Rick Cohen on kirjoittanut yhden monista Rolling Stones -yhtyeen tarinoista. Teoksen nimi on ”Aurinko & kuu & Rolling Stones” (2016, käännös 2017). Otsakkeen Cohen on napannut keskustelusta Keith Richardsin kanssa vuonna 1994. Richards viitannee ”taivaankappaleiden” ikuisuuteen: tietyille sukupolville Rolling Stones on ”aina” ollut olemassa. Kivikausi on kestänyt ja kestänyt... Sinänsä uskomaton saavutus, kun vertaa siihen, että useimmat rock-yhtyeet ovat olemassa pari vuotta.
Teoksessa keskitytään painopistemäisesti Rollareiden uran alkuvuosiin ja hyvä niin. Minua on aina kiinnostanut ilmiöiden juuret: mistä kaikki oikein alkoi ja miksi ilmiöstä tuli vaikuttava. Niinpä tässäkin kirjoituksessa käsittelen nimenomaan yhtyeen nousua huipulle Cohenia osin mukaillen. Päätän käsittelyni yhtyeen 1960-luvun menestyksen tasannevaiheeseen.
Cohen osuu varmaan oikeaan erotellessaan sodanaikaiset 18-vuotiaat 1960-luvun 18-vuotiaista. Välissä on jyrkkä ajatteluero. Sodan käyneet nuoret elivät aivan eri maailmassa kuin sodan kurjuudesta toipuvan Englannin nuoret. Ankeaa oli sodan jälkeenkin, mutta toipuminen sai ilmenemismuotoja, jotka saattoivat yllättää. Nuoret ottivat rennommin ja omaksuivat samalla uusia, ei niin kurinalaisia käytöstapoja.
Sama voidaan todeta Mick Jaggerin kohdalla henkilötasolla. Miten hyvästä kodista tullut hyväkäytöksinen nuori muuttui nurkissa vetelehtijäksi ja opettajatapaamisen aikana röökiä vetäväksi teddy boyksi? Rock and roll -sukupolvelta puuttui vanhempien kunnioitus sillä tasolla kuin sitä odotettiin: muisteltiin menneitä, sodan aikana pistettiin häiriköt kuriin!
Sain omalta osaltani kosketuksen nuorisomusiikkiin (huh, mikä sana) 1960-luvun alussa. Jotenkin tunnen läheiseksi kirjassa kerrotun innostuksen amerikkalaiseen blues ja rhythm&blues -musiikkiin. Ei Englannistakaan löytynyt Muddy Watersin musiikkia levykaupoista. Hyvä jos myyjä edes tiesi moisesta muusikosta! Niinpä Mick Jagger ja Keith Richards kiertelivät ensin levykauppoja löytääkseen sankarinsa ja seuraavassa vaiheessa kuuntelivat toistensa kotona ja ystävien luona ”uutta” musiikkia.
Köyhän miehen bluesina palveli englantilaisten skiffle-musiikki johtotähtenään Chris Barber. Skiffle-yhtyeiden perustamisesta tuli tauti 1950-luvulla. Hyvin monet rockin kuuluisuudet aloittivat skifflestä.
Entusiastien piirissä blues-konserteista tuli pyhiinvaelluspaikkoja. Näiden kautta uusia innokkaita esiintyjäkandidaatteja alkoi ilmaantua. Yksi näistä oli Mick Jagger. Elettiin vuoden 1962 kevättä ja kesää. Samoihin aikoihin musiikillinen lahjakkuus nimeltä Brian Jones kokeili siipiään esiintyjänä. Keith ja Mick ihailivat multi-instrumentalisti Jonesin kykyjä - syystäkin. Se oli Brian Jones, joka rekrytoi myöhemmät Rolling Stones muusikot yhteiseen bändiin.
