeavalla tavalla.  Näytti siltä, että esim. Puola, Unkari, Tsekki ja Slovakia halusivat palata omaehtoiseen, itse valittuun, illiberaaliin  autoritaariseen järjestelmään, jolla korvattiin vanha etupiirien maailma.

 

Nürnbergin haamut muistoissamme

 

Kävin katsomassa juuri elokuvateattereihin tulleen amerikkalaisen elokuvan ”Nuremberg” . Seuraavassa esittämäni blogiteksti ei ole ensisijaisesti elokuva-arvostelu, vaan historiassa todella tapahtuneen ja elokuvassa esitetyn ”todellisuuden” vertailu. Elokuva on rakennettu Hermann Göringin persoonan ja hänen vastaparinsa, oikeudenkäynnin psykiatrin olemuksen ympärille. He ovat siis elokuvan keskushahmoja. Göringin pyylevä, hyväntuulinen olemus muodostui eräänlaiseksi symboliksi hänelle itselleen ja miksei koko Saksalle – tietenkin Hitlerin ohella. Hitlerin kanssa tasavertaiseksi hänestä ei kuitenkaan ollut, vaan hän tunnusti, että ”jalkani rupesivat tutisemaan heti, kun tulin lähelle Hitleriä”.

Epäilemättä elokuvaa on työstetty huipputuote mielessä. Ensimmäinen seikka, joka tuli mieleen oli, miksi elokuva on julkaistu juuri nyt. Syy näyttää selvältä. Yhtymäkohtia tähän  päivään on riittämiin, kun uusia fasistisia yhteisöjä syntyy tulvimalla. Fasismista myös keskustellaan laajalti poliittisessa ympäristössä uutena vaarana. Elokuvan yksi pääviesteistä on, että fasismi eri muodoissaan ei ole kadonnut mihinkään, vaan tekee paluun keskuuteemme  aina tietyin välein.

Elokuvassa hahmotetaan myös natseja osana aivan normaalia perhe-elämää, joka on tähän saakka ollut eräänlainen tabu. Fasismi ja natsismi on haluttu toisaalta nähdä perustellusti osana pahan olemusta. Tosi asiassa natsi-Saksa pyrki luomaan eräänlaisen hyvinvointiyhteiskunnan Saksan malliin. Kaikki muu, mikä liitettiin  natsismiin vuosien varrella, ajoi tinkimiseen rauhanajan tavoitteista sodan hyväksi.

Elokuvan henkilöt ovat todellisia aikoinaan eläneitä ihmisiä. Keskushenkilöiksi kohoavat Hermann Göringin (erinomainen Russell Crowe) ohella eräät muut elokuvamaailman tähdistöön kuuluvat näyttelijät, kuten korkeimman oikeuden tuomaria, Robert Jacksonia näyttelevä Michael Shannon, natsien mielentilatutkimuksista vastannut psykiatri Douglas Kelley  (Rami Malek) ja hänen avustajansa Howie Triest (Leo Woodall). Elokuvan, joka on saanut hyviä arvosteluja, on ohjannut James Vanderbilt.

Välillä tuntuu, että Göringistä luodaan sympaattisempi kuva kuin millainen hän todellisuudessa oli. Yleensä Göring kuvataan historian lähteissä epärehelliseksi, ylimieliseksi, irstaaksi, itserakkaaksi, ylemmyydentuntoiseksi ja nautinnonhaluiseksi ihmiseksi, jonka moraali ei kestä lähempää  tarkastelua.

Elokuva muodostuu psykiatrin ja Göringin väliseksi henkien mittelöksi, jossa jossain välissä on ei kenenkään maa.  Elokuvasta on pyritty muodostamaan kiehtova välienselvittely, eräänlainen vivahteikkaiden ihmissuhteiden kaleidoskooppi, jossa Göring – tulkintani mukaan - pyrkii löytämään pehmeitä kohtia psykiatrin ystävyyden pitävyydestä, saadakseen henkilökohtaista etua oikeudenkäyntiä varten. Psykiatri ikään kuin joutuu altavastaajaksi ja leikkii siitä huolimatta vaaran momentilla pahan ja hyvän tilapäisessä liitossa. Suoraviivaiset tuomiokoneiston edustajat eivät katsoneet tätä peliä hyvällä.

Elokuva perustuu Jack El-Hain romaaniin ”The Nazi and The Psychiatrist”, joka kertoo edellä mainitusta psykiatri Kelleysta, jonka itsepintainen taistelu selvyyden saamiseksi natsijohtajien  psyykkeestä johti lopulta Kelleyn itsemurhaan 1950-luvulla, kun hän ei saanut sodan jälkeen ajatuksilleen muiden tukea. Kirjaa en ole lukenut ja totuutta en tiedä, joten jää epäselväksi, kuinka pitkälle ovela ja itsevarma Göring saattoi tosiasiassa johdatella tai vedättää psykiatria.

On selvää, että tällaisen elokuvan luonne on paljolti riippuvainen siitä, mitä näkökulmia natsismissa ja sen keskeisissä hahmoissa korostetaan.  Elokuvassa asetetaan kaksi natsia, vahva Hermann Göring ja heikko Julius Streicher toisiaan vastaan. Streicher, testien mukaan älykkyydeltään keskinkertainen, ihminen kuvataan säälittäväksi surkimukseksi, jonka avulla halutaan ehkä kuvata natsieliitin ylivoimaa alempaan keskiluokkaan.

Jäin kaipaamaan syvemmälle luotaavaa analyysia natsijohtajien henkilökirjosta. Göring ei enää sodan viimeisinä vuosina ollut sellainen voimahahmo,  joksi häntä elokuvassa kuvataan,  ja joksi liittoutuneet häntä luulivat, vaan rappeutunut ja sivuun vetäytynyt pudokas natsijohdossa. Göring ja hänen johtamansa ilmavoimat eivät kyenneet estämään Saksan kaupunkien pommittamista sodan jälkipuoliskolla: ” jos liittoutuneet pääsevät pommittamaan Saksan kaupunkeja, voitte sanoa minua mülleriksi”. Göring maksoi tästä kalliin hinnan. Historioitsijat ovat kyseenalaistaneet hänen rankinginsa Hitlerin kakkosmiehenä.

Elokuvassa Hermann Göringin avulla korostettiin paitsi natsijohtajien älyä, niin samalla myös   rakastavan perheenisän ja rakastettavan ihmisen roolia, tai niin kuin joku olisi voinut sanoa, hyvyyttä. Olivatko elokuvan natsit siis aivan kuin ketä tahansa saksalaisen elämäntavan tulkkeja? Itse olen pohtinut älyn ja viisauden erottavia tekijöitä natsijohdon tapauksessa ja laajemminkin. Julius Streicher ei tässä tarkastelussa anna kuvaa keskiverrosta natsijohtajasta. Tämä kävi ilmi älykkyystesteissä, jotka tehtiin parille kymmenelle natsille Nürnbergissä. Johtavat natsit (noin 20) osoittautuivat testeissä selvästi keskivertoa älykkäämmiksi, jotkut huippuälykkäiksi, kuten Göring (äo 138), Himmler (arvioitu äo), Hollannin valtakunnankomissaari Arthur Seyss-Inquart  (äo 141!), suuramiraali Eric Raeder (äo 134), valtionpankin pääjohtaja Hjalmar Schacht (äo 143!). Myös Hess ja Ribbentrop - monesti historiassa aliarvioituina - olivat melko korkealla älyn hierarkiassa. Keskiarvotulos natsijohtajilla liikkui 130:n  molemmin puolin.

Äly ja julmuus eivät ole mitenkään toisiaan poissulkevia asioita, kuten Hollannin valtakunnankomissaarin Seyss-Inquartin tapauksessa voidaan osoittaa. Tämä nero kuvataan poikkeuksellisen raa`aksi ja julmaksi. Voitaisiinko sanoa, että korkea älykkyys ilman korkean moraalin ja viisauden lahjan säätelevää vaikutusta, saattaa synkeimmillään johtaa  katastrofaaliseen  pahuuteen?

 Itse olisin kaivannut pohdintaa tai analyysia toisaalta korkean älyn ja toisaalta viisauden ja korkean/alhaisen  moraalin  keskinäisistä riippuvuuksista, vai olivatko ne sittenkin riittävän selkeästi esillä elokuvassa?

Hermann Göring, joka lähes ainoana syytettynä puolusteli tekojaan analyyttisesti, paljasti viimeisellä huudahduksellaan, ”Heil Hitler”, että mikään asenteessa tai mielipiteessä ei ollut muuttunut.

Göringiä ei ehditty teloittaa. Hän puraisi viime hetkellä syanidikapselia, jonka oli salakuljetuttanut  vankilaan.

::::::::::::::::::::::::::::

Elokuva jäi hämmentämään mieltä, vaikka se ei tuonut juuri uutta natsi-Saksan viimeisten  vaiheiden raadollisuuteen. Ehkä siinä kuvattiin vielä kerran keskitysleirikauheuksia tavalla,  joita amerikkalainen suuri yleisö - luotaan työntäen -  ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin.

Stiller, yleisradio ja liberaali demokratia

 

 Hesarissa oli 18.11.2025 Anna-Sofia Bernerin pitkä vaan ei pitkästyttävä haastattelu  ”monitoimitoimittaja” Ruben Stilleristä, joka on ryhtymässä eläkeläiseksi. Tervetuloa joukkoon! Haastattelu on julkaistu otsakkeella   ”Stiller ei usko Stilleriin”.

Tunnen hyvin Bernerin toimittajan taidot, sillä  seurasin tiiviisti hänen raportointiaan Hesarin  Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana. Tällaisessa haastattelutilanteessa – vaikkapa vain lukijanakin - aina hiukan jännittää, koska ei tiedä varmasti, miten Berner selviää Stillerin kanssa, ja tarkemmin, mitä hän saa irti tästä kansakunnan narrista ja hätkähdyttäjästä.

En yritäkään peilata koko haastattelua, siitä tulisi stillermäinen puolen elämän mittainen jatkokertomus. Tartun yhden aiheen perusteella haastatteluun, nimittäin Stillerin retrospektiiviseen arvioon Ylen suuntautumisesta eläköitymisensä kynnyksellä.

Hieman pelkistettynä Stiller esittää Ylen kehittämiseksi seuraavia toimenpiteitä: 1) Ylen budjetin tulisi olla kaikkien luettavissa (läpinäkyvyys), 2) MOT-ohjelmaa (tarkoittaen  yleisemmällä tasolla ilmeisesti yhteiskuntakriittisiä ohjelmia) ei saa uhrata tavanomaisen aiheen käsittelytavalle,  vaan on käytävä juurta jaksain kiinni kunkin aiheen punaiseen lankaan). 3) Ylempää keskijohtoa pitäisi karsia (on johtanut organisaation monimutkaistumiseen) 4) Ylen pitäisi jättää vähemmälle netti ja teksti ja keskittyä kuvaan ja ääneen (Ylekin on mukana klikkijahdissa!) ja 5) Sivistys takaisin (perussuomalaisten pelko on saanut Ylen pelkäämään elitismin leimaa).

Kaikki edellä esitetyt ovat objektiivista totuutta kaivelevan haastattelun arvoisia teemoja, ei kahta sanaa. Lainattu havainto Stilleristä tähän alkuun: panin monta vuotta sitten merkille Maria Guzeninan arvion Stilleristä eräässä haastattelussa: ”kyllä Rubenissa asuu pieni demari”. Yleisesti voitaneen sanoa, että miehellä on taipumus tarkastella sarkastisesti kaikkia ideologioita.

Yle on kovassa kilpailutilanteessa muun median kanssa. Leikkaukset rahoitukseen ovat vaikeuttaneet ohjelmatarjontaa. Muilta medioilta on ollut turha odottaa myötätuntoa, onhan Yleä pidetty hyvin rahoitettuna. On jäänyt vaikutelma, että Yle saa maksaa nyt hyvin rahoitetuista vuosista.

Mitä tulee MOT-ohjelmaan, niin  olen aina ollut tällaisen ohjelmatyypin kannalla. Yhteiskuntakriittisten ohjelmien tuottaminen vaatii resursseja, joita Yleltä on puuttunut . Lisäksi ovat tulleet moitteet vasemmistolaisuudesta. Tutkivaa journalismia ei ole liikaa  vaan liian vähän. Tästä vallitsee samansuuntaisuus Stillerin ja minun ajattelun välillä.

”Herroja” on aina liikaa. Stillerin kritiikki kohdistuu erityisesti keskijohtoon.  Johdon määrää Stiller siis pitää liian suurena tuotettaviin ohjelmiin nähden.

Muiden medioiden kritiikki kohdistuu Ylen liiallisena pidettyyn tekstintuotantoon. Tästä Stiller ja toiminnan supistajat ovat olleet yhtä mieltä: Ylen tulee keskittyä kuvaan ja ääneen. Samalla onnistuttiin tosin rajaamaan TV:n asemaa tiedontuotannossa. Uskon, että Stiller kaikista edellä luetelluista varauksista huolimatta on ”Last Man Standing” puolustamassa Ylen itsenäisyyttä. Myös oma kantani noudattele tässä Stillerin kantaa: Yle veroineen on henkisesti liian arvokas omaisuuserä kauppatavaraksi. Yle on myös tärkeä osa kriisiomavaraisuutta.

Oma lukunsa ovat väärinkäytökset. Juuri nyt keskustelu käy kiivaana BBC:n manipuloitua Donald Trumpin sanoja kongressin valtausta koskien. Kerta kaikkiaan mahdoton tilanne totuuden vartijan BBC:n sortuessa itse – tai ulkoistettujen toimijoidensa kautta - väärinkäytökseen. Samalla se oli muistutus, että yleisradion arvokkainta omaisuutta eli totuutta ei hevillä kannata ulkoistaa, ei meillä eikä muualla.

 

Stillerin mielestä kaikkien toimittajien pitäisi  kysyä ”mitkä ovat (omat) uskomukseni, ja sitten käynnistää taistelu niitä vastaan!” Olipa hyvin stillermäinen kierteinen pallo tosiasioiden selville saamiseksi. Epäilen kuitenkin tällaisen kysymyksen relevanttiutta ja kysyn mielessäni tuleeko tuosta hullua hurskaammaksi. Voihan sitä vastata, että kannatan liberaalia demokratiaa, jolloin saa perussuomalaisista vasemmistoliittoon samanlaisen vastauksen: kannatetaan! Stiller kuitenkin haluaa vastata itse asettamaansa kysymykseen: hän ilmoittaa suhtautuvansa ideologioihin - kuinkas muuten – ironisesti. Tosin  Stiller haluaa  stillermäisesti kyseenalaistaen  kysyä  itseltään, onko ironinen asennekin uskomus. Stiller ei usko vallankumouksiin eikä mielenosoituksiin (”mielenosoituksista tulee epämukava olo!”). Sen sijaan Stiller puolustaa yllättäen vanhaa konsensusta vähemmän stillermäisesti. Miten tämä on ymmärrettävä? Eikö Stillerin olemukseen kuulu nimenomaan kyseenalaistaa yhdenmukaisuus (= yhdenmukaisen tahtotilan löytäminen)? Onko taisteleva humanisti Ruben Stiller antamassa periksi?

Jos pysytään itse valitsemassani ”uskomuksessa” eli liberaalissa demokratiassa, niin todellisen tajunnanräjäytyksen aiheuttaa filosofi Judith Shklar, joka on todennut, että tekopyhyys on pahe, jota pitää sietää, koska se tukee liberaalia demokratiaa. Pystyssä pysyäkseen liberaalin demokratian rakenne tarvitsee kollektiivisia ideaaleja (esim. sananvapaus , oikeusvaltioperiaate… /PT), joihin kukaan ei tosiasiassa yllä. Nämä sanat sopisivat lähes sellaisenaan Ylen huoneentauluksi.

Näin minäkin ajattelen: asetan kyseenalaiseksi ”uskomuksen” liberaalin demokratian kaikkivoipaisuudesta, vaikka siihen uskon. On pakko hyväksyä tekopyhyys, koska muutoin uskomuksen mukainen rakenne ympäriltämme romahtaa tai asetetaan muutoin kyseenalaiseksi.

Pitäisikö uskomuksemme liberaalista demokratiasta pukea ironian kaapuun stillermäisesti ja  jatkaa  kulkemista eteenpäin suurin piirtein kohti valittua todellisuutta?

Rauhansuunnitelma vai rauhaan pakottaminen

 

”Sotaa ei syty mutta sen sijaan syttyy niin kova taistelu rauhasta, ettei jää kiveä kiven päälle”. Kai se radio Jerevanin neuvostokasku meni jotenkin näin. Syntynyttä rauhan tavoittelun aiheuttamaa tuhoa voidaan katsoa Ukrainassa ja Gazassa tuoreeltaan.

Toki Ukraina ja Gaza täyttävät sodan vanhat tutut tunnusmerkitkin. Silti olen näkevinäni  - ehkä uudenaikaisen aseistuksen myötä  - tilanteita, joihin ei automatiikka ennen pystynyt. Pommit osuivat vanhassa maailmassa kohdalle, jos olivat osuakseen, mutta nyt dronien automatiikka löytää vihollisen hämmentävällä tarkkuudella. Vanhana Sergei-miehenä muistan, että ohjuksen piti suuntautua tarpeeksi eteen osuakseen. Jotenkin tämän päivän sota kostonhimoisuudessaan tulee koskettaneeksi nykyihmistä sotilaana raadollisemmalla tavalla, samoin siviilejä ja infrastruktuuria.

Yhtälailla rauhan epätoivoinen tavoittelu näyttää saavuttavan turhauttavimmat piirteensä vaikkapa Ukrainassa. Valtava  määrä sotaa tai rauhaa julistavaa puhetta täyttää ilmanalan. Haluan seuraavassa nostaa irralleen muusta aineksesta sen, mikä on ärsyttänyt eniten Ukrainasta käydyssä kaupankäynnissä – puhutaanpa sitten sodasta tai rauhasta.

Minua,  kuten useimpia muitakin on ärsyttänyt välillä Donald Trumpin ja välillä Vladimir Putinin vedätykset muka rauhan aikaansaamiseksi ilman että on pienintäkään toivoa todellisesta rauhasta.

Ukrainalle nyt esitettyjä Venäjän ja Yhdysvaltain yhteisiä rauhanehtoja ei voida pitää relevantteina. Ne perustuvat Ukrainan käytännössä täydelliseen antautumiseen. Vanhassa maailmassa saattoi sentään luottaa länsiliittoutuneiden väliseen liimaan, joka piti ne riittävässä määrin samanmielisinä, mitä nyt ylpeä Ranska  suoritti muutamia ohareita. Toki muistan historiasta, kuinka USA paheksui koko maailman ”vapauden ylläpitäjänä”  Britannian kolonialismia vielä 1900-luvulla.

Venäjä sitoutuu nyt esitellyssä rauhansuunnitelmassa olemaan hyökkäämättä naapurimaiden kimppuun. Tämä kohdan vaatimuksen täyttymistä uhkaa lähes läpäisemätön luottamuspula. Tässä kohtaa tulee mieleen Stalinin periaate toisessa maailmansodassa, jossa jokainen valtio saa pitää ne alueet, jotka se on ehtinyt miehittää ennen sodan päättymistä.

Sitten suunnitelmassa tulee pari kohtaa, jotka suoraan uhkaavat Ukrainan suvereniteettia: itäisten ja eteläisten maakuntien  luovuttaminen Venäjälle sekä asevoimien koon leikkaaminen.

Tähän asiayhteyteen kuuluu ”jonkinlaisten” turvatakuiden saaminen Yhdysvalloilta. Turvatakuiden realisoiminen tulee olemaan todellinen haaste. Pahimmillaan se on lekkeripeliä.

Kaikkein viheliäisintä on Donald Trumpin käytös, jolla hän hajottaa länsivaltojen yhtenäisyyttä ja mitätöi Naton roolia. Menikö Suomi Natoon kohdatakseen näin eripuraisen sotilasliiton? Ei tietenkään, sanat ja sopimiset kolisevat onttouttaan. 

Rauhansuunnitelman ensimmäinen tavoite kuuluu: Ukrainan suvereniteettia vahvistetaan. Sen jälkeen kirjoitettu teksti mitätöi alussa asetetun tavoitteen!

Oma lukunsa on diilimies  Trumpin kaupankäynnin metodit, joissa hän näyttää hyväksyvän Putinin alueelliset tavoitteet lähes maksimissaan. Trump on pompottanut liittolaisia mennen tullen luvaten sitä tai tätä ilman minkäänlaisia vakuuksia. Trumpista voidaan sanoa, että hän pettänyt liittolaisensa.

Professori Tuomas Forsbergin taivastelu siitä, kuinka tilanne on johtanut siihen, että Trumpin Yhdysvallat  on junaillut asiat niin, että se on pääsyt ulkopuoliseksi sovittelijaksi Venäjän ja Euroopan välillä on mennyt täydestä politiikan markkinoilla!  Pukki on päässyt kaalimaan vartijaksi.

Rauhansopimus muuttuu kiristyssopimukseksi, kun siihen liietään Yhdysvaltain laskutus hyvistä palveluisia, joita se tarjoaa intressitahoille. Nämä koskevat mm. Venäjän ja Yhdysvaltain yhteisiä investointivaroja ja mineraalivaroja.

 Rauhanprosessi siinä muodossa kuin se on ollut julkisuudessa on Forsbergin mielestä ”katastrofi”. Tähän on helppo yhtyä.

Mitä tulee rauhan aikaansaamisen aikatauluihin koko prosessia kuvastaa älytön ja epärealistinen kiire. Tavoitteena tuntuu olevan, että  hosumisen avulla saadaan nimet paperiin ennen liikoja harkintoja. Kannattaa toki muistaa, että Nobelin rauhanpalkinto jaetaan  ensi vuonnakin! Ehtiihän tässä laakerit ansaita  vaikka rauhaan pakottamisella.

Ns. rauhansuunnitelman perusheikkous on, että siinä kävellään kevyesti tanssahdellen Ukrainan suvereniteetin ylitse. Trumpista vahvistuu jälleen kerran kuva ailahtelevana valtionpäämiehenä, johon ei voi luottaa.

Liittosuhteet menevät uudelleen harkintaan, joka johtaa Yhdysvaltain ja Venäjän kumppanuuteen. Taloudellinen ja poliittinen yhteistyö näiden valtioiden välillä kasvaa ennenkuulumattomiin mittoihin. Pisimmillään Venäjän ja Yhdysvaltain kumppanuus muistuttaa liittosopimusta. Naton ja USA:n side vastaavasti haurastuu  ratkaisevasti. Tässä yhtälössä Euroopalle lankeaa maksajan rooli ellei se löydä selvää etenemisväylää ja yhteistyön punaista lankaa.

Kestääkö tällainen kvasimaailma vai pettääkö pohja sen alta?

Missä risteilee meidän oma valtiomiehemme, Alexander Stubb? Hän on viihtynyt Donald Trumpin taikapiirissä ja kokenut kansainvälisen arvonnousun, mutta miten Stubb sopii samoihin yhteyksiin, missä  Trump ja Putin kelluvat? Stubbin ottama kanta Putinin ja Trumpin ”rauhansuunnitelmaan” on kuin haaleaa voikukkateetä verrattuna länsimaiden eliksiiriin.

::::::::::::::::::::::::::::

Lopuksi on vielä syytä korostaa, että rauhansopimusluonnoksessa kysymyksessä on toisen osapuolen kiistelty luonnos rauhanprosessiksi. Tämä muistuttaa Suomen ja Neuvostoliiton välisiä kommunikeoita, joissa päätettiin toisen osapuolen liikkumavarasta ja se osapuoli ei ollut Neuvostoliitto.

Sosialismin ja kapitalismin keskinäinen ideologinen taistelu - siis se, mitä siitä on jäljellä - väljähtyy nyt lopullisesti.  Jatkossa rahan mahti ja kaupankäynti vaikka itse pirun kanssa ovat bisneksen ytimessä.

::::::::::::::::::::::::::::

PS

Tätä kirjoitettaessa on meneillään vaihe, jossa puolin ja toisin tiivistetään rivejä. Rauhansuunnitelmasta (tai rauhansuunnitelmista) käytetään nimeä ”luonnos”. Lännellä on oma ehdotuksensa. Tavan mukaan yksi ratkaiseva lenkki  – Venäjä – ei osallistu neuvotteluihin. Yhdysvallat on ilmoittanut, että se ei kajoa yksityiskohtiin, joka ei lupaa hyvää jatkoneuvotteluille. Niinhän se on tälläkin kertaa, että piru piilee yksityiskohdissa. Hyvää on se, että Ukrainaa ei pudoteta pois neuvottelujen seuraavasta vaiheesta. Hyvältä eivät sen sijaan kuulosta USA:n sanelemat  kiritysluontoiset takarajat neuvotteluiden deadlinelle.

 

Suomi osana maailmanjärjestystä (jatko-osa)

 

 

Vuosien ajan Naton kannatus Suomessa pysytteli 20 ja 30 prosentin vaiheilla, kunnes Venäjän mistään piittaamaton hyökkäys Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022 käänsi suomalaisten mielipiteen ”yhdessä yössä” Naton kannalle. Eduskunta oli Natoon liittymisen kannalla murskaavasti 188-8. Huomasin olleeni poliittisesti minulle vieraassa seurassa. Mutta minkäs mahdat!

Maailmanjärjestysten keskinäisessä kilvoittelussa Suomi liittyi peruuttamattoman tuntuisesti länteen ja  tarkemmin USA-johtoiseen maailmanjärjestykseen. Kysymyksessä ei ollut mikään jyrkkä paradigman muutos politiikassa, vaan aiemman kehityksen mukainen johdonmukainen siirtymä läntiseen leiriin ja USA:n liittolaiseksi.

 

Selvää on, että Suomi koetaan Venäjällä nykyisen putinilaisen maailmanjärjestyksen  tarkoittamassa mielessä  joko viholliseksi tai ainakin Naton eteentyönnetyksi  tukikohdaksi, joka tapauksessa uhkaavaksi  Venäjän etuja vaarantavaksi toimijaksi. Voidaan tietysti pohtia vaihtoehtoa, jossa Suomi olisi pysytellyt sotilasliittojen ulkopuolella. Venäjän johto kyseli: ”Miksi liityitte Natoon? Teitä ei olisi uhannut mikään”. Tätä Venäjän johtokaksikko Putin-Lavrov olisi voinut kysyä itseltään. Vai olivatko he kerrankin rehellisiä?

Suomen Natoon liittyminen tapahtui kriittisesti arvioiden hätäisten johtopäätösten seurauksena. Toki pidempi punninta eri vaihtoehtojen välillä olisi johtanut suurella todennäköisyydellä joka tapauksessa nähtyyn  lopputulemaan, mutta rehellisesti arvioiden olisin itse punninnut vielä vaihtoehtoa, jossa Nato-optiota olisi jatkettu sitä täydentäen ja monipuolistaen. Missään tapauksessa  myöskään neutraliteetti ei ole kansainvälisessä politikassa hukattu voimavara, vaikka se koetaan nyt epämuodikkaaksi.

Paljon on spekuloitu, mikä oli presidentti Niinistön perimmäinen kanta Natoon liittymiseen. Jarrutteliko hän? Olen itse ymmärtänyt presidentin kannanmuodostuksen niin, että polku Natoon oli Niinistölle kivinen ja mutkainen. Vasta vaikuttajayksilöiden ja kansan suuren enemmistön kääntyminen Naton kannalle sai hänet luopumaan empimisestään. Olisin itse suonut hänen jatkavan  fundeeraustaan kauemmin Venäjä-politiikan johtotähtenä.

Jos oli Niinistö Nato-prosessin jarrumies, niin sitäkin innokkaampia olivat pääministeri Marin ja tuleva presidentti Alexander Stubb.

Tavataan sanoa, että Suomella on ollut hyvä herraonni. Jää nähtäväksi, miten varovaisen ja viipyilevän  Niinistön korvautuminen rohkealla Alexander Stubbilla muuttaa Suomen ulkopoliittista linjaa. Sisältyykö nykyisen linjaan riskiä (”drooniriskiä”) esim. kilpavarustelussa pärjäämisen/pärjäämättömyyden vuoksi.

Venäjä on osoittautunut raadollisesti ja häikäilemättömästi omista eduistaan kiinni pitäväksi suurvallaksi, joka tavoittelee ekspansiivisesti omaa putinilaista maailmanjärjestystä. Välittömäksi etupiirikseen se lukee entiset neuvostotasavallat ja toissijaisiksi vanhan itäblokin valtiot, mutta laajempiakaan ulottuvuuksia  eli maailmajärjestystavoitteita ei voida ei voida sulkea pois.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdeksänkymmentäluvun suuntaa hakevien maailmanjärjestysten jälkeen geopoliittinen asetelma on vakiintumassa  useamman suurvaltaryhmittymän jakamaksi maailmanjärjestykseksi, jossa haetaan asemia maailman johtajuutta tavoitellen. Uudenlainen kilpailu käydään Yhdysvaltain, Kiinan, Venäjän ja  Euroopan välillä. Kehittyvät valtiot vasta hakevat asemia joko jonkin tahon liittolaisena tai sitten itsenäisenä yhteenliittymänä (vrt. Brics).

Toinen näkemys voisi olla, että geopoliittinen tilanne  kaventuu pikkunäppäräksi ja ambivalentiksi diilipolitiikaksi. Enää maailmanjärjestyksiä ei voida lukea itseään toteuttaviksi suuriksi suunnitelmiksi.

Maailmanjärjestys sanellaan vahvimman oikeudella

 

 

Maailman geopoliittinen järjestelmä on koetteilla muutaman vuosikymmenen välein. Tarkoitus ei ole tässä kelata vuosisatoaja taaksepäin maailmanjärjestyksiä  selaten vaan keskittyä viimeisen vuosisadan aikajänteellä maailmanjärjestysteemaan ja Suomen asemaan siinä.

Toinen maailmansota jälkiseuraamuksineen hajotti brittiläisen imperiumin (tai kuten voidaan sanoa, brittiläisen maailmanjärjestyksen), mutta mitä tuli tilalle, kun brittien voimavarat loppuivat eikä se pystynyt enää ylläpitämään otettaan  maailmanlaajuisista siirtomaistaan kauneimpana  jalokivenään Intia?

Kun Saksa joutui luopumaan natsilaisen maailmanjärjestyksen pystyttämisestä toisen maailmansodan katastrofaalisena seurauksena, ryhtyivät  sodan voittajavaltiot Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia taistelemaan oikeudesta julistaa  oman yhteiskuntajärjestelmän voitokkuutta, aluksi liittolaisina, mutta sittemmin tiet erkaantuivat.

Ehkä kaikkein merkittävimmässä maailmansodan loppua ennakoivista neuvotteluista, Teheranin konferenssissa,1943 kolmen johtavan maan triumviraatti sopi sotatoimien pääsisällöistä  vuonna 1944. Yhdysvallat sitoutui maihinnousuun lännessä ja  Neuvostoliitto siihen, että sen joukot sitovat Saksan joukkoja idässä. Tämä oli ensimmäinen kokoussarjassa, jossa kolme valtionjohtajaa tapasivat toisensa. Jaltassa 1945 sitten sovittiin yksityiskohtaisista toimenpiteistä koskien natsi-Saksaa ja sodan lopettamista.

Iso-Britannia velkaantui pahasti Yhdysvalloille sodan aikana ja heti sen jälkeen. Brittien voimavarojen osoittautuessa yksinkertaisesti riittämättömiksi, jäivät johtavasta maailmanjärjestyksestä  kamppailemaan Neuvostoliitto  ja Yhdysvallat.

Yhdysvalloilla oli selvä  etulyöntiasema, koska toisen maailmansodan sotatoimet - lukuun ottamatta satamissa  tapahtuneita tihutöitä - eivät yltäneet missään vaiheessa Amerikan mantereelle. Se myös varusti runsaskätisesti liittoutuneiden armeijaa. Sen voimavarat olivat verrattomasti suuremmat kuin Britannian. Yhdysvallat haki  tulevaisuuden kehityssuuntaa kongressin asettaman ns. Nitzen komiteatyön (1950) antamien osviittojen mukaisesti USA pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimiensa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: em. Paul Nitzen komitea (1950) totesi, että Yhdysvalloilla oli resursseja pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan. Amerikkalainen maailmanjärjestys nousi selväksi ykköseksi suurvaltojen keskinäisessä kamppailussa.

:::::::::::::::::::::::::::::

Suomi ei ollut kolmen suuren neuvottelujen asialistalla mukana kuin vasta Teheranissa 1943 ja silloinkin vasta  viimeisenä päivänä. Suomen osalta päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin maan irrottamiseksi sodasta  ja Saksan vaikutusvallasta. Suomalaiset ilmoittivat, että Mannerheim ja Ryti olivat valmiit neuvotteluihin Moskovassa. Pohjaksi voitaisiin ottaa  vuoden1939 raja. Venäläiset taas olivat valmiit  ottamaan pohjaksi maaliskuun 1940 rajan. Molemmilla oli ymmärrettävät syynsä. Joka tapauksessa Suomen ehdotus ei käynyt neuvosto-osapuolelle. Stalin veti johtopäätöksen, että Suomi halusi jatkaa sotaa  Saksan rinnalla.

Mikä vaikutelma jäi Suomea koskevista mielipiteistä  Teheranissa  ? Churchill tunsi myötätuntoa suomalaisia kohtaan, joskin kritisoi voimakkaasti Saksan ja Suomen aseveljeyttä. Keskustelu aaltoili  Teheranissa ulottuen  useisiin teemoihin. Eri mieltä oltiin mm. Suomelta vaadittavista sotakorvauksista. Neuvostoliiton kantaa sellaisena kuin se Teheranissa ilmeni voidaan pitää de facto Suomen asemaa pitkällä aikavälillä säätelevänä järjestyksenä. Käytännössä Neuvostoliiton ”diktaatti” määräsi kehityksen suunnan eikä siihen sisältynyt maata uhkaavaa välitöntä miehityksen vaaraa. Stalin vahvisti tämän omalla kommentillaan. Asetelma kesti yöpakkaset 1958, Novosibirskin 1961 ja 1970-luvulla Neuvostoliiton pyrkimyksen kaventaa Suomen liikkumavaraa. Järjestys sinetöitiin YYA-sopimuksella vuonna 1948.

Teheranin konferenssia mm. ex-pääministeri Esko Aho pitää Suomen tulevaa asemaa ennakoivana ja suurvaltojen Suomen asemaa säätelevänä maailmanjärjestyksen osana. Suomen miehittämistä ei pidetty relevanttina vaan vain sen sitomista osaksi Neuvostoliiton etupiiriä ja vähitellen muodostunutta kaksinapaista maailmanjärjestystä.

Suomen asema säilyi 1990-luvun välivaiheen yksinapaisen USA-vetoinen maailmanjärjestyksen haasteissa Teheranin ja muiden sopimusten viitoittamalla tiellä lukuun ottamatta irtautumista tarpeettomaksi käyneestä YYA-sopimuksesta.

Vähitellen voimistui kotimainen kritiikki kohdistuen Suomen asemaan ”harmaalla vyöhykkeellä”. Tämä tarkoitti, että Suomi ei omasta tahdostaan käytä liikkumavaraansa täysimääräisesti hyväkseen ja irtaudu jäljellä olevista riippuvuuksista ja ”tasapuolisuuksista” Venäjää kohtaan. Liioin se ei sitoudu yksiselitteisesti ja konkreettisesti länteen.

Arvio Venäjän dramaattisesti vähenevästä ja vähenneestä omistushalusta Suomea kohtaan on osoittautumassa vääräksi. Se haluaa Jaltan 1945 etupiiriajattelun  ja Teheranin varhaisen maailmanjärjestyksen hengessä pitää Suomea otteessaan, vaikka Suomi liittyi Natoon.

Yhdeksänkymmentäluvun jälkeen Suomen  puolustus on ollut mahdollista järjestää useiden vaihtoehtojen välillä. Näitä ovat olleet esimerkiksi monipuolinen aselajiyhteistyö Ruotsin kanssa, painotetusti itsenäinen puolustus  (joka on ja olisi ollut ainoa todellinen ”turvatakuu”), sotilasliitto USA:n kanssa ja Natoon liittyminen. Puolueettomuus vaihtoehtona sinänsä putosi suurvaltojen väliin edellä mainitulle harmaalle vyöhykkeelle. Yhdysvaltain ulkoministeri 1950-luvulla John Foster Dulles leimasi puolueettomuuden ”moraalittomaksi”: piti siis   valita puolensa lännen ja idän välillä. Käsite ”moraaliton puolueettomuus” on rinnakkaiskäsite ”harmaalle vyöhykkeelle”. Niissä on vain vivahde-ero.

Kirjoituksen jatko-osa julkaistaan nimellä ”Suomi osana maailmanjärjestystä”.