Zelenskyi vs. Kissinger

 

 

Ukrainassa käydään  taistelua kahden maailmanpoliittisen  ajattelutavan välillä. Näistä voi käyttää nimiä realistinen koulukunta, joka tarkoittaa vallitseviin olosuhteisin sopeutuvaa, periaatteelliset ja ideologiset  seikat sivuuttavaa politiikkaa ja traditionaalinen koulukunta, joka tarkoittaa perinteistä,  totutuissa säännöissä pysyttelevää, vakiintuneita arvoja noudattavaa politiikkaa. En yritä perustaa näitä tutkittuun historiatietoon vaan omaan näkemykseeni liittyen joihinkin historian tilanteisiin, joita seuraavassa kuvaan.

Tuoreimmillaan tämä jaotelma tuli esille, kun Henry Kissinger (ehkä johtava realistisen koulukunnan edustaja) käytti vastikään  puheenvuoron, jossa hän suositteli  ”pienemmän pahan väylän” valintaa  Ukrainan pattitilanteessa eli suositteli Ukrainaa hyväksymään tietyn periksi antamisen politiikan väylän.  Volodymyr Zelenskyi, kuten odottaa saattoi,  tyrmäsi kissingeriläisen näkemyksen julistaen, ettei tippaakaan anneta periksi. Edustakoon tämä Zelenskyin näkemys traditionaalista näkemystä, jonka taakse linnoittautunee suurin osa tavallisista politiikan seuraajista.

Mitä Kissinger konkreettisesti ehdotti? Hän  ehdotti,  että Ukrainan pitää neuvotella Venäjän kanssa tietyistä Ukrainan osien luovuttamisesta Venäjälle rauhan ja valtaosan Ukrainan alueista turvaamiseksi. Käytännössä Kissinger viittasi vallitsevaan tilanteeseen Ukrainassa ennen Venäjän hyökkäystä 24.2. 2022.Tämän mukaan Venäjä voisi sopimuksenvaraisesti  säilyttää Krimin niemimaan ja osan Donbassin alueesta valvonnassaan (to maintain control).

Taustalla kummittelee Münchenin sopimus vuodelta 1938, jossa Hitler käytti länsimaiden periksiantamishalua hyväksi Tsekkoslovakian ottamiseksi kontrolliinsa ja pyrki vakiinnuttamaan muidenkin valtaamiensa alueiden statuksen. Zelenskyin mukaan Kissinger on Hitlerin jäljillä ”realismissaan”.

Realistien ehdotuksiin on myös kuulunut Ukrainan liittoutumattomuus (= puolueettomuus) ja eräänlainen puskurivaltion asema suhteessa länteen  ja itään.

:::::::::::::::::::::::::::::

Jotta pääsisimme tapahtumaketjujen  ja esitettyjen ajatusten jäljille, viittaan ohessa realistisen koulukunnan yhteen johtavista hahmoista,  Chicagon yliopiston professori John J. Mearsheimeriin, joka on kansainvälisen politiikan asiantuntija, ja joka kirjoitti Foreign Affairs -lehden loka-marraskuun numeroon 2014  artikkelin ”The Liberal Delutions, That Provoked Putin”.

Mearsheimer johdattelee artikkelissaan lukijan Ukrainan konfliktin ja sodan tapahtumien alkulähteille realistisen koulukunnan näkemyksen mukaisesti. Mistä kaikki alkoi? Mitkä olivat eri tapahtumien syy-seuraussuhteet?

Ohessa referoin Mearsheimerin erittelyä, jonka pääpiirteiden takana hän on edelleen.

Aloitetaan Bill Clintonista. Hänen hallintonsa sisällä oli ristivetoa Venäjä-politiikasta. Monet ajattelivat,  että kylmän sodan loppu muutti perustuvaa laatua olevalla tavalla kansainvälistä politiikkaa. Varsinkin Yhdysvalloissa tälle ajatukselle löytyi kannatusta. USA noudatti oman tulkintansa mukaan ikään kuin ”hyväntahtoista hegemoniaa”, jonka mukaan sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjäkään eivät olleet uhkia toisilleen. Tietenkin oli myös perinteellisempiä vastakkainasetteluun perustuvia kantoja.

Mearsheimer nostaa artikkelissaan esille erään Clintonin aikaisen tähdellisen faktan, joka kuuluu näin: ”geopolitiikka ei enää merkitse”. Tämän illuusion varassa elettiin varsinkin Euroopassa. Paitsi Bush niin myös liberaalit demokraatit omaksuivat Naton laajenemisen myönteisenä tahtotilana 2000-luvulla. Putinin ärsyyntyneitä lausuntoja pidettiin 2000-luvun kestäessä edellisvuosisadan muistoina, mitä ne eivät suinkaan olleet.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi jo vuonna 1998: ”Uskon, että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen, että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”. Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Mikä aiheutti viime kädessä konfliktin puhkeamisen? Ensinnäkin suurvallat ovat herkkiä reagoimaan, jos tullaan niiden iholle. Ei Yhdysvallatkaan hyväksynyt Kuuban siirtymistä Neuvostoliiton liittolaiseksi 1960-luvun alussa. Vuonna 1962 USA julisti Kuuban kauppasaartoon, eikä Obaman presidenttikaudellaan käynnistämä Kuuba-lähentyminen suinkaan kumonnut kauppasaartoa.

Venäjä varoitti etukäteen Georgian ja Ukrainan tapahtumien muodostamasta uhasta rauhalle, jos länsisiirtymä jatkuu. Nato luuli, että sen omat vakuuttelut riittivät: se oli sanonut jo 2000-luvun alussa, ettei uhkaa Venäjää. Vuonna 2002 jopa perustettiin Nato-Venäjä -neuvosto tehostamaan keskinäistä yhteistyötä. Vähitellen yhteistyöaikomukset hiipuivat ja vuonna 2009 USA aikoi sijoittaa ohjuksia Tsekkiin. Venäjä ryhtyi ankaraan ennaltaehkäisevään vastarintaan. Helmi-maaliskuussa 2014 ylitettiin Venäjän toimenpidekynnys, jonka seuraamuksien keskellä nyt elämme.

Edellä esitetty Mearsheimerin ajattelu perustuu realistisen koulukunnan ajatteluun Naton vastuusta Ukrainan tapahtumien synnyssä. Totuuden nimisää asiantuntijoiden valtavirta edustaa kantaa, jonka mukaan  Venäjän etupiiripolitiikka – ei suinkaan Naton laajeneminen  – oli aiheuttamassa nykykonfliktia. On kuitenkin tärkeää valaista myös toista näkemystä analysoinnin monipuolistamiseksi. Tämän ajattelun kiusallinen piirre on, että ”realistien” logiikalla tavallaan ymmärretään Putinia, joka useimmille muille on mahdottomuus.

::::::::::::::::::::::::::

Esimerkkejä reaalipolitiikka/traditionaalinen politiikka -asetelmasta löytyy myös lähempää meitä.

Déjà vu -ilmiö palauttaa ajatukseni vuoteen  1939….. Syksyllä 1939 käytiin talvisotaa edeltävät neuvottelut Suomen kohtalosta sekä Helsingissä hallituksen sisällä että Moskovassa. Viitaten kirjoitukseni teemaan,  realisteja edustivat neuvotteluissa Mannerheim ja Paasikivi, kun taas vastakkaista, traditionaalista ajattelua edusti paljaimmillaan ulkoministeri  Eljas Erkko.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Stalin oli siis rajoitettujen aluevaatimusten takana oikeasti. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Ulkoministeri Eljas Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Aaro Pakaslahti: ”Erkon sota”). Erkko uskoi viimeiseen saakka mm. länsivaltojen välitystehtävään, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta ”traditionalistien” linjasta poikkesivat ”realistit” Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa rauhantilan säilyttämiseksi. Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomen tilannetta verrataan muiden suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia 1930-luvun lopulla.

Kirjassaan ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939 -1940” Pekka Visuri ja Eino Murtorinne eivät jatka analyysia neuvottelutuloksesta talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen vastaväitteiden olevan ankaria. Joka tapauksessa Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet asiantuntijat pitivät Stalinin ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Kärsivänä osapuolena oli Suomi.

Pekka Visuri korostaa Neuvostoliiton ehtojen lievenemistä (rajansiirto kannaksella lieveni, avunantosopimuksesta luovuttiin heti kättelyssä, Hankoa korvaava tukikohta hyväksyttiin, Ahvenanmaan kysymystä ei otettu edes esille) neuvotteluprosessin kuluessa. Kaiken kaikkiaan Suomi joutui tilanteeseen, jossa sen periksiantamatonta asennetta tukivat moraaliset ja lailliset periaatteet ja sitä vastaan olivat tuolle ajalle niin tyypilliset piittaamattomat suurvaltamenettelyt.

Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puoltavat Suomen virallisen kannan oikeutusta, siis ettei neuvotteluissa anneta periksi. Vaihtoehtojen esittäjillä (Paasikivi, Mannerheim) vastassa olivat äänestäjät, ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu, sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut seikat. Traditionalistit saattoivat vedota näihin tahoihin milloin tahansa: kansakunnan suuri enemmistö edusti traditionalisteja.

Parhaiten informoituja syksyn 1939 tilanteesta - oman aktiivisuutensa takia - olivat Paasikivi ja Mannerheim. Molemmat olivat kyynisen rehellisiä ja inhorealistisia. Kummankaan mielipiteitä ei otettu riittävän vakavasti: heitä, vanhoja miehiä, pidettiin arkoina ja säikkyinä.

::::::::::::::::::::

Näen em. talvisotaneuvotteluprosessissa ajallisesti kaukaisen mutta asiallisesti läheisen yhteyden tuoreisiin lausuntoihin Henry Kissingeriltä ja Volodymyr Zelenskyilta.  Kysymys on toisaalta periksi antamisen ja toisaalta ehdottoman suvereniteetin säilyttämisen välisestä taistelusta. Zelenskyin vastenmielisyys Kissingerin teoretisointia  kohtaan on luotaantyöntävän kalsea: Kissinger elää väärän kalenterin (vuoden 2022 sijasta vuosi 1938!) mukaan. Zelenskyi viittaa kintaalla Kissingerille ja muille realisteille, koska kysymys on siviilien kohtalosta,  jotka realistien politiikan seurauksena joutuisivat vihollisen armoille.

Lopulta kysymys realistien uskottavuudesta mitataan sanojen sijasta luottamuksen pitävyydellä. Sekä vuonna 1939 talvisodan alla että vuonna 2022 on kysymys luottamuksen tasosta, ja lopulta siitä, onko luottamusta ryhtyä viimeisellä rajalla riskaabeleihin alueluovutuksiin ilman todellisia  takeita  hyökkääjän potentiaalisista aikomuksista. Zelenskyin luottamus Putiniin on nolla. Sadat Venäjän ohjukset ovat murentaneet kaiken luottamuksen maiden ja johtohenkilöiden väliltä.

”München 1938:n” kokemus diktaattorin luullusta uskottavuudesta osoittautui katteettomaksi ja johti kiveen hakattuun periaatteeseen olla luottamatta diktaattorin sanoihin. München 1938 ei pysäyttänyt Hitleriä.

Toisaalta Vietnamin sota opetti, että München 1938 -sovellus -  eli Eisenhowerin ns. dominoteoria - ei toiminut Kaakkois-Aasiassa. Kommunismi ei vienyt maata kerrallaan niin kuin amerikkalaiset dominoteorian mukaan pelkäsivät: Kambodza, Malesia, Thaimaa, Filippiinit, Indonesia, jopa Australia….  Kommunismi ei voittanut,  vaikka Yhdysvallat hävisi Vietnamin sodan. Historialla on aina odottamattomat väylänsä,  vaikka teoria pääsääntöisesti pitäisikin paikkansa.

:::::::::::::::::::::

Ehkä Zelenskyi on oikeassa, kun hän sanoo, että Kissingerin kaltaiset ”suuret geopoliitikot” ovat kyvyttömiä näkemään tavallisten  ihmisten kohtaloa. Vallitsee kaksi pääasiallista ajattelun tasoa: toisaalta humaanit periaatteet,  joilla pyritään varjeleman ihmishenkiä (tietämättä  pystytäänkö siihen) ja toisaalta suuret valtapoliittisen kädenliikkeet,  jotka ohjaavat kansakuntien kohtaloita voimapolitiikan ehdoilla.