Jones myös keksi tulevalle suuryhtyeelle nimen Rolling Stones Muddy Watersin kappaleen mukaan. Kesällä 1962 yhtye alkoi pikku hiljaa muotoutua. Viimeisimpinä kokoonpanoon liittyivät basisti Bill Wyman ja rumpali Charlie Watts. Silloin oli edetty jo vuodenvaihteeseen 1963. Eräänlaisena harmaana eminenssinä blues-muusikkojen takana vaikutti Alexis Korner (”Father of British Blues”), jolla oli omat ansionsa Rollareidenkin innostajana ja taustahahmona.
Stones oli alun perin coverbändi, mutta lisäsi toisten kappaleisiin oman tatsin, jolloin ne muuttuivat luontevasti rollaribiiseiksi. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa kappaleet ”Route 66” ja ”Money”.
Tuohon aikaan kaikkien piti ottaa huomioon Beatlesit, jotka tunkeutuivat listoille juuri noina vuosina 1962-63, hieman ennen Vierinkiviä. Muut yhtyeet kokivat Beatlesien uudet saundit ahdistavan haastaviksi. Rolling Stones oli aina valtakunnallinen ja maailmanlaajuinen kakkosbändi niin kauan kun Beatlesit olivat olemassa. Rolling Stonesit olivat toki niin suuri ilmiönä, ettei siitä ehtinyt muodostua suurempaa ongelmaa.
Rollarit tarvitsivat oman Brian Epsteininsa. Tähän rooliin sopi tuottaja Andrew Oldham. Pitipä bändillä olla oma Pete Bestinsäkin, nimittäin Ian Stewart. Molemmat saivat lähteä hieman ennen suurta läpimurtoa.
Rollarit levyttivät ensikappaleenaan version Chuck Berryn nopearytmisestä ”Come Onista”. Sitten olikin vuorossa ensimmäinen kiertue Englannissa syyskuussa 1963. Se tarjosi opiskelupaikan läheltä esikuvia: mukana kiertueella oli nimittäin mm. Bo Diddley. Keith Richards on väittänyt, että yhtye soitti tuosta kiertueesta eteenpäin yli tuhannella keikalla vuoteen 1966 mennessä. Se oli siis lähes tauotta tien päällä. Alusta lähtien keikoilla oli levotonta eikä yhtye itse ollut vähiten syyllinen mellakoihin: se suorastaan agitoi niitä.
Beatlesien viimeinen lahja Rollareille oli heidän kakkossinkkunsa ”I Wanna Be Your Man”, joka kipusi listoilla sijalle 12. Jossakin vaiheessa koitti hetki jolloin coverbiisit eivät enää riittäneet, tarvittiin omaa tuotantoa. Niinhän tekivät kilpailijatkin – siis Lennon-McCartney. Jälleen tehtiin perässä: nyt säveltäjäparivaljakko oli Jagger -Richard (tuolloin vielä ilman s-kirjainta). Tästä muodostuikin ongelma yhtyeen sisälle, sillä bändin perustaja ja lahjakkain muusikko Brian Jones jouduttiin syrjäyttämään sävellystyöstä. Myöhemmän menestyksen kannalta tämä oli kuitenkin välttämätöntä, sillä Jones oli liian paljon bluesiin kallellaan. Ei sille koskaan löytyisi suurta yleisöä.
Sitä paitsi Brian Jones ei ollut muusikonlaadultaan säveltäjä.
Ensimmäinen Jagger-Richard -kappale oli ”Tell Me”, tarttuva iskusävelmä. Menestyssävelmät syntyivät siten, että Richard teki riffin, josta Jagger sitten jatkoi. Sitä mukaa kun Jaggerin ja Richardin sävellystaidot kehittyivät, murtui Brian Jonesin itseluottamus.
Kirjassa mainitaan – Richardsin sanoin – The Last Time ensimmäiseksi aidolla tavalla rollareiden omaksi kappaleeksi. Tosin se on hyvin lähellä Staple Singersin kappaletta ”This Maybe The Last Time” -gospelia.
Aivan kuten Beatlesit, käynnisti Rolling Stones Amerikan kiertueensa vuonna 1964 – Beatlesit helmikuussa, Rollarit kesäkuussa. Ero vastaanotossa oli melkoinen: Beatleja vastassa oli kirkuva tyttölauma, Rollareilla oli vastassa harvalukuinen yleisö. Vierailua varten julkaistiin LP, jonka nimi oli ”England´s Newest Hitmakers”. Amerikan tervetuliaislahjana yhtye sai levytettäväkseen Bobby Womackin ”It´s All Over Now”, josta tuli yhtyeelle ensimmäinen ykköshitti Englannissa.
Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltain kiertue oli esiintymistä harvalukuiselle yleisölle. Blues ei ollut tuttu amerikkalaisille (!) eikä yhtyeellä ollut vielä hittejä uudella mantereella. Dean Martin showssa isäntä nöyryytti vierailijoitaan vinoilemalla heidän tukastaan ja olettamistaan älynlahjoista . Cohen toteaa kuivasti, että itse asiassa Martinin itsensä esittämä musiikkityyli eli viimeisiä aikojaan. Vierinkivet edustivat tulevaisuutta. Youtube-videolta on nähtävissä väläys noista hetkistä.
Onnistumisiakin oli. Chicagossa Chess Recordsilla syntyi hedelmällinen vuorovaikutus uuden ja vanhan mantereen musiikkigenrejen välillä. Chessillä nauhoitettiin mm. It´s All Over Now, Time Is on My Side, Around and Around ja lukuisia muita kappaleita Pian julkaistiin Yhdysvalloissa yhtyeen toinen albumi 12 x 5.
Myöhemmät kiertueetkin sujuivat paremmin. Toinen oli jo hyvä menestys ja kolmas vielä parempi. Esiintyminen Ed Sullivan showssa oli tuolloin must-juttu. Showssa esitetty ”Time Is on My Side” oli Stonesien uran avainkappaleita.
Stonesien kiertueet tehtiin valtavissa paineissa, kun esiintymisten ja rasittavan matkustamisen ohella piti tuottaa uutta materiaalia. Jostakin aikaa kuitenkin löytyi ja hittiputki avautui.
Kirjassa pohditaan spekulatiivisesti, mistä sai alkunsa ”Satisfactionin” sanoituksen fraasi ja mistä riffi. Osa voi olla alitajuista ”lainaa” jonkun muun kappaleesta (Berry tai jotkut muut), osa on omaa ideaa. Kappale on kuin useiden eri kappaleiden muunnelma. Ehkä kysymys on siitä, mistä Richards on itsekin puhunut: parhaimmillaan hän oli ”välittäjä”, ei säveltäjä. Asiaa ei ehkä kannata pohtia enempää. Mistään plagiaatista ei ole kysymys.
Annetaan ymmärtää, että Andrew Oldham julkaisi ”Satisfactionin” omin päin ja säveltäjä/sanoittajaparivaljakko piti kappaletta vielä raakileena. Sen ”keskeneräisyys” ja rouheus teki siitä valtavan hitin ja rock-musiikin klassikon. ”Satisfaction” on Rollareiden kuuluisin kappale. Samalla se teki bändistä juuri niin suuren, kuin miksi se on kymmenien vuosien ajan koettu. Elettiin kesää 1965.
Brian Jones tajusi ”Satisfactionin” myötä, että hän oli lopullisesti musiikin tekemisen sivuraiteella, oikeastaan hän ei ollut enää millään raiteella. Viina, huumeet, kiukuttelu ja epäluotettavuus tulivat vallitsevaksi osaksi Jonesin elämänsisältöä. ”Satisfactionin” jukaisemisen aikoihin Rolling Stones omaksui maneerinsa. Siitä tuli varsin kevyillä perusteilla ”pahis” tavallisen pop-ryhmän sijaan. Mutta Stonesit eivät olleet ainoita. Samaan aikaan tapahtui rockin eriytyminen omaksi, osin arveluttavaksikin rock-kulttuurikseen: kuvaan tulivat musiikin innovaatioiden lisäksi LSD, tripit, happeningit, spiritualisuus, räikeät vaatteet – ja muun muassa acid rock, psykedelia…. Syntyi LSD-biisejä. Kemia ja musiikki kasvoivat hetkeksi yhteen, joka maksoi monen artistin hengen.
Beatlesit ja varsinkin John Lennon olivat tämän kauden johtotähtiä. Cohen esittää, että Stonesit ”tulivat juhliin myöhäisessä vaiheessa”. Ei ole yllättävää, että Brian Jones oli Rollareiden ensimmäinen happokokeilija. Sitten tuli Keith Richards, jota pidetäänkin alan miehenä. Ja viimeisimpänä laskelmoiva ja varovainen Mick Jagger…. Charlie Watts ja Bill Wyman pysyivät sivussa koko sekoilusta.
Cohen pyrkii luomaan Stonesista kuvan, jossa nämä tekivät parhaat huumekappaleet, koska pysyivät silloinkin blues-juurilla. Mutta muutoin he eivät väitteen mukaan antaneet periksi 1960-luvulle: Stones kirjoitti kappaleita - edelleen väitteen mukaan - huumeista, ei niinkään huumeissa….
Tässä tulevat mukaan omat muistikuvani. Kyllä Rolling Stonesin jäsenet nimenomaan seurasivat – eivät johtaneet – ajan muotivirtauksia. Röyhelöpaidat, psykedelia, huumeet, Maharishi, levynkansitaide, intialaiset vaikutteet…. Kaikkea tätä Rolling Stones teki ikään kuin Beatlesien seuraajana sanokoon Cohen mitä tahansa.
Itse asiassa muistan erityisesti vuoden 1967 loppupuolen ja vuoden 1968 alkupuolen vaiheena, jossa Rollarit miltei tuhosivat uransa yrittäessään pysyä muodikkaasti aallonharjalla (albumit ”Between the Buttons” ja varsinkin ”Their Satanic Majesties Request”/joulukuu 1967) parhaaseen hippie-aikaan. He toteuttivat kaikkea sitä, mitä Beatlesit, mutta huonommalla menestyksellä ja huonommalla sisällöllä.
Voidaan oikeastaan pitää ihmeenä, että he toipuivat tästä kaikesta. Sanoisin, että uusi tuleminen (ja paluu rockiin) tapahtui single-levyjen Jumping Jack Flash (1968, jota seurasi vielä ennen vuoden loppua saman henkinen LP Beggars Banquet) ja Honky Tonk Women (1969) myötä. Beggars Banquetin Sympathy for the Devil ja Street Fighting Man ovat alan klassikoita. Sen jälkeen Rollarit ovat olleet suurin piirtein sitä, minkälaisena useimmat heidät muistavat. Mikään suunnannäyttäjä yhtye ei enää ole. Mutta se on kokonaan toinen juttu.
:::::::::::::::::::::::::
Cohenin kirja on eloisa ja särmikäs kuvaus noista 1960- ja 1970-luvun päivistä, mutta suurpiirteinen faktojen osalta. Sen huomaa varsinkin silloin, kun Cohen kirjoittaa Rollareiden yhteyteen liittyvistä yhteiskunnallisista asioista.
Näyttää siltä, että Cohen koki kirjaansa tehdessään Keith Richardsin paljon läheisemmäksi kuin Mick Jaggerin, sillä Richardsilta on huomattavan paljon puhetta ja vaikutteita Cohenin teoksessa. Kirja toimii hyvin pitkälle yhtyeen jäsenten ehdoilla. Se on kuvaus rock-bändistä sisältä päin ja sellaisenaan toimiva ratkaisu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti