Katselin Frank Sinatrasta kertovan neliosaisen dokumentin. Mielessäni on musiikkiin ja Yhdysvaltojen historiaan syvällisellä tavalla kuuluva henkilö. Mikäpä olisi amerikkalaisuutta paremmin kuvaava epiteetti kuin huippuviihde ja viihdetaiteilija nimeltä Frank Sinatra.
En aio käydä läpi dokumenttisarjaa kronologisesti – kaikkea muuta. Tartun niihin kohtiin, jotka sivuavat jotenkin omia tuntemuksiani Sinatraa kohtaan.
Sen verran tiedän taustoista, että paljon jätettiin kertomatta. Mikään hymistelytarina – mitä saa aina pelätä, kun on kysymys amerikkalaisesta henkilöhistoriasta - dokumentti ei kuitenkaan ole.
Minusta Sinatralla oli aina valtava kunnianhimo sisäänrakennettuna tekipä hän mitä tahansa; toimiessaan laulusolistina, näytellessään elokuvissa tai liikkuessaan politiikan kihojen keskellä. Tietenkin hän oli huippulahjakas, joskin nyt, kun kuuntelin hänen musiikkiaan koko hänen uransa ajalta, täytyy sanoa, että tämän tyyppinen varsinkin alkuaikoihin liittyvä musiikki ei ole vedonnut minuun kovinkaan tehokkaasti (yksittäisiä kappaleita, joista pidän on kuitenkin runsaasti). Laulut kuulostivat aivan liian viihteellisiltä ollakseen minun makuuni. Tässä näkyy varmaankin sukupolviero.
Sinatran keskeinen pääoma musiikissa oli hänen esiintymiskykynsä. Siinä hän oli ehdotonta huippua. Eläytymiskyvyssä hän ansaitsee minulta kympin. Minusta Sinatran kaikkein paras kappale on upea ”That´s Life”. Sitä esittäessään hän rennoimillaan tai rempseimmillään, ikään kuin halkinaisesti julistaen, että menee miten menee, minä porskutan. Tuossa kappaleessa on mukana paljon Sinatran omaa elämää.
Toinen ikimuistettava kappale on Paul Ankan ”My Way”, Sinatran eräänlainen tunnusmelodia, joskin minuun makuuni ehkä turhan suureellinen ja pateettinen. Se oli kuitenkin varsinainen kestohitti Englannin myyntilistoilla. Ja onhan niitä monia muitakin, esimerkiksi ”It Was a Very Good Year” tai Frankin hieno versio monesti levytetystä ”Fly Me To The Moon” -kappaleesta. Pop-listoilla Frankie-boyta ei ainakaan viimeisten vuosikymmenten aikana nähty kovin useasti, mutta Easy Listening -listat olivat hänelle omiaan (”It Was a…..” oli peräti Easy Listeningin ykkönen).
En toki halua vähätellä hänen monista kevyen musiikin klassikoista tekemiään versioita, joista hän pystyi esittämään helposti tunnistettavat omat tulkinnat.
Monille, kuten minulle Sinatra nousi esille 1960-luvun puolessa välissä hiteillään ”Strangers in the Night” (Billboardin Hot 100 listan ykköstila!) ja yhdessä tyttärensä Nancyn kanssa esittämällään ”Something Stupid” -kappaleella (neljä viikkoa Billboardin Hot 100 listan ykkösenä!). Tähänkin saumaan Frankie-boy siis ehti.
Rat Pack -vaihe on oma lukunsa Sinatra-kavalkaadissa. Menestys oli huima, kuten monet muutkin roolit Sinatran uralla. Joey Bishop, Sammy Davis Jr, Dean Martin , Peter Lawford ja Sinatra muodostivat viihdytysyksikön, joka teki elokuvia, musiikkialbumeja ym. Rat Pack muodosti Las Vegas-rottajoukon, joka itse asiassa taisi pelastaa koko kaupungin viihteen mekaksi.
Eri asia on sitten, että yhdessä vaiheessa Martin ja Sinatra rupesivat huumorimielessä solvaamaan valkoisen yleisön edessä Sammy Davisia. Yleisö hohotti, mutta minulle jäi tunne hyvin vaivaantuneesta tunnelmasta. Miksi Sinatra, joka luultavasti aidosti taisteli rotujen tasa-arvon puolesta lähti tähän mukaan? Ja miksi Sammy Davis, tuo loistava artisti, alistui pelleksi?
Olemme eri sukupolven ihmisiä. Minua kiinnosti dokumenttia katsoessani erityisesti, miten hän suhtautui nuorisomusiikin uusiin (sen aikaisiin) ilmentymiin. Vastaus: torjuvasti. Rock and roll ei todellakaan ollut hänelle musiikkia. Mutta siihenkin hän jotenkin tottui, kun huomasi, että bisnestä ei voi olla ilman rockia.
Uusi kauhistus tuli 1960-lun lopulla kun psykedeelinen rock tunkeutui radioaalloille ja hippie-kulttuuri koki huippuhetkensä. Ei voi kuvitella karkeampaa vastakkainasettelua kuin Janis Joplinia Monterey Popissa (1967) ja Frank Sinatraa. Toki tähän kaikkeen liittyi Vietnamin sodan vastaisuus, johon Sinatra ei toisen maailmansodan kokeneena odotetusti lähtenyt mukaan.
Hänestä tuli hetkeksi jopa Hair-henkinen poppari. Dokumentissa hän esiintyy nimittäin yhdessä lauluyhtye Fifth Dimensionin kanssa (joka teki jättiläismenestyksen Hair-versiostaan ”Aquarius/Let the Sunshine In”. Esityksessä hänet kuulutetaan lavalle ”kuudentena ulottuvuutena”, ja sitten lauletaan yhdessä. Sinatra laskee leikkiä röyhelöpaidastaan, jonka hän saa kuulema pitää, jos laulaa hyvin. Sinatra esittää ulkomuotonsa olevan lähtöisin Italian maaseudulta – ja yleisö mylvii. Sinatra tekee jälleen tempun eli luopuu periaatteistaan ja sopeutuu, kuten niin monta kerta aiemminkin. Dokumentissa todetaankin tuttavan suulla: ”Hän yritti vain pysyä pinnalla”.
Sinatran ura on täynnä nousuja ja laskuja ensimmäisen vaiheen nuorisoidolista 1940-luvulla hiipumiseen 1950-luvun alussa ”Fading Stariksi”. Ja sitten taas nousu ”Täältä ikuisuuteen” -elokuvan Maggiona, jolla hän suoritti mahtavan läpimurron - sivuosa-Oscar - vakaviin elokuvarooleihin.
Mafia-kytkennät käytiin myös läpi. Epäilemättä niitä oli, mutta mikä oli niiden merkitys hänen uransa edistämisessä? Dokumentissa hän sivuuttaa nämä vaiheet lähinnä olankohautuksella. Vaikutelmaksi jää, että hän viihtyi suurten gangsterien seurassa pääosin sen takia, että mafiaan liitetään valta, jonka osana Sinatra halusi olla. Sinatra vähintäänkin tunsi Lucky Lucianon ja myöhemmin hän oli läheisissä väleissä Sam Giancanan kanssa, samoin kuin monien muiden mafia-johtajien kanssa. Sinatra kaipasi suureellista jännitystä elämäänsä arveluttavien tuttaviensa kautta.
Vaarallisin vaihe Sinatran uralla oli, kun hän rupesi tukemaan presidentti Kennedyn vaalikampanjaa. Tai pikemminkin vaaramomentti tuli sivujuonteiden kautta. Epäilemättä hän oli demokraatti ja tuki monia demokraateille tärkeitä asioita, kuten rotujen tasa-arvoa. Hän esiintyi mielellään värillisten orkesterinjohtajien kanssa.
Kennedyn kampanja kietoutui yhteen gangsteriyhteyksien kanssa, ja kun Kennedyä myöhemmin varoitettiin ystäviensä mafia-kytkennöistä, hän otti etäisyyttä koko arveluttavaan taustaryhmään: Sinatra joutui vastentahtoisesti presidentin sisäpiirin ulkopuolelle, vaikka esiintyikin yhdessä Kennedyn langon Peter Lawfordin kanssa. Sam Giancanan murha 1970-luvulla kertoo kuitenkin, kuinka vaarallisessa seurassa Sinatra oli ollut.
Myöhemmin hän tuki Nixonin presidenttikampanjaa sekä Ronald Reaganin kuvernööri- ja presidentinvaalikampanjaa, vaikka ilmoittikin säilyneensä rekisteröityneenä demokraattisen puolueen jäsenenä. Hän kuului ”demokraatit Reaganin puolesta” -ryhmittymään. Monet Sinatran kannattajista pettyivät hänen takinkääntöönsä. Dokumentissa esitettiin arvailu, että Sinatra halusi maksaa potut pottuina Kennedyille. Vaikea sanoa. Jälleen tulee mieleen, että hän halusi olla siellä, missä olivat kytkökset valtaan.
Sinatran ystävystyminen äärioikean laidan Spiro Agnewn (Nixonin varapresidentti) kanssa antaa kyllä kuvan, että Sinatra oli ikääntyessään omaksumassa oikeistolaisempia näkemyksiä.
Sinatran naiset ovat oma lukunsa. Ilman heitä ei olisi Sinatraa. Silti tulee mieleen, että naiset olivat äkkirakastumisen jälkeen vain Sinatraa varten ilman uskottavaa vastarakkautta. Heitä tarvittiin, mutta oman uran edistäminen oli Sinatralle paljon tärkeämpää. Lukuun ottamatta ensimmäistä vaimoaan muut ovat olleet julkisuuden hahmoja. Avioliitto Mia Farrowin kanssa on esimerkki, kuinka Sinatra yritti tarttua nuoruuteen ilman mitään harhakuvia avioliiton kestävyydestä. Farrowin piti olla valmistautuneena Sinatran kaavailemia elokuvia varten; oman uran kehittäminen ei kuulunut asiaan. Tähän kunnianhimoinen Farrow ei suostunut. Tiet kulkivat nopeasti eri suuntiin.
Ikääntyvä, kiukkuinen Sinatra – ehkäpä ensisijassa ollessaan itseensä tyytymätön – tulee esille dokumentin loppuvaiheissa. Nämä käyttäytymispiirteet muodostuivat varmaankin vierotusoireista, joita hän tunsi joutuessaan luopumaan vääjäämättä huipulta. Dokumentissa sivuutetaan Sinatran viimeiset vaikeat muistisairauden vuodet ja ratkaisu lienee oikea: Sinatra halutaan muistaa ikonisena hahmona amerikkalaisen viihteen historiassa.
Tässä kirjoituksessa esittämälläni kritiikillä ei ole mitään merkitystä, kun ajatellaan Sinatran huomionarvoa amerikkalaisuudelle. Hän on osa amerikkalaisuutta , mutta toisaalta hän on myös ollut luomassa amerikkalaisuutta.
Sinatran aikana elettiin Yhdysvaltain parhaita vuosia. Maa oli kiistaton ykkönen talouden ja hyvinvoinnin mittareilla mitattuna – ainakin keskimäärin. Sinatra on näistäkin syistä helppo samaistaa koko Amerikan menestykseen. Hän symboloi Amerikan kultaista aikaa.
Amerikkalaisen populaarikulttuurin levitessä ympäri maailman on Sinarasta muodostunut legenda kaiken ikäisille ihmisille niin lännessä kuin idässäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti