lauantai 24. kesäkuuta 2017

Muistoja skannaamassa

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun oli tarkoitus pitkästä aikaa katsella vanhoja dioja. Diat, diaprojektori ja valkokangas löytyivät helposti, tosin kaiken mahdollisen tavaran takaa. Sitten tuli ongelma. Diaheittimestä oli palanut lamppu. Yritin selvittää alan messuilta, mistä vanhan heittimen lamppuja oikein saa. Joitakin osviittoja selvisi, mistä lamppua kannattaa etsiä. Sitten heräsi ajatus, että diathan voisi skannata. Samalla voisi skannata muunkin kertyneen filmimateriaalin.

Tuumasta toimeen, hankittiin skanneri. Siinä näytti olevan kehykset väripositiivifilmille (dioille), värinegatiiveille ja mustavalkonegatiiveille. Skannauskehykset löytyivät myös isoille negatiiviko’oille. Kaikkia tarvittiin, koska olin harrastanut mustavalkokuvien tekemistä toimiessani työtehtävissä Lapinlahdella. Paikallisen valokuvauskerhon pimiössä tuli tehtyä useita satoja mustavalkokuvia.

Oma lukunsa ovat sitten äidin vanhalla keskikoon filmiä käyttäneellä kaksisilmäisellä Yashicalla otetut kuvat, joiden suurikokoiset negat olivat onneksi suurimmaksi osaksi säilyneet. Kamera hankittiin kuusikymmentäluvun vaihteessa . Itse kuvat olivat säilyneet vain hieman haalistuneina. Tunnearvoja mitataan kuitenkin eri periaatteella... Hämmentävää on katsoa, kuinka vanhalla kameralla otetut kuvat isoille negoille ovat ikään kuin kontrastisempia kuin paljon myöhemmin kinofilmille kuvatut. Iso negatiivi on iso negatiivi!

Urakka alkaa olla päätöksessä: 1500 diaa on skannattu ja niiden ohella satoja väri- ja mustavalkokuvia on luettu kuvatiedostoksi ja sijoitettu jonkinmoiseen tiedostorakenteeseen. Onneksi positiiveihin ja negoihin oli pantu vuosiluvut ja paikat, joissa kuvia oli otettu. Kiitokset tästä kuuluvat yksinomaan vaimolle. Nyt on mukava katsella aikaan ja paikkaa sidottuja kuvia isosta telkkarista.

Minulla on ollut monta valokuvausintohimoa: makrokuvaus, valokuvien tekeminen pimiössä, vanhojen valokuvien kuvaaminen uudelleen... Viime mainittua harrastin, kun halusin siirtää muistoja sukupolvelta toiselle. Hankin aikoinaan Canonin 200 millisen makro-objektiivin ja kuvasin sen avulla vanhoja jo vähän rypistyneitä ja osin repaleisiakin mustavalkokuvia. Ja ihme tapahtui: kuvat ikään kuin ”suoristuivat” melkein rikkumattomiksi uudelleen kuvattaessa. Totta kai kuvan yleislaatu hieman kärsi, mutta ne tunnearvot….. Vanhimmat kuvat ovat 1930-luvulta, jotka sain perintönä isoisältäni mutkan kautta. Tuli mieleen, että valokuvamuistojen keräämisen voisi yhdistää sukututkimusharrastukseeni niin kuin varmaan moni on tehnytkin…..

Monet muistot palautuvat mieleen vaikkapa laskettelureissuilta tai kävelyretkiltä Kuolimon jäälle kevättalven auringossa tai isovanhempien tilan heinäpellolta tai appiukon tilalla traktorin purkamisesta. Silti kymmenet valokuvausalbumit jäävät odottamaan aikoja parempia. Ehkä niitä ei tule koskaan skannattua. Miksi ne skannattaisiin? Ainoa peruste on ehkä sittenkin tilasäästö. Tietysti on loputon pohdinta kuinka kauan värit säilyvät kuvissa…..

Me varttuneet alamme olla siinä iässä, että kuvien esittämät henkilöt pitäisi nimetä, heidän taustaansa pitäisi valaista ja kiinnittää heidät meidän kaikkien elinkaareen.

Ehkä joku aikanaan saa jotain irti näistä kuvista. Arkistointi tietokoneelle oikeaoppisesti takaa hyödyn tuleville polville.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti