Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu….

”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan”, todettiin vanhassa 1960-luvun folk-kappaleessa. Kappaleessa saattaa olla jotain todenperäistä tuosta ajasta. Kirjoitettaisiinko nyt iskelmäsanoitusta tuohon malliin. Epäilen, että ei. Päällimmäiseksi jää tunne, että paremman tulevaisuuden odotus oli 1960-luvulla eräänlainen oletustila.

Olen usein palannut noihin aikoihin kirjoituksissani. Aikakausi oli kummallinen sekoitus voimakasta idealistista tulevaisuuden uskoa (”Elintaso on jo riittävän korkea; nyt on aika parantaa elämänlaatua”) ja toisaalta asevarustelukilpailun keskellä elämistä. Ristiriita ilmeni konkreettisesti siten, että tuolloin pelättiin kolmannen maailmansodan syttymistä. Kun Neuvostoliitto räjäytti kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen lokakuussa 1961 (”Tsar-Bomba”) Novaja Zemljalla, näytti siltä, että varustelukilpailulle ei näy loppua. Kansakoulun neljäsluokkalaisena yritin esiintyä aikuismaisesti ja kerroin koulutovereille, että kysymys oli vain ydinkokeesta, ei sodan valmistelusta. Minulle sanottiin, että menisin ensimmäisenä, kun sota syttyy.

Kuuban kriisi (1962) toi sitten ydinsodan mahdollisuuden todelliseksi vaihtoehdoksi. Kuitenkin minulle on jäänyt 1960-luvusta käsitys optimismin vuosikymmenenä: mikä tahansa saattoi olla mahdollista. Luonnontieteet pääsivät asemaan, jossa juuri kukaan järjissään oleva ei kiistänyt geneettisen informaation DNA-rakennetta. Biologian tunnit olivat tie, totuus ja elämä. Tuntui vaikealta ottaa todesta raamatun opetuksia vetten päällä kävelystä tai Lootin vaimon suolapatsaaksi muuttumisesta. Uskonto ja tieteellinen näkemys irtautuivat omiksi maailmoikseen.

Vai onko tämä vain kuvitelmaa, jälkiviisautta? Olen käsitellyt aihetta perusteellisesti useassa blogikirjoituksessa: ”Olemmeko pessimistejä vai optimisteja?” (19.1.2016), ”Yksinkertaisten vastausten aika on ohi” (6.5.2017), ”Viidenkymmenen vuoden pessimismi osat 1 ja 2 (14.11.2015).

Tommi Uschanov (”Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015”) antaa yhden selityksen, kun hän toteaa, että pessimismi ei päässyt 1960-luvulla esille, koska juuri käydyt hirvittävät sodat olivat muistutuksena kaikesta pahasta. Ehkä tästä syystä monet nuoret eivät halunneet samaistua sota-ajan sukupolveen. Haluttiin ”omat taistelut”. Suurten ikäluokkien myötä oli syntynyt joukkovoimaa taisteluun paremman tulevaisuuden puolesta. Uschanov: optimismi voittaa, koska ei pystytä samaistumaan pessimismiin. Konkreettisena esimerkkinä otan esille Helsingin Sanomien juttusarjan, jossa lainataan katkelmia lehden 50 vuoden takaisista uutisista. Tarkalleen 12.11.1965 uutisoitiin, että ensimmäistä kertaa Helsingin kaupungin budjetti ylitti miljardin silloisen markan rajan. Sitten tulee oleellinen tieto: ”Summa on 17,6 prosenttia suurempi kuluvan vuoden talousarvion loppusumma, joka on 912,2 miljoonaa markkaa”. Ei ihme, että odotukset olivat korkealla.

Sittemmin maailma on osoittautunut raadollisen puolensa, vaikka aineellinen elintaso on noussut varsinkin länsimaissa ennenkuulumattomalle tasolle. Kuusikymmentäluvulla surkutellut ”kehitysmaatkin” ovat ainakin osittain nousseet kukoistukseen. Nyt puhutaankin kehittyvistä maista.

Kehitys ei ole ollut lineaarista pyrkimystä kohti kestävän rauhan ajan hyvinvointia. Kahdeksankymmentäluvulla euro-ohjukset aiheuttivat pelon tunteita, mutta sittemmin ”liberaali demokratia” näytti pääsevän voitolle. Oli syytä arvostaa sitä, mitä oli saavutettu ja oli syytä odottaa kehityksen jatkuvan, vaikka historia ei loppunutkaan.

Niin, kun on saavutettu paljon, herää hätä, mitä tapahtuu, jos kaikki sortuu. Voin hyvin ymmärtää Väinö Tannerin järkeilyn, kun hän vuonna 1938 uskoi, ettei maailma voi olla niin hullu, että tuhoaa kaiken saavutetun.

::::::::::::::::::::::

Venäjän kehitys näytti seesteiseltä 2000-luvun alussa, mutta matala profiili paljastui vain Venäjän heikkouden ajan ajatustavaksi. Heti kun Venäjä pääsi jaloilleen 1990-luvun sekasorron jälkeen, se ryhtyi aktiivisesti pyrkimään takaisin suurvallaksi. Ei mitään uutta auringon alla! Yhdysvallat oli tyytyväinen ainoan supervallan statukseen, kunnes sekin huomasi, että kilpailua ei ollut ratkaistu. Seuraus on ollut yllättävä: Yhdysvaltain presidentti on ryhtynyt ajamaan eristäytymispolitiikkaa, vaikka samaan aikaan vannoo USA:n suuruuden nimiin. En tosin usko, että presidentin linjan kannatus on pysyvää, mutta jotain se kertoo nationalistisen sulkeutuneisuuden osavoitosta.

Globalisaation voittokulku (ja sen populistiset vastavoimat), teknologinen kehitys ja kansallismielisyyden voitto samoin kuin kaiken eliitin vastainen epäluulo ovat yhtenä vyyhtenä ihmisten mielissä. Jostakin ajatuksen päästä on kuitenkin saatava kiinni, jotta pystytään asemoitumaan edes jollakin järjellisellä tavalla nykyiseen hullunmyllyyn. Etsitään sateentekijää tai pelastajaa, joka vapauttaa modernin ihmisen ahdistuksesta.

::::::::::::::::::::::::

Itse asiassa fukujamalainen optimismi on ollut väistyvä ajattelutapa viimeisten sadan vuoden ajan. Länsimainen pessimismi on tunkeutunut kerran toisensa jälkeen ihmisten tajuntaan vaikkapa Oswald Spengleristä lähtien. Kolmekymmentäluvulla puhuttiin kadonneesta sukupolvesta. Kuulosti varmaan hienolta kuulua ”kadonneisiin”. Kaksi maailmansotaa eivät antaneet juuri mahdollisuutta optimismiin.

Saska Saarikivi käsitteli HS:n kolumnissaan 15.10.2017 ”Maailma ei ole hullu vaan hiukan sekaisin” edellä esitettyjä teemoja Arthur Koestlerin ajattelun kautta. Sen mukaan ihmiskunta menee kyllä eteenpäin, mutta ei lineaarisesti vaan mäkiä kiiveten ja tasanteiden kautta notkelmiin syöksyen. Ehkä Koestlerin keskeisen ajatuksen vuodelta 1940 voi tiivistää käsitteeseen sopeutuminen tai mukautuminen. Kun teknologinen kehitys harppaa eteenpäin, on ihmisten vaikeaa heti seurata äkkiä käynnistyvää trendiä, mutta vähitellen saavutetaan tasapaino. Olemme juuri nyt kokeneet informaatioteknologian valtavan harppauksen viimeisen 30-40 vuoden kuluessa ja parhaillaan sopeutumassa siihen. Mutta tasaantuuko kehitys harppauksen jälkeen. Yhtä pitävä väite on, että muutos on jatkuva ja juoksemalla pysyy suurin piirtein niissä asemissa, joissa on ollut kehitystrendin aikana. Aavistettavissa on, että ihmisten väliset sopeutumiserot kasvavat.

::::::::::::::::::::::::::::::

Joskus olen ihmetellyt hiekkakuonan pohjalla ylhäällä näkyvän turvekerroksen ohuutta. Sen kasvattamiseen on mennyt kymmeniä tai satoja vuosia, mutta yksi kaivinkoneen raapaisu avaa metsäpohjan alta paljastuvan maan. Tuo turvekerros kuvaa saavutettua sivistyksen tasoa. Sen aikaansaaminen on ollut valtava ponnistus, mutta ihminen pystyy omilla toimillaan tuhoamaan ”sivistyskerroksen” käden käänteessä.

Korkea sivistystaso on luonut luottamusyhteiskunnan. Ihmiset ovat oppineet luottamaan tietoon, viranomaisiin ja kanssaihmisiin. Joskus epäily käy mielessä, että jotain jo saavutetusta luottamuksen tasosta on menetetty sekavassa arvojen tavaratalossa.

::::::::::::::::::::::::::

On aivan liian aikaista vetää johtopäätöksiä ”totuuden jälkeisestä aikakaudesta” tai ”valeuutisista” tai ”vaihtoehtoisesta totuudesta”, mutta selvää on, että poliittinen päätöksenteko on pirstoutunut entistä pienempiin osiin pääasiassa populististen puolueiden markkinoilletulon seurauksena. Hätäisimmät ovat luovuttamassa valtaa autoritäärisille johtajille, jotka lopettavat ”kansanvallan alennustilan” vähän kuin Saksassa Weimarin tasavallan päätteeksi.

Somen aikakausi on saanut meidät luulemaan tietävämme asiat ja aliarvioimaan asiantuntijamielipiteen voiman (välillä kritiikkiin on kyllä aihettakin). Pesuveden mukana ovat menossa poliitikot, jotka pyristelevät kansalaismielipiteen ja asiantuntijoiden välissä ollen ymmällä, mitä on tapahtumassa, mutta kuitenkin pitäen kiinni vaikutusvallan rippeistä.

:::::::::::::::::::::::::

Lopuksi vielä tutkimustuloksia pessimismi-optimismi -akselilta:

Pari vuotta sitten ilmestyi YouGov-tutkimuslaitoksen tutkimus siitä, missä maassa asuvat optimistisimmat ihmiset. Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajatteli maailman muuttuvan paremmaksi (huonommaksi sen ajatteli muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Oikeampaa olisi otsikoida, että pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia!) jne.

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema oli tutkimuksessa ylivoimainen 41 prosentilla. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Onko pessimismin sylttytehdas siis sijoittunut hyvin voivien voivien länsimaisten ihmisten korvien väliin? Onko kysymys kyynisestä menneen maailman märehtimisestä ja näköalattomasta tulevaisuuden näkymästä?

Muitakin tutkimustuloksia on käytettävissä:

Englantilainen Ipsos Mori -tutkimusyhtiö on vastikään (2017) tutkinut ihmisten käsityksiä poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista (ympäristö, brändit ja tuotteet, teknologia, yhteiskunta, terveys ja hyvinvointi, sukupolven yli ulottuvat mielipidemuutokset). Ipsos Mori kehaisee, että tutkimus on suurin koskaan näistä teemoista toteutettu. Se perustui 18 000 haastatteluun 23 maassa. Mukana oli sekä kehittyneitä että kehittyviä maita, ei kuitenkaan Suomea.

Puutun tässä vain keskeisiksi katsomiini tuloksiin. Koko aineiston tuloksista käy ilmi, että 76 prosenttia vastaajista katsoi talouden suosivan rikkaita ja vahvoja. Maailman katsoi yhä vaarallisemmaksi paikaksi 82 prosenttia vastaajista ja 79 prosentin mukaan maailma muuttuu liian nopeasti. Mielenkiintoinen on myös tulos, jonka mukaan 69 prosenttia ihmisistä haluaa opastajia ja mentoreita enemmän kuin poliitikkoja. Noin puolet vastaajista katsoi, että teknologia on tuhoamassa heidän elämänsä! Ovatko nämä ihmiset populisteja? Jos he aiheuttaisivat vallankumouksen poliittisissa voimasuhteissa voitaisiin heidät leimata populisteiksi, mutta kun ylivoimainen enemmistö äänestää perinteisiä poliittisia puolueita (ehkä Ranska muodostaa poikkeuksen), niin kysymys täytyy olla syvällisemmästä epämukavuuden ja ahdistuksen tunteesta.

::::::::::::

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämänlaadun” kohoamista ei ole nähty. Onko maailmanparannuksen aika ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta?

On iso määrä ihmisiä, joihin vetoaa tällainen länsimainen ”rappiotarina”. Erik Korvela ja Johanna Vuorelma pitävät kirjassaan ”Puhun niin totta kuin osaan” tällaista ajattelua länsimaisen omahyväisyyden ilmauksena. Olemmeko siis omineet suurina liberaaleina oikeuden mielikuvissamme kohtaamamme rappion märehtimiseen?