Pankissa

Talletin rahaa määräaikaistilille. Jälleen sama vanha tunne, että säästäjää ei kohdella oikein. Korko oli nyt 2,3 % ja inflaatio laukkaa 3,5 prosentissa. Oma vika tietenkin, kun ei halua ottaa mitään riskiä. Silti tilannne kummastuttaa. Kun julkisuudessa puhutaan säästämisestä tai velkaantumisesta ei ensin mainittu tilaa juuri saa. Kaikki puhuvat velallisen ongelmista. Kauppalaehdessä Mika Pesonen (Sijoittajan ihmemaa 2.12.2011) kirjoittaa, että ”joku saattaa inflaatiota vähän odotellakin, sillä tällöin velkojen maksaminen helpottuisi. Ja velkaahan meillä riittää”. Tässä se tuli jälleen kerran sanotuksi ! Velallisia pitää hyysätä vaikka sitten inflaatiolla. Eli EKP:n setelikone pyörimään ja vinhasti !

Tietenkin on sanottava, että tässä tilanteessa, jossa kaikki käyrät osoittavat alaspäin taantuman merkkinä ei rahahanoja kannata kiristää. Surullista tässä on se, että sadat tuhannet kotitaloudet, jotka eivät ole velkaantuneet, ovat säästäjinä velallisten velkojen rahoittajia. Tilanne oli tällainen jo silloin, kun meni hyvin (ennen vuotta 2008). Silloinkin suuri osa nykyisistä säästäjistä oli vastuuntuntoisia säästäjiä. Mutta mitenkä oli velallisten asia. Eikö vain asuntojen korkealle kiivennet hinnat vaatineet yhä suurempia lainasummia ? On selvää, että velan helppo saatavuus korkovähennyksineen verotuksessa nostaa asuntojen hintoja. Kierre on valmis. Kotitalouksien velkaantuminen on siis sekä nousukauden että laskukauden ongelma.

Eikö ole välttämätöntä, että kotitalouden suureen investointiin saadaan velkaa ? Tietenkin on, kysymys on vain siitä, miten velkaantuminen tapahtuu. Pitääkö pajatso tyhjentää heti ? Seuraavassa haen erilaisia vaiheita historiasta, miten tähän tilanteeseen on jouduttu.

Ajatellaanpa, että meillä olisi vielä vanhan ajan hyve eli ennakkosäästäminen. Pankit eivät antaisi lainaa ilman ennakkoon tapahtuvaa asuntosäästämistä. Itse jouduin aikanaan tämän kauheuden kohteeksi 1980-luvun alussa. Hidasta vaurastumista vain ei hyväksytä tänään eikä ole hyväksytty ainakaan neljännesvuosisataan. Päinvastoin vaurastumista pitää kiihdyttää reippaalla velanotolla. Mitäpä siitä, vaikka vaurastuminen merkitsee kymmenien vuosien velkaantumista !

On syytä palauttaa mieliin 1950-luvun kokemukset. Suomi oli pääomaköyhä maa ja pääomia saadakseen pankit halusivat ihmisten säästävän ja kyllä niitä säästöpossuja täytettiinkin. Näillä säästörahoilla sitten KOP ja SYP rahoittivat maan teollistamisen. Mutta se edellytti sitä, että säästäjät (tavalliset kotitaloudet) viivästyttivät vaurastumistaan. Kaikki tämä tapahtui sanattomasta sopimuksesta. Kaikki hyväksyivät menettelyn. Jos pankit käyttäytyvät vastuuntuntoisesti eli eivät tehneet riskisijoituksia teollistamiseen kaikki oli hyvin. Ja näinhän käsittääkseni tapahtuikin. Kuka jäi valittamaan, kun ei saanut unelmaansa heti ? Eipä juuri kukaan. Tilanne muuttui vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla, kun säästöpankkien ahne laajentumishalu johti säästäjien rahojen riskisijoittamiseen tuhoisin seurauksia. SKOP ja Tampella muistetaan vielä hyvin.

Tietenkin on hyvä, että sijoitusrahaa löytyy vaurastuneilta suomalaisilta suorina osakesijoituksina. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta eikö samaan aikaan voisi palauttaa vanhan hyvän ajan menettelyn eli asunnon ennakkosäästämisen. Moni sanoo tähän, että helppo sanoa, kun on itse ensin saanut lainan tuosta noin vaan 200 000 euron omakotitaloon. Minä vastaan : en ole saanut, vaan omistusasunto vaati vielä 30 vuotta sitten ennakkosäästämisen.

Yksi erittäin tärkeä näkökohta velkaantumisessa ovat suurenneet ja suurenevat tuloerot. Yhteiskunnallisessa tulonjaossa osattomaksi tai vähälle osalle jääneet kotitaloudet pyrkivät vaurastumaan muiden tahdissa ja vaurastuminen saattoi tapahtua vain velan avulla. Yhdysvaltain subprime velkakriisi on tästä vavahduttava esimerkki. Velkaantuminen muuttui suorastaa hysteriaksi 2000-luvun alussa. Home Equity Loan on tästä hyvä esimerkki. Asunto oli velan mitta. Kun asunnon hinta nousi nopeasti asuntokuplassa vuosina 2000-2006 pankista tuli kiireen vilkkaa ilmoitus että ”lainakiintiössänne on nyt varaa”. Asunnon hinnan määrittämä velkataso tuli täyttää piripintaan. Ja pidemmällekin mentiin. Oli aivan yleistä, että lainaa asuntoa varten sai 120 prosenttia asunnon hinnasta. Tästä tuli käytäntö. Ideologista velkaantumista olen käsitellyt tämän blogin muissa kirjoituksissa (omistajuusyhteiskunta, kodinomistajuus ym.), joten ei siitä enempää.

Suosittua on väittää, että kuluttaminen ja säästäminen ovat toistensa vihollisia. Tosiasia lienee, että ne jotka säästävät myös kuluttavat. Heillä on varaa siihen. Mitään palkintoa tästä ei kuitenkaan tule. On pyritty kehittämään vaihtoehtoisia säästämismalleja, esimerkiksi eläkesäästötoteutuksia. Ne eivät kuitenkaan ole olleet onnistuneita ratkaisuja. Täytyy löytyä toteutettavissa olevia malleja.
Kukahan ottaisi säästäjän asian ajaakseen ? Tarvittaisiin koko yhteiskunnan läpi virtaava ryhtiliike. Tuttu tapa päästä päämäärään on käynnistää niin suuri kriisi, että ihmiset heräävät velkaunestaan. Mutta miksi hinnan pitää olla niin korkea. Palaan jälleen suosikkiaiheeseeni eli sivistykselliseen tasa-arvoon ja perusopetukseen. Miten tärkeitä ne olisivatkaan vastuuntunnon kasvattajina myös taloudellisissa asioissa. Onko tämä sukupolvi (1970-luvulla ja 1980-luvulla syntyneet) kadotettu sukupolvi ? Ovatko he tuomittu jatkuvaan velkaantumiseen ?
Entä jos kehittyneet maat oikeasti taantuvat hävitessään globaalin kilpailun ? Vaurauden kakku jaetaan uudelleen . Silloin meillä on paljon nykyistä suurempi velkaongelma, koska emme näytä sopeutuvan eikä innovatiivisuutemme riitä.

Vielä kerran: inflaationko pitää häivyttää velkaongelmamme, haluammeko oikeasti päästä eroon matalien keskuspankkikorkojen oireyhtymästä ja - mikä tärkeintä - opimmeko erehdyksistämme ?