lauantai 16. maaliskuuta 2013

Suomi haasteiden edessä – Pertti Haaparannan teesit

Professori Pertti Haaparannan kirjoitus Talous ja yhteiskunta -lehdessä 1/2013 ”Suomen kilpailukykyongelma johtuu yritysjohdon heikkoudesta” on mielestäni vaikuttava analyysi niistä ongelmista, mitä Suomella on tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa. Kirjoitus tarjoaa tuoreita näköaloja ja tarttuu rohkeasti ehkä vaiettuihinkin asioihin. Haaparanta asettuu myös vastahankaan joitakin yleisimmin esitettyjä kliseitä vastaan. Ohessa yritän myös itse luoda näkymää kilpailukykyongelmiin.

Suomen kilpailukyvyn ongelmien top-4 selitykset ovat: kansa ikääntyy ja huoltosuhde heikkenee, työurat ovat liian lyhyitä, hyvinvointiyhteiskunta on kustannuksiltaan liian raskas, palkkatasomme on liian korkea. Jotkut näistä voivat toimia osaselityksinä haasteisiimme, mutta villakoiran ytimeen ne eivät pureudu.

Haaparanta toteaa, että tuotteiden laatu on Suomessa kansainvälisesti mitattuna ja tutkittuna huippuluokkaa (olemme Sveitsin jälkeen jopa kakkossijalla). Tuotteiden laatua ei siis päästä moittimaan. Haaparanta vahvistaa sen paljon esitetyn näkemyksen, että tuotteita ei osata markkinoida. Kerran esitin eräälle yrittäjälle markkinointiongelman meidän yhteisenä haasteenamme. Hän vastasi ”myyntihän se on osattava”. No, puhumme samasta asiakokonaisuudesta.

Tuotteita ei Haaparannan mielestä uudisteta riittävän ripeästi. Yksinkertaisesti markkinoille ei saada menestyviä uusia innovaatioita ja tuotteita riittävän aikaisessa vaiheessa. Kiintoisasti Haaparanta esittää, että Suomi on historiansa vanki. Kysymys ei ole läheskään aina mielikuvituksettomuudesta ja osaamisen puutteesta, vaan siitä, että tuotantorakenteemme (metsä- ja metalliteollisuuspainotteisuus) on sellainen, että on vaikea kehittää uusia tuotteita. Esim. puuhun perustuvaa uutta tuotantoa on ollut todella vaikeaa tuoda markkinoille.

Vanhojen tuotteiden laadun parantamisella ei selvitä, tarvitaan uusia laadukkaita tuotteita, koska Haaparannan mukaan ”vanha tuotanto siirtyy kuitenkin halpatyömaihin”.

Viimeinen Nokian aidosti ylivoimainen puhelin oli malli N95. Se oli pienoistietokone, jossa oli markkinoiden paras ominaisuuskokoelma. Mihin menestys perustui? Tietenkin siihen draiviin, joka Nokialla tuolloin 2006-2007 oli vielä päällä. Mutta on siinä muutakin. Haaparanta mainitsee, että sen osat tehtiin ulkomailla ja Suomessa laite lähinnä koottiin. Silti arvonmuodostuksesta 40 prosenttia tuli Suomeen. Tästä tullaan ydinsanomaan: nykyisin ei kansainvälisillä markkinoilla kilpailla tuotteilla, vaan tuotantoprosessin osilla. Juuri siitä oli kysymys N95 kohdalla. Tavoitteena on siis ”tuottaa arvonlisää johonkin tuotteeseen”. Nokia on kärsinyt ongelmasta, jossa se ei ole pystynyt innovaatioiden kärkitasolla. Käsittääkseni innovoinnin jälkeen seuraava vaihe on, että arvoketjun arvokkaimmat osat (tuotekehitys, markkinointi, johtaminen jne.) tuotetaan Suomessa. Bulkki ja jotkin arvokkaimmat osat ostetaan alihankintana. Tähän perustuu globaali tuotanto. Meidän tulisi siis keksiä uudelleen N95-menestyskaava ja sitähän Nokia nyt yrittää peitotakseen kilpailijansa ”maailman innovatiivisimmilla puhelimilla”. Onnea ja menestystä!

Suomen vientivalikoima on Haaparannan mielestä liian suppea ja liiaksi raaka-ainepainotteinen. Suppeus on todellinen negatiivinen avaintekijä. Mielestäni Haaparanta herättää todella ajattelemaan sanoessaan, että Suomessa kliseemäisesti todetaan, että tuotannossa ”keskitytään jatkossa ydinosaamiseen”. Onko olemassa tutumpaa lausetta yritysjohtajan suusta? ”Rönsyt” ulkoistetaan ja keskitytään päätuotteeseen. En tietenkään voi vannoa, etteikö tällä strategialla saavuteta onnistumisia, mutta koko maan kannalta ajattelu on johtanut todella kapeaan tuotevalikoimaan vientimarkkinoilla. Ydinosaamiseen keskittymällä ei synny riittävästi uusia tuotteita. Terävä on Haaparannan toteamus, että em. ajattelu on levinnyt myös yliopistoihin. Hän valittaa, että ydintoimintoihin keskittymisestä on tullut vallitseva iskulause, kun ”oikea vastaus ongelmiin on laaja-alaisuuden tukeminen”. Tässäpä miettimistä.

Olemmeko unohtaneet long tail -ajattelun, jossa keskeisen tuotannon ”hännistä” voi muodostua uusia menestystuotteita? Vai keskitytäänkö jatkossakin vain ”ydinosaamiseen”. Tarvittaisiinko tässä laaja-alaista yksityisten tahojen ja yhteiskunnan rahallista tukea, joka korvaisi muuta yritystukiviidakkoa? Onko ”yhden ratkaisun malli” pesiytynyt Suomeen pysyvästi?

Osittain edellä esitettyyn liittyy Haaparannan moite liiketoimintaosaamisen puutteista. Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Pääosin meillä käydään keskustelua eliitin näkökulmasta, jossa kritiikki kohdistuu esim. työntekijöiden palkkoihin. Olen lukuisissa tämän blogin kirjoituksissa ollut sitä mieltä, että palkka-ale ei ole ratkaisu viennin ongelmiin. Eiköhän Kone Oy:kin joudu hakemaan markkinoilta osaajia ihan käypään hintaan, jotta menestyisi globaalisti. Mutta johdon osaamiskeskustelu on meillä käymättä. On keskitytty lähinnä johdon ylisuuriin bonuksiin. Mikä ettei, mutta sen keskustelun alle kätkeytyy ehkä suurempi periaatteellinen keskustelu johtajien oikeista strategiavalinnoista, jotka tähtäisivät markkinoinnin ja arvoketjun keskeisten ongelmien ratkaisemiseen. Sama kritiikki koskee tietysti yrityksen pääomistajia. Onko nykyinen työurien pidentämiskeskustelu ja palkkojen alekeskustelu hämäännyttänyt meidät niin, että emme pysty keskustelemaan todellisista (johtamisen) haasteista.

Edellä esitetyistä asioista joudutaan käymään keskustelua ristiriitaisessa ympäristössä. Otetaan esimerkeiksi kaivosteollisuus ja telakkatuet. Kaivosteollisuus on ”raaka-ainepainotteinen” toimiala ja telakkatuki on vanhan tukemista. Kumpikaan ei ole uudistavan perusajattelun mukaista. Meillä kuitenkin telakkatuen vaihtoehtona on maan hallituksen vaihtuminen, niin kireälle asiat on viety.

Amerikkalainen tulevaisuustutkimuksen kärkiyksikkö Intelligence Council erittelee kehittyneiden maiden tulevaisuuden näkymiä vuoteen 2030 seuraavasti: teollisuus on painettu liian alas, väestön kasvunäkymät ovat heikentymässä, työmarkkinat polarisoituvat, elintaso tulee laskemaan joissakin maissa, taloudellinen kasvu hiipuu… Emme ole yksin ongelminemme. Joitakin uutta avaavia näkymiäkin on: liuskekaasun tuotanto vähentää (alueellista) riippuvuutta nykyisitä energiantuottajista ja halventaa energian hintaa ja siirtolaisuus on yhtä kuin kehittyneiden maiden kasvustrategia. Ilmaston lämpeneminen on moneen suuntaan kehitystä avaava asia. Intelligence Councilin raportin voisi ottaa pidemmän aikavälin tarkastelun lähtökohdaksi – niin amerikkalaiskeskeinen kuin se ajattelultaan onkin.

Haaparanta moittii erilaisten tilastollisten aineistojen käytön manipulointia. Valitaan esim. vertailuvaltioiksi vain Saksa ja Ruotsi tai valitaan vertailuvuodeksi vuosi 2007, joka edustaa kotimaamme lähimenneisyyden parasta vuotta. Näin saadaan Suomen surkeus näyttämään vielä pahemmalta kuin se oikeasti onkaan. Hän suosittelee aivan oikein pidemmän aikajänteen tilastoja ja niistä vedettäviä johtopäätöksiä. Epäilemättä tarkoitushakuisesti valitut tilastoluvut pikemminkin haittaavat kuin vievät kehitystä eteenpäin.

Meillä on taipumus tarkastella asioita hyvin lyhyellä perspektiivillä ja maalata sitten piru seinälle. Kehitystä oikeaan suuntaan ajatellaan johdettavan parhaiten uhkailemalla milloin milläkin kauhukuvalla. Tätä ajattelua harrastettiin 1990-luvun laman yhteydessä. Lopputuloksena piti olla hyvinvointiyhteiskunnan loppu. Tosiasiassa seurasi vuodesta 1994 vuoteen 2008 ulottunut yksi Suomen historian pitkäkestoisimmista nousukausista, 15 vuotta lähes katkeamatonta kasvuputkea!

Juuri nyt dramatisoidaan kehitysnäkymiä. En suostu uskomaan tällaiseen ”metsään ja kuula kalloon” -ennusteluun. Emme ole viemäristä vedettäviä. Ehkä kansakunta tarvitsee Pekka Himasen kukoistusfilosofointia, jonka Esa saarinen ja Himanen itse loivat 1980- ja 1990-luvulla. Sen tarkoitushan oli iskostaa meihin menestyjäkansan imago. Kateus piti pyyhittämän pois. En silti oikein usko tällaiseen filosofiaan. Tarvitaan oikein argumentoitua vertailua ja tarvitaan nöyrää haastajan asemaan asettumista. Emme ehkä olekaan niin hyviä kuin parhaimmillaan/pahimmillaan olemme kuvitelleet.

Enemmän arvostan Haaparannan kaltaista analyyttistä – poleemistakin - pohdintaa myöntäen tietenkin, että filosofia ja kriittinen yhteiskunnallis-taloudellinen ajattelu eivät ole toisiaan poissulkevia.

Mitä jos Haaparannan ajattelu otetaan tulevaisuuspohdinnan lähtökohdaksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti