Paul Krugman puuttuu viimeisessä New York Timesin kolumnissaan ”hyviin” esimerkkeihin, miten maan taloutta voidaan esimerkillisesti hoitaa. Mutta kannattaako vertailu? Itsekin olen kokenut, että liian helposti eksytään vertailemaan omaa maata muihin maihin ja oman maan tappioksi tietenkin. Itse asiassa tuntuu, että näitä ulkomaan vertailuja halutaan tehdä pelkästään kotimaan politikointia varten.
Krugman ottaa esimerkiksi kolme maata - rinnastaen ne Yhdysvaltoihin – Irlannin, Latvian ja Englannin. Kaikkien kolmen maan taloutta on jossain vaiheessa ylistetty niiden kyvystä selvitä suuresta taantumasta. Krugman ottaa vertailujen lähtökohdaksi työttömyyden, eikä sattumalta, sillä nobelisti pitää juuri työttömyyttä tai pikemminkin hyvää työllisyyttä talouden todellisen iskukyvyn mittarina. Ei hassumpi valinta.
Irlannin työttömyys oli taantuman pahimmassa vaiheessa 13,3 %. Irlantia on kehuttu toipumisen ihmeeksi. Irlanti on käyttänyt hyväkseen Krugmanin eniten inhoamaa käsitettä ”austerity”. Sitä on vaikeaa kääntää suomeksi, lähinnä se tarkoittaa ”kurjistumista”. Talouskriisin yhteydessä kääntäisin sen seuraavasti: ”säästäminen niin pitkälle vietynä, että kansakunnan elinvoima ja kasvu riutuvat”. Eri tahoilla on kehotettu ottamaan Irlannista esimerkkiä, miten taantuman selkä taitetaan: ”Irlannin tie on Yhdysvaltain tie”. Miten on käynyt? Tosiasiassa Irlannin tuoreet työttömyysluvut osoittavat 14,6 prosenttia!
Myös Britannia on keksinyt oman taantumasta selviämismenetelmänsä: myös se on lähtenyt säästämään itseään hengiltä Big Society -otsakkeen alla. Krugman toteaa kuivasti, että Briteillä ei olisi edes tarvetta ”adoptoida austerityä”, koska sillä oman valuuttansa takia on Yhdysvaltain veroiset keinot selvitä taantumasta keskuspankin aktiivisen toiminnan avulla.
Latvia on käyttänyt samoja keinoja kuin Irlanti ja Britit. Tuloksena on 14 prosentin työttömyys.
Krugman toteaa, että austerityyn luottavat valtiot etsivät apua ”Mr Goodpainistä”: hyvää saadaan aikaiseksi mukamas panostamalla aluksi kansakunnan tuskaan. Suomikin on hakenut esimerkkiä monesti ulkomailta oman talouden hoitoon. Tällaisia esimerkkejä ovat mm. Tanska (Tanskan valtiovaraiministeriö totesi taannoin noin miljoonan tanskalaisen olevan ”teknisesti vararikossa”). Mihin on kadonnut lampaankasvattajien ihmemaa Uusi Seelanti? Sen piti yhdessä vaiheessa olla varsinainen kultamuna, maa jossa kaikki tehdään oikein.
Tietenkin tästä puuttuu vielä Ruotsi, joka lähettiläänsä Juhana Vartiaisen välityksellä on kertonut, miten lujaa pikkurapakon takana menee. Kuitenkin esimerkiksi Ruotsin työttömyysluvut ovat ”vain” Suomen tasolla. Ruotsi on myös lähtenyt köyhdyttämään kansalaisiaan systemaattisella töiden osa-aikaistamisella. Jos Ruotsia pidetään esimerkkinä, niin sitten pitäisi ottaa mallia eläkekeikää lähestyvien kohtelusta työmarkkinoilla tai valtion Suomea suhteellisesti korkeammasta työntekijämäärästä. Mutta nämä keinothan eivät ole meillä suosiossa.
Ulkomailta kyllä kannattaa hakea ideoita, mutta systemaattinen matkiminen, mikä tuntuu meillä olevan päällimmäisenä ajatuksena, on tuhoon tuomittu. Miten olisi, jos luottaisimme vaihteeksi itsemme?
Herra Hyvätuska ei ole varmaan ihan perillä siitä, että säästämistä on kahta lajia: hyvää säästämistä ja huonoa säästämistä. Hyvää säästämistä kannattaa pohtia liian nopean vaurastumisen tavoittelun (lue: velkaantumisen) vastateesinä. Jos valtiontalous on jo saatettu pilalle, ei säästäminen ole välttämättä oikea keino, vaan kasvuun investoiminen. Huono säästäjä jättää vaivalla keräämänsä eväät syömättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti