Lätkässä

Olen seurannut jääkiekkoa enemmän tai vähemmän intensiivisesti useiden vuosikymmenien ajan. Ensikosketus lajiin taisi tapahtua Innsbruckin olympiakisojen aikaan vuonna 1964 tai jo edellisenä vuonna. Oma harrastukseni rajoittui piha-, koulu- ja iltapeleihin kavereiden kanssa.

Varsinainen sytyke penkkiurheiluharrastukseen tapahtui Tampereen maailmanmestaruuskisojen aikaan vuonna 1965. Tuohon aikaan Suomen menestys itse pelissä riippui hyvin pitkälle maalivahtipelin onnistumisesta. Poikkeuksena Tampereella hehkutettiin hyökkääjä Matti Keinosen piruetteja. Ainakin ne tehosivat tasapeliottelussa Ruotsia vastaan.

Niin, silloin olivat ns. suuret jääkiekkomaat Kanada, Neuvostoliitto, Ruotsi ja Tsekkoslovakia johtotähtinä. USA:sta tässä yhteydessä en muista puhutun. Valtamerentakaiset joukkueet MM-kisoissa olivat yliopistopohjalta koottuja tai sitten jonkin rajatun alueen amatöörijoukkueita. Ammattilaisia ei päästetty vanhassa kunnon amatöörihengessä kisoihin, paitsi tietysti venäläiset, jotka olivat ”amatööriammattilaisia”. Vasta aivan viime aikoina olen päässyt jyvälle siitä, että kyllä neuvostokiekkokin oli vielä 1960-luvulla todella ankeata esimerkiksi varusteiden saannin osalta. Mutta pelaajat olivat rautaa.

Ensimmäinen Neuvostoliito ykkösketju, joka jäi mieleen oli Almetov-Aleksandrov-Loktev, jota seurasi Vikulov-Firsov-Polupanov. Sitten tuli aivan legendaarinen Mihailov-Petrov-Harlamov, kunnes päästiin ”viimeiseen suureen” Larionov-Makarov-Krutov -ketjuun. Olen joskus miettinyt, mikä mahtoi olla dopingin osuus herrojen ilmiömäisessä, väsymättömässä pyörityksessä. Kiistaton, sanovat tietolähteeni.

Suomen tehtäväksi jäi kiepoa suurten tuntumassa 1960- ja 1970-luvulla ja osin vielä 1980-luvulla, mutta poikkeuksetta kuitenkin jäimme mitalien ulkopuolelle. Saatoimme voittaa yksittäisen ottelun suurta maata vastaan, kuten esimerkiksi Grenoblessa 1968 (Suomi-Kanada 5-2) tai Izvestija-turnauksessa 1971 (Suomi-Neuvostoliitto 4-2), mutta siihen se sitten jäi. Toisaalta taas tappioita tuli pieniä maita vastaan. Saksan Erich Kühnhackl oli varsinainen Suomi-kiusaaja, joka pelkällä massallaan puristi Suomen pojan lujille. Kühnhackl (mittaa 6’5”) ei poistu tänä päivänäkään mielestäni, sillä jättiläisen poika Tom Kühnhackl (mittaa 6’2”) pelaa parhaillaan Pittsburgh Penguinsin NHL-joukkueessa kohtalaisen hyvällä menestyksellä.

MM-kisat olivat hermoja rassaavia koettelemuksia 1960- ja 70-luvulla. Mutta sitten 1980-luvun lopulta lähtien alkoi tulla palkintoja kovasta yrityksestä. Itse asiassa, niitä on tullut viimeisten 30 vuoden aikana kasapäin, joka jo sinänsä väestöpohjan huomioiden on järisyttävää.

Maalivahtien ylistämisestä ei enää pelkästään tarvinnut puhua, sillä jo 1970-luvlla suomalaisia puolustajia alkoi näkyä MM-kisojen all stars -kokoonpanoissa (Pekka Marjamäki oli vuonna 1975 maailmanmestaruuskisojen paras puolustaja). Jari Kurrin, Teemu Selänteen, Saku Koivun ja monien muiden myötä myös hyökkääjät pääsivät parrasvaloihin, vaikka ruotsalaiset ja tsekit määrällisesti meidät lyövätkin.

:::::::::::::::::::::::::::

Olen muutamissa blogi-kirjoituksissa pohtinut viime vuosien kiekkoilun menestystekijöitä. Myönnän olleeni 10-20 vuotta sitten väärässä, kun kuvittelin, että ensin Ruotsin liiga, sitten NHL ja lopulta KHL imevät lahjakkuudet kuiviin Suomesta. Ulkomaille menneet pelaajat ovat olleet käytettävissä maajoukkueissa ja uusia lahjakkuuksia on tullut entisten tilalle, kiitos jääkiekon suuren suosion. Pysyn kuitenkin kannassani, että Suomen liigan taso on laskenut.

Eräästä nykykiekon ilmiöstä olen kirjoittanut erikseen: meillä on lähihistoriassa noin 4 vuoden ajanjakso, jolloin huippupelaajia ei tahtonut millään löytyä maajoukkueeseen, eikä heitä ollut oikeastaan muuallakaan. Valmennuksessa oli ilmeisesti tehty virheitä, jotka näkyivät ikäluokassa, jossa nyt pelaa 25-28 vuotiaita. Vain Sakari Salminen ja Jori Lehterä kuuluvat huippukiekkoilijoista tähän ikäryhmään. Sitä vanhempiin kuuluu (kuului) iso määrä huippukiekkoilijoita, joista osa on luonnollisista syistä lopettanut pelaamisen. Ja tätä ikäluokkaa nuorempia pelaajia on nähty huipulla hyvinkin paljon. Näitä ovat esimerkiksi Barkov, Määttä, Teräväinen, Vatanen, Ristolainen, Granlundit ja monet muut. Erikseen ovat sitten huippuluokan juniorit.

On pohdittu syitä, miksi lahjakkuudet katosivat. Sattumaako? Ehkei kuitenkaan. On sanottu, että meillä valmennettiin junioreja tavalla, jossa kaikkien piti saada jääaikaa ja huippuja ei erikseen otettu kohderyhmäksi. On sanottu, että isokokoisille pelaajille ei annettu aikaa riittävästi kehittyä ja ”saavuttaa” teknisesti ja luistelunopeudessa pienempiä ja vikkelämpiä. On sanottu, että kiinnitettiin liikaa huomiota pelkästään luistelunopeuteen. On sanottu, että nykyiseen liigaan pääsee nuorempana kehittymään ja saamaan kovuutta, koska liigasta on imetty kypsempiä lahjakkuuksia muihin liigoihin. On sanottu, että henkilökohtainen taitovalmennus on aiempaa korkeammalla tasolla. Kaikissa näissä arvioissa on varmaan perää.

On yksi pelipaikka, jossa taitotason vaihtelut huipulla ovat olleet vähäisiä. Kysymys on tietenkin maalivahdeista. Suomalaisen maalivahtivalmennuksen juuret ovat syvällä ja maineikkaita esimerkkejä löytyy ainakin 1960-luvulta lähtien.

Meillä on pitkän aikaa ollut tilanne, jossa on - sinänsä oikein - korostettu joukkuepelaamisen tärkeyttä. Ehkäpä ajattelu oli aivan luonnollinen, koska valmennuksessa ei korostettu henkilökohtaisia taitoja. Nyt tilanne on tasapainottunut: ymmärretään paremmin virtuositeetin ja yhteenpelaamisen saumaton kokonaisuus.

Nykyisin lahjakkaat nuoret otetaan varhain sekä henkiseen että fyysiseen vierihoitoon (fyysinen valmennus. mentorointi, managerointi), joka on varmasti tärkeä edistysaskel aiempaan. Myös valmennuksen määrää on lisätty rutkasti ikäryhmittäin. Vielä jää nähtäväksi kehittyvätkö nykyiset loistavat lahjakkuudet myös jatkossa uusille taidon askelmille. Meillähän on joissakin lajeissa (yleisurheilu) nähty tähden alkuja, jotka sitten 20-24 vuotiaina eivät enää ole kehittyneet odotusten mukaisesti. Osin tämä johtuu dopingin käytön yleistymisestä muualla. Meillä linja on ollut selvästi tiukempi.

On hämmentävää seurata, kuinka kypsiä monet nykyiset nuoret jääkiekkohuiput ovat. Itseluottamusta on vaikka muille jakaa. Myös fysiikka on kehittynyt. Pelaajat ovat keskimäärin huomattavan kookkaita, verrattuna oikeastaan mihin ajankohtaan tahansa historiassa. Nimenomaan tämä pelaajan koon, nopeuden ja teknisen taidon ymppääminen yhteen on johtanut tason nousuun nuoremmissa ikäluokissa.

Toki kehittämiskohteitakin oli, kun katsoin vastikään päättyneitä 18-vuotiaiden kisoja. Kerkeästi liikkuvat amerikkalaiset liimautuivat pelaajiimme jo omalla puolustusalueellamme, siispä tarvitaan rivakampia nousuja omasta päädystä. Ruotsi otteluissa näkyi turha innokkuus, kun omat pelaajat tavoittelivat samaa kiekkoa.

Mutta kokonaisuus puhuu puolestaan: ei ole aiemmin ollut tilannetta, jossa hyvin nuoret pelaajat ovat saavuttaneet miesten maajoukkuetason näin varhain. Henkisten ja fyysisten valmiuksien paraneminen on tässä varmaankin takana. Puhuisin myös menestyksen paremmasta sietämisestä. Kun on nuorena jo tottunut siihen, että vastustajia ei tarvitse katsoa ylöspäin, on helpompi käsitellä menestyksen paineita myös vanhempana.

::::::::::::::::::::::::

Kuusikymmentäluvun puolessa välissä kerättiin suomalaisten jääkiekkoilijoiden kuvia levypurukumipakkauksista. Vaihdoimme kuvia koulussa saadaksemme puuttuvat kuvat kokoon. Minulla oli yhtä vailla täydellinen sarja silloisten mestaruussarjapelaajien kuvia. Osasin likipitäen pelaajien nimet ulkoa. Harmitti sen yhden puuttuminen ja vielä enemmän harmittaa, että olen hukannut koko sarjan muuttojen yhteydessä.

Olen monesti miettinyt, olisiko tuon aikainen huippupuolustaja, monipuolinen lahjakkuus, liikenneonnettomuudessa vuonna 1966 vain 22 vuotiaana kuollut Jarmo Wasama ollut ensimmäinen NHL-tason pelaaja Suomessa.

Hämmentävää on, että Wasaman joukkueen, Ilveksen keski-ikä oli mestaruusvuonna 1960-61 ainoastaan 19,8 vuotta. Juuri tuo vuosi oli Wasaman ensimmäinen mestaruussarjavuosi. Hän oli vain 16-vuotias. Ei siis loppujen lopuksi mitään uutta auringon alla.

Ja Jarmo Wasama -palkinnon parhaalle tulokkaalle kaudella 2015-2016 saa…..