Kalle Virtapohja on kirjoittanut elämäkerran Tahko Pihkalasta: ”Lauri Pihkala. Koko kansan Tahko” (Docendo, 2022).
Lauri Pihkalan (1888-1981)
elämä osui isolta osin suomalaisen urheilun nousun aikaan. Eikä tässä
kaikki: hän oli osa tuota itsenäistyvän tai itsenäisen valtion nousuhuumaa.
Hänen aktiivisuutensa on hämmentävää rönsyillen monin osin urheilun
ulkopuolelle. Sanankäyttäjänä – sekä kirjoitetun että puhutun sanan käyttäjänä - hän oli ilmiö. Lempinimensä ”Tahko”hän sai urheiluvaikuttaja Kustaa Levälahdelta, kun
Lauri oli kumartunut solmimaan kengännauhojaan ja hänen pyöreä selkänsä toi
mieleen tahkon.
Olen sitä ikäpolvea, joka tutustui ikääntyvän Tahkon ajatuksiin
nuorella iällä. Minulle on jäänyt kuva hyvin originellista, jopa eksentrisestä ihmisestä, joka oli hiukan eri paria kuin se
aika, jota elimme. Tahkon ajatuksille hymyiltiin hyväntahtoisesti ymmärtäen: no
se oli Tahkoa se.
Kirjassa aivan oikein painotetaan, että Tahko oli juuri niin vahva kuin hänen
ympärilleen kerääntyneet vaikuttajat olivat. Kumppaniensa avulla Pihkala sai
ajatuksiaan läpi. Nykyaikaisesti sanottuna Tahko oli superverkostoituja.
Tahkoon tekivät suuren vaikutuksen hänen nuorella iällä
tehdyt Amerikan matkansa. Uudessa maailmassa vaikuttivat eurooppalaisille uudet
lajit, kuten esimerkiksi baseball, jonka merkityksen oikean laidan Tahko – ensin vähäteltyään lajia – tajusi, kun hänelle
kerrottiin, että Yhdysvaltain yleisurheilun menestys johtui baseballin vahvasta
kasvatusalustasta. Baseballin periaatteet ja säännöt olivat helppotajuiset. Yhdysvalloissa
”pesäpalloa” lyötiin vaakaheitosta. Pelissä oli kolme pesää ja kolmen
lyöntiyrityksen aikana lyöjän piti päästä kentälle, muuten hän ”paloi”. Kolmen kuoleman
jälkeen joukkueiden lyöntivuoro vaihtui. Enemmän juoksuja (kolme pesää kiertäen) yhdeksän
vuoroparin aikana saanut joukkue voitti
ottelun. Yhtymäkohdat Tahkon kehittelemään myöhempään pesäpalloon oli helppo
nähdä. Tahkon tavoitteena oli alusta pitäen kansallispelin luominen aivan kuten
monilla muillakin kansakunnilla oli omansa. Ne heijastivat kansallisia tunnusmerkkejä,
siksi niistä tuli suosittuja.
Kun muut merkkihenkilömme halusivat saada kansakunnan
lukemaan ja laskemaan, halusi Tahko saada koko kansan liikkumaan. Ennen pitkää
pesäpallo syrjäytti kilpailijansa ”pitkäpallon”. Pesäpallon Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäisen
kerran vuonna 1922.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Tahkon opinnot kulkivat pitkän kaavan kautta, mutta lopulta
hänestä tuli maisteri pääaineenaan kansantalous. Tutkinto osoittaa pikemminkin taipumusta
laajentaa yleissivistystä kuin vetoa syventyä tieteelliseen työhön. Tai sitten
koko Tahkon elämä oli tutkiskelua, urheiluelämän selitystä. Lukemattomat olivat
ne oppaat, jotka Tahko teki erityisesti
nuorten innostamiseksi urheiluun.
Tahkon nuoruudessa johtava urheilulaji Suomessa oli
voimistelu, mutta Pihkala taisteli yleisurheilun puolesta onnistuen tekemään
siitä suomalaisten menestyslajin – toki monien muiden suosiollisella avustuksella.
Urheilulla oli valtava välinearvo Suomen
tiellä kohti irtautumista Venäjästä.
Kirjaa lukiessa jää kuva, että Pihkala oli omapäinen ihminen,
jolla oman käsityksen pitäminen oli oleellista. Kiinnittyy huomio työpaikkojen tiheään
vaihtumiseen. Johtuiko tämä luonteen särmikkyydestä? Mihinkään aivan supermerkittäviin
tehtäviin hän ei yltänyt, tokko pyrkikään. Voidaan sanoa, että hänen koko
uransa oli merkkiteos. Silti läheiset kumppanit olivat tärkeitä lukemattomien ideoiden
toteuttamisen takia.
Lauri Pihkala syntyi Gummeruksen pappissukuun (muutti nimen myöhemmin
Pihkalaksi). Uskonnollista hänestä ei tullut, sen sijaan hänestä kasvoi
”urheiluun uskovainen”. Mieluisin harrastus oli alun pitäen hiihto. Jotain
hänessä kuvaa ylipitkät hiihtourakat, joita hän alkoi harrastaa. Pisimillään hän hiihti
108 kilometrin päivämatkan Pihtiputaalta
Äänekoskelle 1900-luvun aluissa. Hän oli tavallaan extremeurheilun
edelläkävijä! Siinä sivussa hän keksi verryttelyn vetreyttävän vaikutuksen rankkaan
suoritukseen. Tämä oli hänen ensimmäisiä urheiluoivalluksiaan.
Suomen nuori urheilu kävi kaksikamppailua yksilö- ja joukkuelajien
kesken, mutta myös kilpaurheiluun erikoistumisen ja tasapuolisen kehon ja henkisen
kehittämisen kesken. Olympiakisat pönkittivät kilpaurheilua ja erikoistumista.
Yksiköt nousivat Suomessa joukkueurheilun edelle. ”Kaikenpuolisuus- vaiko erikoisalaurheilu”, Tahko kysyi. Lauri
Pihkala oli käytännössä yleisurheilun monipuolisuusmies, joka pärjäsi sekä
juoksuradalla että kenttälajeissa, varsinkin hypyissä. Voidaan sanoa, että hän
kuitenkin pyrki erikoistumiseen lahjojensa puitteissa. Viimeinen silaus eli
keskittyminen yhteen tai kahteen lajiin jäi tekemättä. Samasta syystä epäilen, että häneltä jäi aivan huippu saavuttamatta. Lontoon
olympiakisoissa 1908 Pihkala edusti Suomea seiväs- ja korkeushypyssä. Hän
joutui maksamaan itse matkansa! Tässäkin yhteydessä Tahko löysi kehitettävää:
urheilun kieli oli englanti. Miksi meillä suosittiin saksaa, ruotsia ja venäjää?
Tahkomaiseen ehdottomaan tyyliin hän myös vaati kurin ylläpitoa Lontoon joukkueen
johtajilta.
Pihkala keskittyi Lontoon jälkeen yhä enemmän juoksuihin, ja
niistä pikajuoksuihin. Ennätyksiksi
kirjattiin aktiivikauden päättyessä seuraavat: 200 metriä 23,4, 400 metriä 51,5
ja 800 metriä 1.58,1. Vuosina 1911 ja 1912 hän voitti Suomen mestaruudet 200
metrillä, 400 metrillä ja 800 metrillä! Kansallisella tasolla Lauri Pihkala oli
kova tekijä. Tukholman olympiakisoihin Tahko lähti suurin toivein, mutta joutui
keskeyttämään 800 metrin juoksun jo erissä. Vauhti oli liikaa.
Pihkalan maine kasvoi toisen Amerikan matkan (1912) seurauksena.
Hänestä oli pikku hiljaa kehittymässä oman aikansa ”hätkäyttäjä” asiantuntijamielipiteillään.
Amerikan mallin mukaan hän levitti urheilun ilosanomaa ympäri Suomea. Hänestä kehkeytyi
urheilijoiden keskuudessa henkinen johtaja, joka taisteli amatöörihengessä ruskeita
kirjeitä ja piiloammattilaisuutta vastaan.
Aina vähän väliä Tahko ilahdutti myös keksinnöillään. Näitä
olivat varhaisessa vaiheessa mm. suksiside ja konekirjoitusteline. Leipäpuun
tarjosi mm. SVUL, jonka palveluksessa Tahko toimi urheilukonsulenttina
:::::::::::::::::::::::::::::
Kansalaissodassa Pihkala
oli valkoisten puolella osallistuen kahteen taisteluun. Näihin liittyy paljon
ristiriitaista tietoa. Häntä on epäilty teloituksiin osallistumisesta (ns.
Harmoisten verilöyly) ja jopa siitä, että hän olisi johtanut verilöylyä. Jotkut
tutkijat tukevat väitettä, kun taas Kalle Virtapohja suhtautuu niihin kriittisesti
pystymättä kuitenkaan omien lähteidensä perusteella täysin kumoamaan väitteitä.
Kaiken kaikkiaan Pihkalan sotaretki ei ollut onnistunut kokemus. Syytöksiä
kohdistuu myös Tahkon väitettyyn rodunjalostusaatteen
edistämisen. Virtapohja yrittää asettaa kyseenalaiseksi myös nämä pyrinnöt
tarkoitushakuisina, joskaan lopullista selvyyttä asioihin on vaikea saada. Yhteenvetona
voisi todeta, että kirjoittaja suhtautuu Pihkalaan puolustelevasti painottaen, että kysymys on varmistamattomista tiedoista.
Mene ja tiedä, epäilyn siemen jää.
Suojeluskuntatyö oli lähellä Tahkon sydäntä. Muutoinkin hän
panosti maanpuolustustyöhön, olihan urheilun kautta saatu kunto yksi keskeisistä
maanpuolustuksen pilareista. Suojeluskuntaurheilun kautta moni laji sai
vahvistusta joukkoihinsa. Pihkalassa vahvistui kommunistien ja sosiaalidemokraattien
vastaisuus. Vastaavasti Saksan ihailu ja erityisesti Saksan panostus liikuntaan
ja urheiluun oli Pihkalan mieleen.
Vuonna 1921 Tahko esitteli monivaiheisen kehittelyn
tuloksena pesäpallon, josta tuli kansallispeli. Minulle on jäänyt pesäpallosta
mielikuva, että tahko näki siinäkin - monien tärkeämpien asioiden rinnalla - käsikranaatin
heittosimuloinnin.
Suojeluskunnat lakkautettiin sodan jälkeen, kuten saatettiin
odottaa. Tahko menetti tärkeän työnantajan. Samalla hänen pääteesinsä ”urheilu
valmistaa kansakuntaa sotaan” vanhentui auttamattomasti. Tahko oli tuolloin
56-vuotias eikä osallistunut enää työelämään. Miten hän tuli toimeen? Virtapohja
paljastaa asian kirjassaan: hän sai everstiluutnantin eläkkeen.
Viisikymmentäluvulla Tahkon aktiivisuus osin laantui, mutta
puheet ja kirjoitukset seurasivat toisiaan. Filmatuissa uutiskatsauksissa hän
näkyi edelleen kaikelle kansalle.
Moniin asioihin Pihkala innostui ja monia asioita hän sai
aikaan. Suunnistus muodostui pitkäaikaiseksi suosikkilajiksi. Suojeluskuntien ja
Tahkon työn tuloksena urheilukenttäverkosto laajeni voimakkaasti. Tahko tarttui
lukuisiin asioihin kumppaniensa kanssa tai yksin: hiihtosuunnistus, Salpauselän
kisat, murtomaahiihto tasamaan sijasta (maanpuolustus!), suksien lyheneminen
lähes kolmesta metristä, hiihtoloma, Suomen Latu ja kansanhiihto (joskin Tahko
piti hiihdettäviä matkoja liian lyhyinä), Pirkan hiihto, Suomen urheilulehden päätoimittajuus,
Maaottelumarssi 1941, maastopyöräily, idea Urheiluopistosta, seiväspatentti,
pituussuuntaisten hyppyjen mittauslaite, kotivoimistelun hyödyllisyyden tähdentäminen,
kansanterveyden edistämistyö….
Jääkiekosta Tahko innostui jo 1930-luvulla!
Ruotsalaiset kommunistit leimasivat hänet ”fanaattiseksi
ryssävihaajaksi ja taantumukselliseksi”, kun hänet kutsuttiin vierailuille
Ruotsiin. Osasi hän olla särmikäs kotimaassaankin: Paavo Nurmen kanssa (joka ei
ollut ihan helppo ihminen hänkään) hän riitaantui maaottelussa juostavista
matkoista. Urho Kekkonen oli Tahkon yhteistyökumppani sotien välissä, mutta
Kekkosen kääntäessä takkia jatkosodan aikana ei Tahko pysynyt mukana. Pihkala
yritti syrjäyttää Kekkosen Urheiluliiton johdosta. Välit eivät palautuneet
entiselle tasolle.
Naisurheilun suhteen Tahkon kanta vaihteli sen mukaan, mistä
urheilulajista puhuttiin: voimistelu, tanssi ja kaunoluistelu kävivät, mutta
yleisurheilu ei.
:::::::::::::::::::::::::::
Virtapohja käyttää kommenttipuheenvuorojen esittäjinä kymmenkuntaa
asiantuntijaa teemoittain kirjassaan, joka on poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen
ratkaisu.
::::::::::::::::::::::
Kirja on kirjoitettu ”Tahkon hengessä”. Jää vaikutelma, että
sinänsä seikkaperäinen teos on laadittu ensi sijassa kunnioittavassa tarkoituksessa,
ei niinkään kriittisellä otteella. Mutta eipähän ole ensimmäinen elämäkerta, joka on työstetty keskushenkilön halutun
omakuvan näköiseksi.
Tahkosta on kirjoitettu ties kuinka monta elämäkertaa, eikä
tämä häpeä joukossa. Mutta löytyykö enää uutta kirjoitettavaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti