Mihin Suomi velvoitetaan Natoon liittymisellä?

 

 Jotkut ovat kaivanneet keskustelua Suomen Nato-sidonnaisuuksien luonteesta. Hyvin harvat laitavasemmiston laitimmaista reunaa lukuun ottamatta  ovat omaksuneet täysin torjuvan suhtautumisen Natoon. Olen asettanut itselleni tavoitteeksi jo aiemmissa kirjoituksissani laaja-alaisen ja kriittisen keskustelun käymisen koskien Nato-sitoumuksia, mutta en enempää.

Silmiini sattui Demokraatti -lehden otsake: ”Häkkänen: Nato-velvoitteiden täyttämiseksi tarvitaan lisää resursseja”. Kuinkahan moni oli henkisesti varautunut siihen, että lasku kasvaa siitä, mitä alunperin on arveltu tai tiedetty? Epäilen,  että on karkeasti kahdenlaista suhtautumista: 1) Puolustuskykymme takia Nato-velvoitteet on maksettava sitä mukaa kuin niitä tulee, 2) Keskustelua sitoumuksista on pystyttävä käymään koskien uusia tulevia velvoitteita, kuten esimerkiksi Norjassa on tapahtunut. Norjassa tunnutaan ajateltavan, että Norjan puolustuskyvyn/Naton puolustuskyvyn  kasvattamisessa on huomioitava se, mikä on Norjan kannalta välttämätöntä ja hyväksyttävää ja keskustelun alaiseksi on asetettava se uusi varustelutaso, mikä tuo riskejä tullessaan. Näitä ovat esimerkiksi ydinaseet Norjan maaperällä ja sotilastukikohdat Norjan maaperällä sekä kaikki se, mikä näiden mukana tai niitä ennakoiden on tulossa Norjan vastuulle.

Suomi vaikuttaa jälleen kerran luokan kilteimmältä oppilaalta. Resurssilaita ainakin on kiinni: Maanpuolustuskurssin avajaisissa  puolustusministeri Häkkänen totesi, että Nato-velvoitteiden takia Suomen puolustuskykyä ei saa edes tilapäisesti heikentää. Mitä se on? Vastaus: Nato-velvoitteiden täyttämiseksi tarvitaan lisää resursseja. Niitä ei voi irrottaa oman puolustuskyvyn resursseista. Jos aavistukseni pitää paikkansa, käydään rajua keskustelua sote-menoista, mutta puolustusmenot rajataan keskustelun ulkopuolelle. Piikki on auki.

Lisäresursseja tarvitaan Naton hallintoon, sillä sotaa käydään myös raskaalla kynällä. Mielenkiintoinen on seuraava muotoilu: Täytettävien tehtävien (henkilöstö) määrä perustuu mm. jäsenmaan asevoimien kokoon. Jos reservit lasketaan mukaan voi Suomelle olla tulossa tuntuva taakka taakka kannettavaksi. Tehtävien täyttämisen siirtymäaika on kuusi vuotta. Mielenkiintoista tässä on,  että Yhdysvaltain ja Suomen ns. DCA-sopimus on sekin resursseja vaativa  yhteistyökuvio. Yhteensä laskien Suomi ympäröidään varsinaisella resurssipläjäyksellä. Voisin provosoiden kysyä kumpi tarvitsee enemmän toista, läntiset yhteistyökumppanit Suomea vai päinvastoin.

Suorastaan veret seisauttavalta kuulostavat Nato-edellytyksenä esitetyt pakollisiksi koetut ”pysyvät joukot”, jotka on tarkoitettu Naton käyttöön, missä vain akuuttia tarvetta ilmenee. Globaalisti mitoitettu turvallisuus maksaa, mutta oliko, ja kuinka moni tietoinen Natoon mentäessä tästä velvoitteesta, ja jos oli, tiedottivatko tietävämmät ko. henkilö- ja menoerästä. Turvallisuus maksaa, mutta onko nyt kysymys 4000 miehen ja naisen pantista yhteisen puolustuksen hyväksi? Demari-lehti toteaa, että tuskin  tällaista tarvetta täytetään vapaaehtoisilla joukoilla. Lisäklausuulina on, että kerran sitouduttuaan joukoista ei voi enää irtautua ilmoitusasiana. Ilmeisesti tämä sitoutuminen koskee myös vapaaehtoisesti mukaan lähtijöitä. Suomen pitää näin osoittaa, että se pystyy tuottamaan turvaa muille jäsenvaltioille.

Entä jos ilmenee, että Suomi itse tarvitsee em. kokeneet joukot? Demarissa annetaan ymmärtää, että  joukot ovat pois kotimaan käytöstä.

Demarissa herätetään myös kysymys, onko Suomen koko reservi 280 000 sotilasta Naton käytettävissä, niin kuin Nato ilmeisesti olettaa. Joka tapauksessa ammattisotilaiden siirto maan sisällä ei enää riitä, vaan heidät voidaan lähtökohtaisesti sijoittaa ”mihin vain”. No, tässä ja muissakin edellä läpikäydyissä asioissa Suomen lainsäädännön on taivuttava  palvelemaan tarkoitusta. Käsitän, että valtiovalta pyrkii tekemään lainsäädäntöön tarvittavat muutokset.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin kolumnissa (”Nato-Suomessa keskustelu kaipaa nyt avoimuutta”) 4.11.2023 Erja Yläjärvi viittaa aluksi Yhdysvaltojen ja Suomen väliseen DCA-puolustussopimukseen todeten sen vaativan Suomen eduskunnassa 2/3 enemmistön astuakseen voimaan. En epäile, etteikö tuollainen enemmistö olisi helpostikin saavutettavissa.

Tärkeintä on sopimuksen sisältö. Sen mukaan mahdollistuu Suomen alueiden luovuttaminen Yhdysvaltojen sotilaiden käyttöön. Lisäksi sopimuksessa mahdollistetaan tietyissä tapauksissa tuomiovallan luovutus Yhdysvaltojen käyttöön.

Paljon on luvattu. Asiaa lievennetään sillä tavoin, että todetaan samojen DCA-pelisääntöjen olevan voimassa myöskin muissa Skandinavian ja Baltian maissa. Joka tapauksessa DCA liittyy saumattomasti saman tyyppiseksi toimivallan luovutuksen osaksi kuin edellä kuvatut Nato-sopimuksen periaatteet. DCA voidaan nähdä myös Naton takalukkona ainakin Suomen osalta.

Yläjärvi haastaa avoimeen keskusteluun asiasta kiinnostuneita ja heitähän pitäisi olla runsaasti. Mielipiteeseensä nähden hän on itse hyvin maltillinen uusien avausten suhteet

Samaan syssyyn Yläjärvi pitää avoimuuden vaatimusta hankalana lajina suomalaisille. Avoimia kysymyksiä ovat muun muassa Suomen asema ja sen määrittäminen Naton sisällä. Tämä on tärkeää,  koska liittouman sisällä on noussut - ja nousee jatkossaksin - useita riidanlaisia kysymyksiä.  Miten Suomi asennoituu mahdollisiin kiusallisiin tilanteisiin, joista se on aiemmin liukastellut esimerkiksi kantaaottamattomuudella.

Yksi iso kysymys on USA:n käyttäytymisen (muutoksen) arvioiminen tilanteessa, jossa Donald Trump voittaa Yhdysvaltain presidentinvaalit.  Totuus on hukassa ja ainoa –  Suomen omankin edun vuoksi -  luja perusta on luottaa eurooppalaisten arvojen puolesta taistelevaan Ukrainaan. Suomen eturintama on Ukrainassa.

Suomen  presidentinvaaleissa ehdokkaiden kannat vanhaan tyyliin ovat kiveen hakatut. En näe periaatteellista eroa ehdokkaiden välillä siinä, oliko suhteiden Venäjä vai Yhdysvallat. Pakko on joitakin  sävyeroja näkyä, jos ei Venäjä-kysymyksissä, niin sitten EU- ja Nato-kysymyksissä.  Norjan ja Suomen puolustuspoliittisessa keskustelussa on valtava ero. Vielä on muistettava, että Suomen presidentinvaalien  äänipotista arvioni mukaan 40 prosenttia on vasemmistolaisten ääniä. Ne jyvittyvät harvoille tahoille ideologisesta näkökulmasta. Kuka porvareista on ”vasemmistolaisin” suhteessa Natoon?

Suomessa on juuri vaihtunut eduskunta ja tuota pikaa vaihtuu myös presidentti.  Tässä vaiheessa on hyvä käydä keskustelua valtioelinten suhteesta Nato-Suomessa. Presidentin rooli on tässä avainasemassa. Missä määrin keskustelu on avointa? Näyttää siltä, että oikealla haluttaisiin pitää suu enemmän supussa ja vasemmalla sallittaisiin avoimempi tiedonkulku ensinnäkin eri valtioelinten kesken ja mahdollisesti myös äänestäjiin päin.  

::::::::::::::::::::::::::::::::

Vanhan sanonnan mukaan,  jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Viime kuukausien mediaa seuratessa on tullut mieleen, että sotaeuforia on voittanut taas alaa. Jostakin syystä maailmanrauhan ylläpito ei tunnu onnistuvan muutamaa kymmentä vuotta enempää. Ensimmäistä maailmansotaa edelsi ”kyllästyminen” rauhaan. Monilla tahoilla koettiin - usein kostomielialan vallitessa  -  että nyt on jälleen sankarillisten uhrautumisten aika. Sankarillisten uhrautumisten? Ehkä niinkin, mutta taistelut käytiin mutavellissä.

Ydinaseet ovat – kauhun tasapainon kera – estäneet sodan syttymisen liki 80 vuoden ajan. Sitä ennen ensimmäisen ja  toisen maailmansodan välinen aikamatka oli pari kymmentä vuotta. Brittihistorioitsija Eric Hobsbawm laskikin molemmat sodat yhdeksi jatkumoksi, koska toinen maailmansota oli ensimmäisen  maailmansodan sopimusten ja pakotteiden seuraus. Ja eikö nytkin naapurin katkeroitunut presidentti ole edustanut kantaa, jossa vaikutusvaltaa on jaettu maapallolla epäreilusti Venäjän ja eräiden muiden maiden tappioksi.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Naton myötä Suomi sai kauan haussa olleen kytkennän angloamerikkalaiseen henkiseen ilmapiiriin: olemme nyt - vihdoinkin - ”oikealla puolella” lännen ja idän henkistä ja fyysistä rajaa, sanotaan. Rakenteilla on sekä henkinen että fyysinen muuri Venäjän rajalle.  En ole vakuuttunut,  että tämä suhteiden totaalinen kylmeneminen on kestävä tavoite .