torstai 21. maaliskuuta 2013

Rautalanka-Emman jäljillä

Heräsin populaarimusiikkiin joskus 1962-63, kuten olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa todennut. Nyt on ilokseni ilmestynyt Arto Vilkon kirja ns. rautalankamusiikin kaudesta, ”Emmaa etsimässä” (Back to the Sixties ry). Tuo kausi voidaan ohittaa kuriositeettina suomalaisen kevyen musiikin historiassa, kestihän sen kukoistus ehkä vain vajaan vuoden. Vai voidaanko? Vuonna 1962 elettiin tämän musiikkilajin heiveröisen nousun aikaa ja listoille rautalanka ilmestyi vuoden 1963 puolella. Sitten tulikin vastaan Beatlesit ja lauletun pop-musiikin kausi vuoden 1963 syksyllä. Rautalangan kukoistuskausi jäi siis todella lyhyeksi. Peilaan ohessa Vilkon kirjassa kerrottua omiin tuon aikaisiin kokemuksiini.

Olen aina halunnut tietää miten rautalankamuusikot saivat kipinän soittamiseen, miten he hankkivat soittimensa, miten heidän vanhempansa suhtautuivat harrastukseen, miten soittajat löysivät toisensa, mistä muusikonalut saivat vaikutteensa, miten soittotaito eteni jne. Arto Vilkon kirja tarkastelee kaikkia näitä teemoja ansiokkaasti. Sanoisin, että nyt on tehty todellinen nuorisomusiikin kulttuuriteko.

Minua on aina rasittanut ”kevyt” suhtautuminen kevyeen musiikin historiaan. Ikään kuin rautalankamusiikki jotenkin siitä muuttuisi vähemmän tärkeäksi, kun se edustaa pienen vähemmistön osin amatöörihenkistä musiikkia. Ainoa, mitä Vilkon kirjasta jäin kaipaamaan olisi ollut diskografialiite sijoitettuna aika-akselille.

Rautalankakauden viehätys perustuu varmaan siihen, että soittajat olivat yhtä nuoria tai lähes yhtä nuoria kuin kuulijansa. Tärkeää on todeta, että näiden nuorten harrastelijoiden oli tunkeuduttava ammattimiesten välistä ja ohitse estraadille. Ammattisoittajat nyrpistivät nenäänsä uusille tulokkaille. Harrastajamaisuudesta nousi tuoreus ja elinvoima, joka tempasi mukaansa osan nuorista – muun muassa minut. Vilkko aivan oikein toteaa, että ammattilaisten soittamat rautalankakappaleet – sitten kun he lähtivät niitä tekemään – olivat liian sofistikoituja tai sitten kieli poskessa tehtyjä. Niistä puuttui nuoruuden tatsi.

Elin siis itse nuo ajat varsin intensiivisesti musiikkia kuunnellen, jos näin rehvakkaasti voi sanoa, sillä olimme hyvin pitkälle radion varassa ja tunnetusti radio ei 1960-luvun alussa hellinnyt populaarimusiikkia. Eivät nuorten omat musiikkilehdetkään antaneet arvoa nuorten omimmalle ilmiölle. Rautalangan suuria nimiä olivat Strangers, Sounds, Scaffolds, Esquires, vain muutaman mainitakseni. Vilkon kirjassa yhtyeiden jäsenet puhuvat aikalaistodistajina antaen tuolle ajalle muistiedon kautta värikkään ilmeen.

Rautalangan keskiössä on tietenkin sähkökitara. Vilkon kirjan tähtihetkiä ovat kuvaukset, miten ensimmäiset kitarat hankittiin. Ne oli pääosin tuotava ulkomailta, eikä se ensimmäinen ollut suinkaan Fender Stratocaster, vaan jouduttiin tyytymän paljon vaatimattomampiin soittimiin. Muistan itsekin, kun vuoden 1962 vaiheilla monet koulumme pojat tekivät kitaran puukäsityötunneilla. Vilkon kirjassa esitellyt bändit rakensivat itse soittimiaan ja improvisoivat puuttuvat elementit mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kirjassa tuodaan osuvasti esille tuon ajan ”pulaluonne”. Vain suuren vaivan jälkeen saatiin kitara tuotua maahan. Ei sen puoleen näytti tuo Englannissakin olleen haastavaa. Tuontirajoitukset muistuttivat maailmansodan läheisyydestä.

Mielenkiintoista on vertailla usein vain 15 vuotta vanhojen poikien isien ja äitien suhtautumista lastensa soittoon. Yllättävän suosiollisilta nämä vaikuttivat kirjan antaman kuvan perusteella. Hyvin monet vanhemmat tukivat lainaamalla rahaa soittimien ja vahvistimien ym. hankintaan.

Rautalankamusiikki joutui pahaan rakoon sillä samaan aikaan jylläsi tangobuumi. Muistan itsekin kuinka vastenmielisenä koin tangot. Jälkikäteen voin ymmärtää, miksi duurissa soiva Kulkuri oli suosikkini: se oli mahdollismman kaukana laahaavasta tangosoitannosta. Minulla oli tunne, että tangot ja rautalanka olivat kahden eri kuuntelijaryhmän musiikkia. Ja niinhän ne olivatkin. Tietenkin tanssilavoilla nämä suuntaukset kohtasivat, mutta tango oli ylivoimainen ainakin yleisömäärillä mitattuna, ehkä poikkeuksena rautalangan tähtihetket vuoden 1963 aikana. Jonkinlaisena kompromissina on pidettävä rautalankaversioita vanhoista tanssimusiikkikappaleista tai slaavilaisista iskelmistä (esim. Kulkuri valssi ja Mandshurian kummut).

Rautalangan symboliksi nousi Soundsin versio Emma-valssista, joka on oikeutetusti päässyt Vilkon kirjan nimeenkin. Itse en pitänyt sitä läheskään parhaana rautalankakappaleena. Sille häveliäästi hymyiltiin. Jälkikäteen ajatellen turhaa nirsoilua! Emman tekemästä aukosta tuli liuta muita levytysversioita vanhoista kappaleista. Tuntuu kuin vanhat eri sukupolveen kuuluneet musiikintuottajat olisivat saaneet äänensä kuuluville tätä kautta.

Ainakin Mantshurian beat on youtuben kautta tullut monille tutuksi hyvin monina kansainvälisinä versioina. Pidän sitä rautalankamusiikin kansainvälisenä klassikkona.

Mistä vaikutteet tulivat? Kaksi kappaletta nousee ylitse muiden, Venturesin Walk Don´t Run ja Shadowsin Apache. Ehkä näistä vielä nostaisin Walk Don´t Runin edelle, vaikka myöhemmin Apache on ainakin eurooppalaisille tullut instrumentaalipopin ikiklassikoksi. On hämmentävää seurata Walk Don´t Runin voittokulkua esimerkiksi Japanissa. Venturesin revival-vierailut Japanissa olivat suuria menestyksiä vielä ainakin 1990-luvulla. Soundsille Walk Don´t Run näyttää muodostuneen tajunnan räjäyttäjäksi. Ja perässä seurasivat muut Venturesin kappaleet.

Väheksymättä rock and rollia, minusta näytti, että nuorisomusiikki laajamittaisena ilmiönä löi läpi vasta tuolloin 1960-luvun alussa (rautalangan ohella twist!). Viive englanninkielisen maailman kitaramusiikin nousuun oli ehkä vain vuosi (Walk Don´t Run ja Apache nousivat listoille syyskesällä 1960). Rock and roll ei Suomessa koskaan 1950-luvulla saavuttanut laajoja joukkoja. Oikeastaan rock and rollista tuli kaiken kansan musiikkia vasta Rauli Badding Somerjoen myötä 1970-luvun alussa. Muistan kuinka Paavo Einiö totesi katkeranoloisesti jossain 1950-luvun lopun Mitä Missä Milloin –kirjassa - pantuaan ensin myönteisenä ilmiönä merkille, että perinteinen iskelmämusiikki sai kärkisijoja iskelmätilastoissa - että ”ei rock and roll ihan kokonaan ole pilannut ihmisten musiikkimakua”. Vuonna 1962 rock and roll oli kuitenkin auttamattomasti ohi. Muistan itse pitäneeni sitä aivan reliikkinä rautalankakaudella. Rockin klassikot ja tähdet nousivat uuteen arvoon arvaamattomaan brittiyhtyeiden invaasion aikaan myöhemmin 1960-luvulla.

Suomalaiset rautalangan harrastajat eivät juuri tehneet omia kappaleita. Myös Ruotsissa oli sama ilmiö: sovitettiin sähkökitaramusiikkiin osin vanhoja kansanlauluja. Muutoinkin rautalankavaikutteet tulivat Suomeen merkittäviltä osin suomenruotsalaisten muusikonalkujen kautta.

Missä on rautalanka tänään? Itse asiassa Agentsien ja Esa Pulliaisen avulla rautalanka voi hyvin 1990- ja 2000 luvuilla. Toki musiikki oli pääosin laulettua, mutta erityisesti Pulliaisen sooloissa kuuluu rautalankakauden pieteetti. Viime aikojen rautalankafestarit ovat olleet aivan toimiva juttu.

Arto Vilkko on tehnyt tärkeän kulttuuriteon, kun on kerännyt rautalangan historian kirjan kansien väliin. Useimmat tuon ajan vaikuttajat elävät edelleen ja haastattelujen kautta elävöittävät kirjan tekstejä. Parhaillaan TV:ssä menevä moniosainen iskelmämusiikin historia vahvistaa tämän musiikkityylin kulttuurihistoriallisia ulottuvuuksia.

Arto Vilkon tekstistä voi poimia avainsanoja ja avainkäsitteitä, jotka kuvaavat rautalanka-aikaa: se oli poikien tuottamaa musiikkia, suuret ikäluokat olivat siinä avainasemassa, vanha iskelmämusiikki ei kaupunkinuorille enää kelvannut, musiikki oli ensisijaisesti oppikoulunuorten musiikkia, konventit olivat sen luontevia esityspaikkoja, sähkökitaran soundi mullisti äänimaailman, rautalanka on tärkeä osa suomenruotsalaisuutta ja ennenkaikkea rautalanka oli nuorten ikiomaa musiikkia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti