maanantai 8. helmikuuta 2016

Yle kestää kiirastulen

Kuka puolustaisi Yleä? Politiikan puolelta löytyy vasemmalta ja keskeltä – ja miksei oikealtakin - niitä, jotka arvostavat yleisradiota. Mutta kilpailijoita riittää: muut TV-kanavat ja lehtitalot. Lopulta tärkeimmät kannattajat koostuvat TV-katsojien ”hiljaisesta” enemmistöstä, näin uskon. Nämä maanhiljaiset eivät rieku somessa. Mutta toimiiko demokratia enää siten, että kansalaisten mielipide painaa?

Kiitettävää on, että Yle on lähtenyt itse korjaamaan räikeimpiä virheellisiä käsityksiä itsestään. Ei Ylen tarvitse alistua julkiseksi hiekkasäkiksi.

Helsingin Sanomat julkaisi näyttävän artikkelin ”Hallitus tarttui nyt Ylen asemaan” 4.2.2016. Siinä on vähän esimakua, mitä tuleman pitää. Sitten varoituksen sana: HS ei itse ole millään muotoa puolueeton taho arvioitaessa Ylen asemaa. Pikemminkin se on ollut yksi kovimmista kriitikoista.

Professori Anssi Vanjoen johtaman mediatyöryhmän raportti oli käytettävissä jo ennen joulua ja olen sen pohjalta ottanut aiemmin kantaa siihen, mitä on tekeillä. Lainaan tässä kirjoituksessa joitakin osia tuosta blogista (”Yle alas?”, 13.12.2015). Tärkein Ylen asemaa pohtiva elin on kuitenkin parlamentaarinen työryhmä, joka istuu parhaillaan.

Keskusta, kokoomus ja perusuomalaiset ovat yhdessä sitä mieltä, että Ylen tehtävät ja rahoitus on arvioitava uudelleen. Hallituksella on kova tarve osoittaa kaapin paikka Ylelle, oppositiolle ja koko kansalle.

Tapahtuu paljon sellaista, jota ei haluta päästää julkisuuteen. Eivät edes hallitusryhmien avainkansanedustajat ole välttämättä selvillä hallituksen ydinryhmän aikomuksista ennen kuin ne isketään pöytään. Yksi tällainen oli tuoreen Yle-veron jäädytys. Aivan ilmeisesti vero on jatkossakin jäädytysten kohteena, joka tietää irtisanomisia.

Ylen haukkujaisista on tullut kansanedustajien yleistä hupia. Kovimmin tykittävät persut. Mutta olisiko perussuomalaisilla peiliin katsomisen paikka, sillä arvostelu, jota olen seurannut, on kohdistunut pääosin puolueen takinkääntöihin, joita on ollut hämmentävä määrä. Eikö Ylen tehtävä ole kiinnittää kriittistä huomiota lupausten pitämiseen? Sillä on demokratian vahtikoiran rooli ja se on jokaisen kansanedustajan syytä hyväksyä.

Vai onko ajatus, että puolueiden saamaa ohjelmatilaa mitataan sekundaattorilla? Itse en ole havainnut vääristelyä puolueiden saamassa käsittelyajassa. Joitakin ylilyöntejä on tapahtunut, mutta ne jakautuvat hyvin monien teemojen kesken, joista enemmistö on ollut muita kuin poliittisia aiheita.

Poliittinen ilmapiiri on jo valmiiksi latautunut puolueiden kannatuslukujen vaihtelujen seurauksena: Yle pitää saada kuriin! On selvää, että katsojat seuraavat Ylen toimintaa kannattamansa puolueen näkökulmasta. Juuri minun puoluettani on kohdeltu kaltoin! Tästä seuraa helposti kaikkien tyytymättömyys kaikkea kohtaan.

Mitään Puolan kaltaista yleisradion johdon puhdistusta ei kai sentään suunnitella. Ja olisiko edes tarvetta, sillä yleisradion toimitusjohtaja on sitoutumaton , mutta kokoomustaustainen Lauri Kivinen, eikä voi välttyä ajatukselta, että ideologinen näkymä on vahvana ohjenuorana hänen toiminnassaan. Puolustaako hän ohjelmatoimintaansa ja henkilöstöään? Kivisen roolia on syytä seurata parlamentaarisen työryhmän kokoontuessa. Mies on ollut hiljaa. Minkä roolin hän ottaa?

Minusta yleisradio on yksi riippumattomuuden pilareista koko yhteiskunta huomioiden. Ylellekin on sattunut erehdyksiä, mutta se on yleisesti ottaen täyttänyt tehtävänsä erinomaisesti. On valitettavaa, että päätöksentekoon tavalla tai toisella osallistuvat henkilöt (Eero Lehti) ovat jo etukäteen - parlamentaarisen työryhmän työn ollessa kesken - ottaneet julkisuudessa kantaa ja vaikeuttavat siten työryhmän tosikimuranttia tehtävää.

Katselin Ylen nettisivuja ja mielestäni siellä on muutamin avainsanoin hienosti määritetty Ylen tavoitteet: ”Suomalaisten keskellä”, ”Yle luo tilaa erilaisille ajatuksille ja yhteisille kokemuksille. Teemme Suomesta yhä paremman paikan elää.” Ja vielä Ylen arvoja : ”luotettavuus, riippumattomuus ja ihmisten arvostaminen”. Joka sana täyttä asiaa.

Kaikkein arveluttavinta ja alhaisinta on, jos Yleen kohdistetaan kostotoimenpiteitä joistakin väitetyistä kaltoinkohteluista. Jotkut poliittiset tahot pitävät yllä legendaa kulttuurimarxilaisista, jotka kaivavat maata suomalaisen yhteiskunnan alta. Näiden katsotaan pesiytyneen Yleen. Väitteet kannattaa jättää omaan propagandistiseen arvoonsa.

Jotkut päättäjät suhtautuvat kateudensekaisella asenteella Yleen. Ylessä on tehty monia hienoja ratkaisuja viime vuosina. Tällaisia ovat esimerkiksi Teema-kanava, Radio Puhe ja Areena. Jos jollakin on edes vähän resursseja kehittää tiedonvälitystä, niin kiirehditään ottamaan ne pois.

Liioin ei Yleä pidä ohjata liikaa ”virallisen” tiedottamisen kanavaksi. Sillä pitää olla myös hyvätasoisia, mutta myyviä (omia) tuotantoja. Varma tapa tuhota Yle on ohjata sen omaa tuotantoa kauttaaltaan epäkaupalliseen suuntaan. Katsojamääriä kuitenkin tuijotetaan, vaikka se ei saisi olla pääasia. Yle-veroa ei haluta maksaa, jos Ylen kanavien katsojamäärä putoaa dramaattisesti.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä. Ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään halua heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään kilpailijaa?

Menisin niin pitkälle, että pitäisin yleisradion kaltaista instituutiota sivistysvaltion tunnusmerkkinä. Ylen tulisi olla, ja osin se nykyisin onkin, kansakunnan omatunto ja itsekritiikin väline. Emme vain hevillä haluaisi tunnustaa sitä. Kun kritiikki tulee lähelle itseämme (tavallista kansalaista, poliitikkoa, virkamiestä…..), on meidän sietokykymme koetuksella. Vastaavasti Ylen tulee olla nöyrä objektiivisesti sitä vastaan esitettyä kritiikkiä kohtaan ja itsetutkistelun jälkeen pyrkiä parempaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti