Nato-Suomi eurooppalaisesta näkökulmasta

 

 

Yle Areenan podcastissa ”Mistä maailma puhuu?” Toimittajat Jenny Matikainen ja Ylen Eurooppa-kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen avasivat Suomen (ja Ruotsin) Natoon liittymisprosessin vaikutelmia keskieurooppalaisesta näkökulmasta. Nato-teemaa koskevan osan nimi oli ”Koko maailma puhuu nyt Suomesta”. Tavoitteena on valaista,  mitä puheiden takana on, ja mistä puhutaan,  kun puhutaan Suomen liittymisestä Natoon. Toimittajat onnistuvat mielestäni hyvin eritellessään valtavasti esillä ollutta Nato-prosessia. Kommentoin itsekin annettua kuvaa  keskeisiltä osin.

Euroopassa Suomesta tehdyt jutut muistuttavat ulkoministeriön Suomi-mainoksia. Kaikki tuntuu Suomen osalta olevan kunnossa, mitä tulee kansainvälispoliittiseen tilanteeseen ja pahimman varalta varustautumiseen. Ulkomaisia toimittajia virtaa Lappeenrannan seudulle. Suomalaisia kehutaan cooleiksi tyypeiksi, jotka ylilyövissä jutuissa vetäytyvät kellareihin säilykepurkkien keskelle – varmuuden vuoksi. Mutta vastaako tämä todellisuutta? Ei,  vastaavat useimmat suomalaiset, mutta eivät myöskään häiriinny ylimääräisestä mainoksesta. Turtiaisen mukaan olemme nyt pääuutislähetysten kärkiaiheita, kun muulloin olemme prioriteetissa sijalla 150!

Saksalaiset toimittajat ovat hyvin perillä taustoista. He tulevat Suomeen seuraamaan kertausharjoituksia ja haastattelevat suomalaisia harjoituksiin osallistuvia insinöörejä ja pankkitoimihenkilöitä. Ei kertaajia ole kuittenkaan sellaisia määriä kuin annetaan ymmärtää. Varsinaiseksi hitiksi osoittautuivat näkymät suomalaisiin väestönsuojiin sen jälkeen,  kun amerikkalainen toimittaja oli keksinyt tehdä niistä jutun.  Ne kun ovat rauhanaikaisessa uima- ja urheiluhalli- ym. käytössä. Kaikki suomalaiset kuulema tietävät,  mihin mennä,  kun sota syttyy. Toimittaja Matikainen viittasi tässä yhteydessä tutkittuun tietoon: suomalaiset ovat huonosti perillä siitä,  mihin pitää mennä,  kun tosi on kysymyksessä.

Kuva,  joka luodaan Suomesta on kiiltokuvamainen. Ja onhan se monille ulkomaisille hätkähdyttävä kuva: mennään ihmisten koteihin rajalla tai rajan tuntumassa ja selitetään,  että Venäjän karhu on aivan kivenheiton päässä: ”tuossa on Venäjä”. Osa annetusta Suomi-kuvasta on totta, osa on tarua.

Meitä suomalaisia ilahduttaa, että olemme kerrankin Ruotsiin verrattuna ykköskiinnostuksen kohteena ja Ruotsi jää selvästi taakse. Tähän saakka olemme olleet – hieman liioitellen – pussinperä, eksoottinen maa Euroopan koilliskulmassa. Se oli Suomi, joka lähti vetämään Nato-vankkureita. Sauli Niinistön Uudenvuodenpuhe oli kerrankin jotain muuta kuin rutiinia. Kaikki uutisoivat,  kun Suomen presidentti sanoi,  että me päätämme itse asioistamme. Se ymmärrettiin niin,  että Nato laajenee pohjoiseen,  jos Suomi vain haluaa.

Minkälaiseen Natoon olemme menossa?

Suomi ja Ruotsi ovat kytkeneet tähän saakka itsensä liittoutumattomuuteen. Se, että nyt tapahtuu muutos, on positiivinen asia Euroopan näkövinkkelistä. Suomea ja Ruotsia ajatellaan hyödyllisinä Natolle: Suomella on vahvat puolustusvoimat ja Ruotsilla on kehittynyttä aseteollisuutta. Turtiainen jopa kertoi podcastissa jonkun nettikeskustelijan ihmetelleen,  miksi Suomi vahvoine toimivine armeijoineen pyrkii Natoon, jossa homma ei toimi.

Itämeren kysymys on ongelmallinen, koska Pietari on pussinperällä eikä Kaliningradkaan poista sitä tosiasiaa, että Itämeri on Naton sisämeri.  Putin ja hänen sisäpiirinsä ovat Pietarista lähtöisin ja intressi – tavaraliikenteen lisäksi - on tästäkin syystä korkealla tasolla. Nyt vedotaan siihen, että Sergei Lavrov ja Vladimir Putin ovat suhtautuneet maltillisesti Naton laajentumiseen, paljon maltillisemmin kuin etukäteen odotettiin. Mutta voiko tähän luottaa? Naton laajentumisen vastakeinot on annettu sotilashenkilöiden suunniteltavaksi.

Turtiainen ja Matikainen asettavat vastatusten EU:n artiklan 42.7 ja Naton 5. artiklan. Joihin molempiin liittyy ”puolustusavunanto”. EU:n voimaa on pidetty näihin aikoihin asti paperitiikeriin rinnastettavana, mutta muutosta suhtautumisessa on havaittavissa.  Mitä voidaan tehdä ”harmaalla” välitila-aikajaksolla? Naton 5. artikla ei ole sovellettavissa. EU:n merkitys kasvaa?

Boris Johnsonillekin tuli kiire osoittaa solidaarisuutta Ruotsille ja Suomelle,  mitä häneltä ei ole yhteistyötä koskien osattu odottaa.

Presidentti Niinistö on noussut läntisen maailman erääksi vaikuttajaksi, huomattavasti merkittävämmäksi kuin miksi suomalaisesta politiikasta yleensä voidaan nousta. Jotkut sanonnat Niinistöltä ovat jääneet elämään: ”Riisutaan sodan naamiot” tai  ”Putinin etsiessä syyllistä Naton laajenemiseen syyllinen löytyy peiliin katsomalla”.  Niinistöä on pidetty rohkeana hänen ottaessa kantaa jännittyneessä tilanteessa. Hän on kutenkin säilyttänyt hyvän maun,  eikä ole julistanut Ruotsin Ylen kirjeenvaihtajan tavoin Putinia ”hulluksi diktaattoriksi”.

Ruotsin ja Suomen Natoon liittyminen oli sekä Suomessa että ulkomailla yllätys. Yllätyksen sisälsi myös se prosessin etenemistapa, että tavalliset kansalaiset lopulta päättivät Nato-suunnasta,  joka sitten piti myös poliittisen ja muun eliitin osalta. Vai voidaanko tulkita eteneminen niin, että ensin olivat asialla Nato-innokkaat tai Nato-kiivailijat, mutta he eivät saaneet  kansalaisia mukaan läheskään kattavasti. Tarvittiin 24.2.2022 hyökkäys kansalaismielipiteen (”ruohonjuurtason”)muutoksen airueksi, jolloin poliitikotkin julkistivat kantansa. Tässä mielessä Niinistö selvästi pihtasi kantaansa sekä johtuen siitä,  ettei halunnut ohjata kansalaismielipidettä - jota häneltä vaadittiin -  että siitä,  että hän selvästi empi tuoda vilpitöntä kantaansa esille. Joku sanoi, että suomalaiset käyttäytyivät kuin kalaparvi, joka ensin määrätietoisesti yhteen suuntaan edetessään yhtäkkiä muuttaa suuntaansa koko parven voimin.

Turtiainen tuo esille, että Euroopassa varsin yleinen  näkemys on, että vihdoinkin Suomi jättää taakseen neutraliteetin ja liittyy länteen. Hän antaa ymmärtää,  että Suomessa on jo pitkään hellitty ajatusta olla osana länttä, mutta itsepintaisesti Euroopassa muistutetaan Suomen neutraliteetista. Näkisin itse niin, että vallitseva kanta Suomessa on ollut,  että kuulumme osaksi länttä, mutta meillä on ollut ideologisesti suuntautunut osaeliitti, joka on ylläpitänyt ajatusta Suomesta ei-täysivaltaisena lännen osana, koska emme ole sotilaallisesti liittoutuneita lännen kanssa.

Muutos on nyt sitten tapahtunut. Suomi on vihdoinkin  Euroopankin näkökulmasta Naton kautta osa länttä. Tässä mielessä se poikkeaa Sveitsistä  ja Itävallasta,  joilla on ”varaa” korostaa puolueettomuuttaan tänäkin päivänä.

Osa tätä jatkumoa on ollut Suomen tarve saada koko nykyhistorian ajan vahvistusta sille,  että olemme osa läntistä maailmaa. Tätä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Mihin me tarvitsemme uskonvahvistusta? Onko tässä kysymys heikosta omanarvontunnosta? Eikö olisi yksinkertaisinta pitää Suomea osana länttä ja samalla liittoutumattomana maana,  jolla on varaa harjoittaa yhteistyötä – leimautumatta - itäisen naapurin kanssa. Juuri nyt ymmärrän yhteistyön mahdottomuuden, mutta tulee vielä aikoja,  jolloin yhteistyö ei ole pannassa. Silloin maantiede ei ole välttämätön paha vaan antaa myös mahdollisuuksia.

Nyt on sitten annettu vaikutelma, että ollaan siirtymässä joltakin ”harmaalta alueelta” läntiseen vapauteen. Ollaan vastarakastuneita, eletään kuherruskuukautta (vai kihlajaisetko nämä ovat?). Sekä Matikainen että Turtiainen muistuttavat arjen koittavan,  jolloin asiat eivät aina suju niin kuin on kuviteltu.

Se kuitenkin jatkuu,  että olemme ikuisesti kiinnostuneita siitä,  mitä muut ajattelevat meistä.