Venäjän umpisolmu odottaa avaajaansa

 Nyky-Venäjän arviointi on mahdotonta ilman palaamista joiltakin osin historianäkökulmaan. Sen jälkeen erittelen nyky-Venäjään liittyen kirjailija Mihail Šiškinin ajattelun kautta piirtyvää kuvaa nyky-Venäjästä syvällisemmin.

On syytä viitata blogikirjoitukseeni, jossa arvioin venäläisvalmisteisen ”World” Order” -dokumentin (”Vladimir Putin maailmanjärjestys”, 10.9.2016). Pohdin siinä Putinin arvomaailman suhdetta ympäröivään maailmaan seuraavaan tapaan: ”Miten itse liittäisin Putinin esittämät ajatukset maailmanpolitiikan suureen kuvaan? Yksi lähestymistapa on suhtautuminen liberaaliin demokratiaan. Ainakin pinnalta katsoen Yhdysvallat (demokratian vienti) ja Venäjä (autoritäärisesti hallittujen maiden tukeminen) ovat kuin heittäisi bensaa tuleen.

Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen ”pragmaattisuus” - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan”.

Lavrov jatkaa ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. En kiirehdi tässä vaiheessa irtisanoutumaan herrojen aatoksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista.

Amerikkalaisella demokratian viennillä, joka perustuu ekseptionalismiin (oman kansan ainutlaatuisuuden korostaminen) on pitkät historialliset juuret.

Lavroville lännen ”messianismi” eli arvojen tuputtaminen ja moralisointi ovat eurooppalaisen jälkikristillisyyden osia ja syypäitä nykyiseen epävakauteen. Lavrov puhui puheenvuorossaan uudesta yksinapaisesta maailmasta (ei siis välttämättä Amerikka-johtoisesta yksinapaisuudesta). Hän tarkoittaa yksinapaisuudella yhden ja saman arvojärjestelmän omaksuvia maita, jotka muodostavat yhtenäisen ryhmän.

Lavrov viitannut puheissaan venäläiseen pragmatismiin (vrt. Putin edellä), joka on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto, on se hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä eräs selkeä esimerkki.

Trump tuntuu ajattelevan niin, että maailma jakautuu pohjoiseen ja etelään, ei niinkään itään ja länteen. Venäjällä pelätään ”etelän” terrorismia siinä kuin lännessäkin. Toisaalta myös itä ja länsi ovat hankauksessa keskenään.

Venäjän oma toiminta lähialueillaan voidaan kyseenalaistaa monessakin suhteessa. Ei Putin ole pitänyt kiinni laillisten hallitusten tukemisesta. Myös Krimin anastaminen on torjuttu ylilyönti. Syyriassa rikottiin lähes kaikkia ihmisoikeusperiaatteita: siviilit jäivät sodan jalkoihin eikä Venäjä näyttänyt piittaavan tästä. Venäjä toimi ”pragmaattisesti”. Venäläinen pragmatismi on julmaa ja autoritääristä (tai diktaattorimaista). Lisäksi sananvapaus ja muut läntiset perusoikeudet eivät paina mitään. Jos Venäjää epäillään joistakin kansainvälisen oikeuden loukkauksista, se kiistää syytökset.

Suuri osa Venäjän toimista palautuu lopulta sen tavoittelemaan suurvalta-asemaan. Se on viime kädessä Putinin opin kivijalka. Tähän pyrkimykseen sisältyvät edellä mainitut pragmatismi ja lännen messianismin vastustus.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Erittelen nyky-Venäjää kirjailija Mihail Šiškinin ajattelun kautta. Kirjoituksessa referoin ja arvioin Helsingin Sanomissa ollutta Šiškinin haastattelua.(”Kreml-kriitikolta lohduton ennustus”, 2.11.2024).Haastattelusta vastaa  Anu-Elina Lehti.

Šiškin on pitkäaikainen Putinin vastustaja, jolla on kyky nähdä syy-seuraussuhteet syvemmältä kuin useimmat muut.

Haastattelussa Šiškin on turhautuneen ja kyynisen oloinen, eikä ihme, hän on antanut vastaavia haastatteluja tusinoittain eikä valoa näy tunnelin päässä. En kuitenkaan yhdy Šiškinin johtopäätökseen, että koska Kreml on sodassa koko läntistä maailmaa vastaan, ei valituksi tulevan presidentin henkilöllä, puolueella tai värillä ole merkitystä. Jos Trump valitaan (kirjoittamishetkellä on yksi päivä vaaleihin!), on se todennäköisesti Venäjän kannalta houkuttelevampi  vaihtoehto kuin Harrisin valinta. Venäjällä ajatellaan, että koko ajan on ulkopuolinen uhka päällä. Venäjän lääke tähän on jatkuva sota, jotta ”se voi oikeuttaa olemassaolonsa”. Tämä (sodan) uhka on syvälle kulttuuriin iskostunut rakenne. Indoktrinaatio aloitetaan jo koulusta. Nuoret miehet armeijassa saavat sotaisuuden tartunnan  ja siirtävät sen koteihin. Johdon vaihtaminen ei auta, sillä perinne on liian vanha hiipuakseen.

Perimmäinen haaste saada muutos aikaiseksi on olemassa olevan menon kyseenalaistaminen. Se ei kuitenkaan ole lähelläkään toteutumista. Länsimaita on hämmentänyt Putinin kyky löytää aina uusia ratkaisuja sodan välillisinä seurauksina kasvaville ongelmille. ”Patriarkaalinen tietoisuus” heikentää yksilöä tunnistamasta vastuutaan omasta maastaan, toteaa Šiškin. Jos tultaisiin tilanteeseen, jossa Putinin on väistyttävä valittaisiin tilalle vaalien kautta joko Putin uudelleen tai  hänen hengenheimolaisensa. Demokraattinen muutos ei ole mahdollinen.

Hätkähdyttävä muutos on täysin mahdollinen: länsi saattaa painostaa Zelenskyä suostumaan aselepoon  tai konfliktin jäädyttämiseen. Menisin vieläkin pidemmälle : kompromissina osa niistä alueista, jotka Venäjä on vallannut voisi jäädä sen haltuun pysyvästi. Šiškin on sitä mieltä, että nykysodassa ei ole rintamalinjoja, vaan ne kulkevat kaikkialla.

Venäläinen kulttuuri elää enää vain maanpaossa, toteaa Šiškin. Murheellinen hän on siksi, että  se aiemmin on kuulunut arvostettuna osana maailmankulttuuriin.

Ukrainan sodan aiheuttaman suuren onnettomuuden uhan varjossa ei ehkä ole pystytty muodostamaan kokonaiskuvaa tapahtuneen syy-seuraussuhteista. Šiškinin ajattelu kokonaiskuvan luomiseksi on hyvä yritys.

 

:::::::::::::::::::::::

 

Historia ei loppunut, mutta miten se jatkui?

 

Olen lukuisia kertoja näissä blogikirjoituksissa eritellyt demokratian ja autoritäärisen järjestelmän menestystekijöitä. Olen itse ilmoittautunut liberaalin demokratian vankkumattomaksi kannattajaksi, Viime aikoina on kuulunut sen verran huolestuttavia tietoja maailmalta, että on parasta laatia uskon vahvistuksesi uusi kirjoitus. Aloitan sen kuitenkin vanhalla vuonna  2021 kirjoittamallani tekstillä. Viittaan siinä muutaman kerran  viime keväänä nimitettyyn suojelupoliisin päällikön Juha Marteliuksen (26 v.) kannanottoihin Kanava-lehden numerossa 4/2021. Silloin Martelius oli puolustusministeriön palveluksessa. Martelius on perussuomalaisten jäsen, joka heijastunee tiettynä ajatustapana. On jännittävää verrata sekä omiani että Marteliuksen tuolloisia kannanottoja nykyiseen tilanteeseen, joka ei ole ainakaan maailmanpolitiikan näkökulmasta helpottunut.

Kas tässä:

”Puolustusvoimien palveluksessa oleva tohtori Juha Martelius lukee madonlukuja liberaalille demokratialle artikkelissaan ”Kansainvälisen liberaalin järjestelmän loppu” (Kanava nro 4/ 2021,  21.6.2021) ennustaen liberaalin demokratian vastaliikkeiden voimistumista.  Eikä tästä ole kuin 30 vuotta,  kun Francis Fukuyama esitti tunnetun johtopäätöksensä, jonka mukaan liberaali demokratia on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun ja muodostunut tai muodostumassa ”lopulliseksi” järjestelmäksi  eriasteisine  variaatioineen. Fukuyama lausui tämän ennustuksensa  sosialismin maahanpanijaisten yhteydessä 1990-luvun alussa,  olkoonkin,  että Fukuyama itse on kiistänyt yksioikoiset johtopäätökset teeseistään, joita hänen innokkaat opponoijansa ovat esittäneet”

Ja em. kirjoitus jatkuu……”

”Vaihtoehtona liberaalille järjestelmälle on ”realistinen” järjestelmä, joka koostuu määritelmän mukaan suvereeneista valtioista, joilla on elintärkeitä intressejä hoidettavanaan. Ristiriitatilanteet ratkaistaan siinä tarvittaessa voimalla.  Martelius: ”Kylmän sodan aikana realismi oli kansainvälisessä järjestelmässä vallitseva ajattelutapa. Liberaali kansainvälinen järjestelmä syntyi vasta sen jälkeen,  kun kylmä sota oli ohi”. Tässä viitattaneen muurin murtumiseen ja sosialismin romahtamisen 1990-luvun vaihteessa. Vapautumisen aika alkoi itäblokin hajoamisesta.” Marteliuksen perusideologia näkyy tässä, mutta oikeammin on sanoa, että molemmat trendit olivat voimassa rintarinnan.

Edelleen…..

”Liberaalin järjestelmän tappiot vuodesta 2005 eteenpäin Martelius näkee paljon vaikuttavimpina kuin liberaalin järjestelmän voitot sitä ennen.”

Ja edelleen (oma kommenttini)…..

”Tämän sukuista  järjestelmää yritti pystyttää 1950-luvulla Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles, joka käsitti asiat niin, että  puolueeton valtio ei voi olla aidosti osa läntistä liberaalia järjestelmää. Liberaalin pitää valita puolensa!  Kommunismia vastaan, kapitalismin puolesta! Välimuodot ovat moraalittomia, sanoi Dulles.  Tällaisella maailmanjärjestyksellä on selkeä sukulaisuussuhde Marteliuksen kilpailutilanteeseen liberalismi vs. ”realismi”.”

Ja edelleen…

”Martelius ei sano suoraan,  mutta näen niin, että hänen ”realisminsa” mukaan  Suomenkin on valittava länsi myös sotilaallisesti.”

Ja edelleen…

”Marteliuksen masinoima käsitys on,  että ”realistinen järjestelmä” on järjestelmäkehityksen väistämätön lopputulos”. Tätä on pakko kommentoida: Martelius arvioi kehitystä liian lineaarisena.

 

Ja edelleen….

”On syytä käsitellä tarkemmin Marteliuksen käyttämää käsitettä ”realismi”, joka kirjoittajan mukaan on siis vaihtoehto liberalismille. Hän viittaa käsitteen konkretisoijiin, kahteen sodan jälkeiseen kansainvälisten suhteiden teoreetikkoon, E.H. Carriin ja Hans Morgenthauhun.  Carrin mukaan  ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallitsi idealistinen näkemys siitä,  kuinka tulevat sodat voitaisiin välttää kansainvälisen yhteistyön ja Kansainliiton kaltaisten organisaatioiden avulla. Carr debatoi tätä utopistisena pitämäänsä näkemystä vastaan. Eräs hänen perusajatuksiaan oli, että kansainvälisessä politiikassa hallitsevat valtasuhteet, ja vallan epätasainen jakautuminen aiheuttaa konflikteja.”

Ja edelleen….

”Kuten edellä todettiin kylmän sodan (1946-1990) ”realismin” jälkeen idealismi näytti palaavan Itä-Euroopan vallankumousten myötä. Liberaalin demokratian oletettiin  valtaavan alaa. Siitä tuli – ainakin odotuksissa – eräänlainen toiveiden täyttymys ahdistavan neuvostovallan jälkeen. Itäblokin vapautuminen ei ehkä ollut kovin hyvä mittari  liberaalin järjestelmän ekspansiolle, sillä melko nopeasti ”vapautumisen”  jälkeen Itä-Euroopan maat – kärjessä Unkari ja Puola – omaksuivat autoritaaris-kansallismielisen ja konservatiivisen ideologian. Ne pettyivät liberalismin lupauksiin. Sitä paitsi Unkari ja Puola uskonnollis-konservatiivisessa ajattelussaan ovat tuskin koskaan omaksuneet liberalismia vilpittömästi”.

Ja edelleen….

”Liberaalin järjestelmän vienti ei ole onnistunut kovin hyvin. Tämä viittaa siihen,  että omaksuakseen liberalismin kunkin maan tai maaryppään on omaksuttava pitkällä aikajänteellä liberalismin perusprinsiipit (laaja yleissivistys, elinkeinovapaus, sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet jne.). Liberaalin järjestelmän on olemassaolollaan houkuteltava vastaanottavan maan väestöä. George F. Kennan sanoi sen jotenkin niin, että lännen liberalismin  pitää voittaa ihmisten ”mielet” puolelleen näyttämällä omaa esimerkkiä saavutustensa kautta”.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Miten puolustaisin liberaalin demokratian oikeutusta yhteiskuntajärjestelmänä? Mitkä minimivaatimukset sen tulisi täyttää?

Nostaisin nykypäivän näkökulmasta liberaalin demokratian (sanan- ja ilmaisunvapaus, oikeusvaltioperiaatteet) perusvaatimukseksi ensinnäkin (1) kansalaisten  laajan yleissivistyksen, sillä demokratia vaatii toimiakseen panostusta sekä ”kansan edustajien” että äänestäjien osaamiseen.

Menneinä vuosikymmeninä monipuoluejärjestelmään perustuva poliittinen järjestelmä kouli sisäisellä dynamiikalla puolueisiin nousijoita. Nyt nousu on enemmän yksinyrittäjyyden varassa.

Demokratiaa on vaikeaa rakentaa ilman edellä mainittuja korkeatasoista sanan- ja ilmaisun vapautta ja oikeusvaltioperiaatteiden toimivuutta. Autoritääriset valtiot turvautuvat kevytdemokratiaan höystettynä järjestelmän vastustajiin kohdistuvilla pakkotoimilla.

Toiseksi toimiva demokratia vaatii (2) laajan tulo-, varallisuus- ja yhteiskunnallisten erojen tasaamisen. Periaatteena on, että tulo ja varallisuuserot eivät estä tai jarruta yhteiskunnallisten perustaitojen käyttämistä yksilön ja yhteisön hyväksi.

Suomessa järjestelmän sisäistä luottamuspääomaa on kerrytetty vuosikymmeniä. Nyt täytyy varmistaa, ettei sitä syödä eettisesti arveluttavalla toiminnalla. Tässä suhteessa on tapahtunut rapautumista.

Viime kädessä liberaalin demokratian täytyy sisäisessä kamppailussa voittaa aidosti äänestäjien enemmistön luottamus, sillä muutoin valtaanpääsyä voidaan horjuttaa reaalimaailman sokkihoidolla. Liberaalin demokratian tulee siis olla aidosti kilpailukykyinen, sillä kannatusta ei ehkä jatkossa jaeta pelkästään noudatettujen hyveiden palkitsemisena. Tässä tullaan realismin ja liberalismin rajanvetoon. Realismin kannattajat näkevät kehityksen/tulevaisuuden (vääjäämättömän) ”luonnollisena” jatkumona eikä liberalismin ”pakkoideologian” tuloksena. Terve.

Miten näen maailman makaavan käytännössä?

Jos realismilla tarkoitetaan yhteiskunnallisen suunnan voittoa ilman ideologista painotusta, tulee voitto hyväksyä, mutta jos voiton saamisessa käytetään vilppiä, tulee tulos mitätöidä. Autoritäärisiin valtioihin liitetään usein rakenteellisena osana vaalivilppi.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Autoritäärisyyden levinneisyyttä on syytä käsitellä teemoittain.

Kaksi autoritäärisyyden päälinjaa voisivat olla 1) patriarkaalisen yhteiskuntamallin kannattaminen (seksuaalivähemmistöjen vastaisuus, patriarkaalisten perhearvojen tukeminen ja kannattaminen) ja 2) vahva johtajakeskeinen hallinto.

Tavoitteena on luoda konservatiivisiin arvoihin perustuva yhteiskunta pitäen esikuvana Unkaria, jota on pidetty autoritäärisen konservatismin suunnannäyttäjänä maailmanlaajuisesti.

Unkarin sitoutumattomuus EU-johtoisiin arvovalintoihin on herättänyt laajaa huolta. Raha kyllä kelpaa. Amerikkalainen vaikutusvaltainen thinktank Heritage Foundation on luonut linjapaperin (”Project 2025”) tulevaisuuteen ja autoritäärisiin arvoihin  suuntautuen. Tavoitteena on, että Trumpin voittaessa vaalit linjapaperi otetaan käyttöön. Tavoitteena paperissa on vallan keskittäminen presidentille Viktor Orbanin mallin mukaan.

Trumpin nimittäminen fasistiksi ei tuo mitään uutta keskusteluun Trumpin autoritaarisuudesta. Ei fasistisuus edusta mitään mittapuuta. Ainoastaan Trumpin piittaamattomuudella kansanvallan mistään säännöistä on merkitystä demokratian tuhoamisen keinona.  

Konservatiiveilla on nyt vauhti päällä. Nyt meneillään olevasta kampanjasta on  yhteys 1960-lukulaiseen goldwaterilaiseen  Movement Conservatismiin, jolloin alakynnessä olleet republikaanit oivalsivat, että 1/3 kansalaisten äänistä 1964 presidentinvaleissa ei ollut rökäletappio, vaan kymmenien miljoonien ihmisten toive saada aikaiseksi konservatiivinen hallitus. Vuonna 2024 konservatiivien  tähtäimessä ovat ilmastoaktivismin torjuminen, vähemmistöjen oikeuksien kaventaminen ja ”kriittisen rotuteorian” kannattajien potkiminen pois liittovaltion hallinnosta.

Yhteiskunnallinen polarisaatio on täällä tänään, kun liberaaleja syytetään Yhdysvaltojen hallinnon pilaamisesta ja kulttuurimarxisteja yliopistojen hallinnon pilaamisesta. Tässä on jotain suunnattoman vastenmielistä, pelkkää tarkoitushakuista pelon ja ahdistuksen synnyttämistä.

Unkarilaiset syyttävät muita historian häpeämisestä: kansallisesta  historiasta pitää olla ylpeä. Tästä liu´utaan helposti isänmaallisuuden nimissä poliittisen tilanteen kärjistämiseen ja menetettyjen alueiden takaisinvaatimiseen.

Viktor Orbanin hallinnossa kaikki viittaa saavutettujen asemin pitämisen  tekemällä vaikka tarvittavat lainsäädäntömuutokset. Viktor Orbanin  Unkari on nyt se, mistä pienet ja suuret valtiot ottavat oppia.

Yksi demokratian kriittisistä pisteistä on testattavana Ukrainassa. Alun myötätuntoinen Ukrainan pärjäämisen korostaminen ja jopa  ylilyönnit ovat vaihtuneet pelkoon Venäjän vahvistuvasta asemasta sodan osapuolena. Presidentti Stubb on herättänyt huomiota optimistilla lausunnoillaan lännen tiiviistä rintamasta sortuen aika ajoin jopa tiettyyn ylimielisyyteen. Niinpä Stubb on nähnyt Pohjois-Korean joukkojen siirtymisen Ukrainaan osoituksen Venäjän heikkoudesta. Siihen luuloon Stubbilla eikä lännellä ole varaa.  Selvää on, että Ukrainan tappio merkitsisi konservatiivisen autoritarismin vahvistumista.

”Orbanistan” symboloi hyvin pitkälle läntisen liberalismin vastaisia voimia. Hänhän on  julistanut illiberalismin ihanteita Ukrainan johtoajatuksena.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

 Suomalaisen konservatismin Grand Old Man Timo Vihavainen osallistuu konservatismista käytävään keskusteluun Kanava-lehden 7/2024 kolumnillaan ”Takaisin reaalipolitiikkaan”.

Vihavainen tarkastelee konservatismin ja liberalismin välisiä eroja: lännen ihminen on individualisti ja hedonisti, idässä ja etelässä elämänmuoto perustuu usein suvun ja kunnian arvoille. Ideologisten erojen rinnalle ja ohi ovat nousseet kulttuuriset arvot. Itä ja etelä (autoritaarisuus) asennoituvat läntistä (moniarvoisuus)kulttuuria vastaan  ja samalla tulevat asettuneeksi liberaalia demokratiaa vastaan.

Poliittis-ideologisesti USA johtaa länttä ja itä/etelä on linnoittautunut Brics-maiden ryhmän taakse. Kumpikin ryhmä on vielä heterogeeninen oikeaoppisuutta osoittavien kylttien sisällä.

Jo aikanaan Nikita Hruštšev pyrki ajamaan kiinni lännen etumatkan samalla liittäen asetelmaan rauhanomaisen rinnakkainelon opin kahden ideologisesti vastakkain olevan yhteiseksi tahtotilaksi. Nikita oli varma siitä, että haastaja-Neuvostoliitto voittaa. Rinnakkainelo,  puhumattakaan rauhanomaisuudesta ei ollut muuta kuin verho omalle puolelle käännyttämisten peitteenä.

Itä jäi yhä kauemmas lännestä. Nyt tätä samaa taistelua käydään maaryhmittymien välillä huomattavasti tasaisemmissa merkeissä. Vähitellen maailmanpolitiikka löysi myös aiempaa rauhanomaisemman uran.

Neuvostoliton romahduksen jälkeen tapahtui asteittain, varsinkin lännen ideologista terävöitymistä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että rakennetaan sotakoneita uudella innolla. Kokonainen sodan ajattelutapa on muuttumassa,  kun miehitettyjen sotakoneiden rinnalle ovat nousseet miehittämättömät alukset. Nyt puhutaan jo ydinasein käytävästä sodasta pelottavan arkisesti.

Vihavainen edustaa kantaa, jonka mukaan lännen valtapolitiikka on jäänyt Ukrainassa vallitsevaksi. Läntiseen valtapolitiikkaan kyllästynyt Venäjä avasi suurvaltapelin näyttämön Ukrainassa, jossa länsi ei ole halunnut antaa periksi. On ajauduttu suursodan partaalle.

Nykyajan sodat ovat sodankäyntitavoiltaan sellaisia, että siviilejä menehtyy paljon ja sodat kestävät kauan. Herkästi sodat myös ruokkivat uusia sotia. Vihavainen näkee lopputuloksen sellaisena, että länsi on menettämässä sille varhemmin kuluneen yliotteen maailmanpolitiikassa. Tämä on Vihavaisen mielestä megatrendi.

Kolumninsa lopuksi Vihavainen pyrkii löytämään punaisen langan pään kohti rauhallisempaa maailmaa, mutta yritys on melko ponneton.