Häpeän polut

 

Stanley Kubrickin ”Kunnian polut” (Paths of Glory) on amerikkalainen vuonna 1957 ensi-iltansa saanut elokuva. Se perustuu Humphrey Cobbin samannimiseen romaaniin. Elokuva on saanut lukuisia tunnustuksia sekä sotaelokuvien genressä että yleensäkin elokuvana. Katsoin sen pitkästä aikaa  Yle Teeman näyttäessä filmin 30.4.2022. En käy juonta läpi kovinkaan tarkasti, vaan keskityn elokuvan välittämiin tunnelmiin jälkipolville  taustana ensimmäisen maailmansodan sodankäyntitavat.

Elokuvan keskeisissä rooleissa ovat:

Kirk Douglas (eversti Dax)

Adolphe Menjou (kenraalimajuri Georges Broulard)

George Macready (prikaatikenraali Paul Mireau)

Ensimmäisen maailmansodan taistelut  käytiin armeijoiden välillä. Totaalinen sota tunnusmerkkeineen toteutui sitten toisessa maailmansodassa (historiallista) hetkeä myöhemmin.

Olen käsittänyt niin, että ensimmäiseen maailmansotaan lähdettiin iloisesti marssien. Vasta mutakuopissa rypiessään joukot tajusivat, mihin olivat joutuneet. Toiseen maailmansotaan lähdettiin huomattavasti synkemmissä mielialoissa. Jostakin syystä muutaman vuosikymmenen tauko tappamisessa haihduttaa enimmät sodan kauheuksien pelot ja ihmiskunta ajautuu yhä uudelleen taistelujen pyörryttävään maailmaan.

Paths of Glory perustuu todella tapahtuneeseen omien sotilaiden tappamiseen ensimmäisen maailmansodan aikana.

Kunnian polut on ensitarkastelussa ylempien upseerien häpeällistä käytöstä kuvaava elokuva. Ensimmäinen maailmansota on jäänyt mieleen käsittämättömänä tavallisten sotilaiden järjettömänä uhraamisena. Rintamat juuttuivat paikoilleen ja tykit ja konetuliaseet lakaisivat tieltään juoksuhaudoista kerta toisensa jälkeen hyökkäyksiin nousevat joukot. Sota oli asemasotaa ja kulutussotaa hulluimmassa mahdollisessa mielessä. Viholliselta pyrittiin voittamaan maa-alaa ja jo muutamien kymmenien tai satojen metrien voitettu liejuinen eteneminen oli huomattava saavutus. Historiasta muistamme, että Verdunin taistelun uhrien määrä laskettiin sadoissa tuhansissa.

Kun kenraalit elokuvassa suunnittelevat hyökkäystä he jo paperilla joukko-osastoja siirrellessään laskevat kunkin vaiheen tappioiden prosenttiosuudet hyökkäävien joukkojen kokonaismääristä . Tärkeintä on,  että omat joukot pidemmällä ajanjaksolla kuluvat vähemmän kuin vihollisen joukot. Joka tapauksessa rintamilla tuupertuneiden määrä oli valtava sellaisella sodankäyntitavalla,  mitä noudatettiin ensimmäisessä maailmansodassa.

Paljon moraalittomampaa on,  että kunniamerkkejä ja ylennyksiä metsästäessään kenraalit sortuivat jo etukäteenkin laskien epäonnistuviin hyökkäyksiin. Riskit tarjosivat vain häviävän pienen mahdollisuuden onnistua. Katsottiin,  että menetykset kuuluivat sodan luonteeseen.

Yksi elokuvan teemoista on ”urhoollisuuden mielettömyyden” paljastaminen: joukkojen alipäällystölle markkinoitiin sotaa välttämättömänä kunnianpalautuksena menneisyydessä kärsityistä  tappiosta. Kunnian polut oli tahrittu verellä ja epärealistisilla odotuksilla.

Kenraalien prosenttipeli oli elokuvassa muunnettu juoksuhaudoissa taistelevien joukkojen selviytymistarinoiksi aselajeittain: jos teen näin tai näin kuolen tällä ja tällä todennäköisyydellä.

Elokuvassa kenraali George Broulard kannustaa alaistaan kenraali Mireauta valtaamaan saksalaisten asemat samalla luvaten ylennystä, jos hyökkäys onnistuu. Mireau käskee eversti Daxia johtamaan hyökkäystä. Dax kokeneena rintamavastaavana ei usko hyökkäyksen onnistuvan ja on oikeassa: tehtävä osoittautuu mahdottomaksi.

Oleellista elokuvassa on syyllisten etsintä epäonnistuneen hyökkäysyrityksen seurauksena. Tapahtuu sellaista,  mikä ”sodan sumussa” on toistuva tapahtuma: joukko-osastot joutuvat erilleen toisistaan, osa vetäytyy, osa etenee ja osa jää lähes paikoilleen asemiin tulen alle uskaltamatta osallistua kenraalien taistelun pelinappuloiksi.

Epäonnistumisesta raivostunut kenraali Mireau käskee alaistaan  kapteenia tulittaman omia,  asemiinsa  jääneitä sotilaita. Kapteeni kieltäytyy vaatien käskyn antamista kirjallisena. Tämä johtaa kenraalin raivonpurkaukseen: syyllinen on löydyttävä! Syyllisten etsiminen  johtaa lopulta Mireaun vaatimukseen ammuttaa 100 sotilasta pelkuruudesta, johon esimies Broulard ei suostu. Lopulta ”syyllisiksi” valikoituu sattumanvaraisesti kolme sotilasta.

Eversti Dax paljastaa Broulardille  Mireun käskyn tulittaa omiaan ja tarjoaa kenraaliylennystä: Broulard  ajattelee nimetä Daxin  Mireaun paikalle, johon Dax reagoi ainakin aluksi aggressiivisen kielteisesti havaittuaan, miten epäeettisessä toiminnassa hän on mukana. Elokuvassa jää auki,  miten Dax suhtautuu lopulta kenraaliylennystarjoukseen. Kolme pelkuruudesta tuomittua miestä joka tapauksessa teloitetaan. Irvokkaasti kenraalit kehuvat  teloitettujen kuolemien jaloutta.

Elokuva päättyy hieman irrallisesti rintamalta napatun saksalaisen naisen lauluun, joka pakotetaan viihdyttämään runsaslukuista ranskalaista joukko-osastoa. Sotilaat liikuttuvat syvästi ehkä sen taksia, että juuri sillä hetkellä ei tunneta minkäänlaista vihaa sodan toista osapuolta kohtaan. Sattumalta kuuloetäisyydelle osunut Dax siirtää joukkojen rintamalle komentamista pari minuuttia antaen tilaisuuden tuoda hetken verran inhimillisyyttä sodan kauheuksien keskelle.

::::::::::::::::::::::::

Elokuvan ainoa sankaruutta tavoitteleva henkilöhahmo on Daxin eversti, jolla on silmää rivimiesten asemalle sotakoneistossa, mutta ei hänkään pysty estämään ”malliksi” tuomittujen miesten teloituksia. Hän on kenraalien ja rivimiesten ammottavan suuressa välissä.

Stanley Kubrickin elokuvaohjaukset ovat toisinajattelijan puheenvuoroja, kuten tiedämme hänen muista, myöhemmistä  tuotannoistaan. Elokuva on eräänlainen kyyninen sodanjohdon kritiikin muistomerkki.

Onko muita tämän lajityypin helposti tunnistettavia elokuvia?

Lähin hengeltään samantyyppinen varhainen elokuva,  joka tulee mieleeni on Robert Aldrichin mitään kaunistelematon ”Helvetti 1944” (”Attack”, 1956). Rooleissa nähdään mm. Jack Palance ja Lee Marvin  (ennen suurta kuuluisuutta). Se oli ensimmäisiä toista maailmansotaa kyynisesti ilman sankaruutta käsitteleviä elokuvia. Näin sen ensimmäisen kerran ollessani jotain 15-20-vuotias. Sanoisin,  että olin valmistautumaton kohtaamaan elokuvan rankkuuden, siksi se vaikutti niin voimakkaasti. Sehän kertoo toisen  maailmansodan  kehykseen sijoitettuna upseerien heikkoudesta keskellä akuuttia sotatilannetta.