Kun tarkastellaan Yhdysvaltain viime aikaista politiikkaa, on jouduttu epätodellisen tuntuiseen tilanteeseen. Enää ei taistella pelkästään ”musta tuntuu” -väitteiden oikeellisuudesta, vaan aivan pläkkiselvistä luvuista. Aiemmin asiantuntemus perustui lukuihin. Enää asia ei ole yhtä varma.
Donald Trumpin myötä on syntynyt ajatus, jossa ”luku” totuuden heijastajana on tullut tiensä päähän. Onneksi tässä ei vielä ole kysymys kaikkien hyväksymästä ajattelutavasta, mutta suunta on nähtävissä.
Paul Krugman tarkastelee uutta lukumagiaa tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”On Economic Arrogance” (20.2.2017). Siinä hän tulee aivan Trumpin koko hallitsemisen idean ydinkysymykseen: mihin perustetaan tulevat talouden kasvun luvut? Yhdysvalloissa on totuttu siihen, että kongressin budjettitoimisto (Congressional Budget Office = CBO) ja keskuspankki tarjoavat realistisen käsityksen liittovaltion tulo- ja menotaloudesta ohi puoluepoliittisen propagandan.
Nyt meillä on käytössä Trumpin todellisuus, joka perustuu aivan toisiin lukuihin kuin CBO:n skenaariot. Krugman toteaa heti kättelyssä, että Trumpin hallinnon luvut perustuvat katteettomaan optimismiin.
Nyt ollaan varsinaisen testin edessä, sillä aiemmin Trump on perustanut twitter-viestinsä esimerkiksi rikollisuuden kehittymisestä hevosmiehen tietotoimistoon. Rikollisuuden hän on väittänyt olevan Obaman jäljiltä historiallisen korkealla tasolla, kun se tosiasiassa on ennätyksellisen alhaisella tasolla. Tai hän on väittänyt, että vaaleissa annettiin miljoonia laittomia ääniä, johon kukaan varteenotettava asiantuntija ei usko – ei demokraateissa eikä republikaaneissa. Presidentti, joka väittää median tuottavan valeuutisia syytää niitä itse ulos tuhkatiheään.
Kaikki valheellinen tai epäkurantti tieto ei kuitenkaan lähde Trumpista, vaan itse asiassa republikaaninen puolue on syytänyt epäpätevää tietoa kukkuramitoin erilaisista tuuteista ainakin parikymmentä vuotta. Trump on siis vain lisännyt kierroksia vanhoihin pohjiin. Republikaaninen odotusarvo talouden kasvusta heidän omilla vallassaolokausillaan on ollut aivan liian optimistinen. Krugman yrittää analysoida, mistä tämä kasvuoptimismi johtuu.
Lähtökohtana on Trumpin hallinnon kasvuprojektio 3-3,5 prosenttia (trumpilaiseen tyyliin suurempiakin lukuja on esitetty). Tämä ei sinänsä ole ennenkuulumaton lukema, koska Reaganin kaudella päästiin 3,4 prosenttiin ja Clintonin kaudella 3,7 prosenttiin. Mutta näiden lukujen toistuminen systemaattisesti vuodesta toiseen on tätä nykyä epärealistista.
Trump ei ota huomioon olosuhdemuutosta. Reaganin aikana työvoimaan sisältyivät suuret ikäluokat (Baby Boomers, 1946-64 syntyneet). Ne lisäsivät volyymia työmarkkinoilla kiihdyttäen kasvua. Nyt samat ikäluokat ovat poistumassa työvoimasta, kuten tapahtuu Suomessakin. Työssäkäyvät ikäluokat pienenevät.
Lisäksi sekä Reaganin että Clintonin hallinnot perivät korkean työttömyyden eli taloudessa oli paljon työvoimareserviä, joka salli nopean kasvun. Nyt työttömyys on reilusti alle viiden prosentin. Ollaan lähellä täystyöllisyyttä. Krugman ei näytä huomioivan Yhdysvaltain hyvin alhaista työllisyysastetta. Se ei siis ilmeisesti toimi työvoimareservinä?
Ainoa mahdollisuus kovaan kasvuun on tuottavuuden suunnattoman nopea paraneminen. Mutta onko se mahdollista republikaanien talouspolitiikalla?
Krugmanin mielestä, mikään ei tue väitettä, että republikaanien hellimät veroleikkaukset toimisivat kasvun katalysaattorina. Reagan laski veroja saavuttaakseen kovemman kasvun (ja onnistuikin siinä kohtalaisesti), mutta Clinton kiristi veroja saavuttaen vielä kovemman kasvun, vaikka republikaanit pelottelivat Clintonin politiikan tuhoavan kasvun alutkin. Obaman aikaiset veronkiristykset (veronkiristykset rikkaille ja Obamacare) aiheuttivat kasvusysäyksen, jolla vapauduttiin finanssikriisin tuhovaikutuksista. Jälleen republikaanit aiheettomasti syyttivät demokraattipresidenttiä talouden viemisetä perikatoon. Samantyyppisiä tuloksia on saatu osavaltiotasolta: verojenkiristäjät ovat lisänneet talouskasvua, jota vastoin verojen leikkaajat ovat joutuneet korjaamaan verovajetta korotuksilla.
Muitakin lyhytnäköisiä keinoja käytetään.
Trump yrittää lyhyellä aikavälillä saada kasvua aikaiseksi ympäristölainsäädäntöä väljentämällä, mutta tulevien sukupolvien taakkaa lisäämällä.
:::::::::::::::::::::::::
On meneillään vaihtoehtoisen totuuden juhlat, jolla yritetään perustella nopeasti saatavaa talouden kasvua. Luvut ovat niin kuin ne kirjoitetaan, ja ne saadaan näyttämään siltä, mitä niissä halutaan nähdä: ne merkitsevät paluuta kuviteltuun menneiden aikojen talouskasvuun, jolloin elettiin aivan toisissa olosuhteissa. Se oli aikaa, joka ei palaa. Samasta osoitteesta löytyy ”Make America Great Again”.
Eikä tässä ole kysymys ainoastaan Trumpista, vaan hänen taustapuolueensa on innokkaasti mukana näissä kyseenalaisten lukujen kekkereissä. Boolimaljaa kannetaan ylikuumenemisen merkkinä parhaillaan juhlapöytään. Historiallinen tieto (tilastot) on sivuutettu, tilalle on keksitty mystisiä lukuja ja niiden varaan rakentuva vaihtoehtoinen totuus.
::::::::::::::::::::::::
Paul Krugman tuntee samaa tuskaa kuin moni muukin liberaali intellektuelli, joka näkee Trumpissa (ja muissa hänen kaltaisissaan) lähinnä moukkamaisuutta. Mikä trumpismille on luonteenomaista? Sanoisin tiivistetysti, että trumpismi muodostuu hämäräreunaisesta kuvasta, miltä maailman tulisi näyttää. Se erottelee jyrkästi oikean ja väärän, hyvän ja pahan, isänmaallisen ja epäisänmaallisen. Se yksinkertaistaa maailmankuvaa eikä hyväksy maailman moninaisuutta.
Krugmanin täytyy tuntea, että maailma, jossa hän on halunnut elää on epä-älyllisin perustein sortumassa. Voi olla, että hän tuntee häpeää muiden puolesta. Tämä on tuskallista ja jaan tuon tunteen Krugmanin kanssa. Krugmanin maailma on analysoitu hänen tunnetussa kirjassaan ”The Conscience of a Liberal” (2007). Sen motoksi voisi sopia: elä ja anna toistenkin elää.
Kirjassa määritetään liberalismi ilmiöksi, jota kannattaa paljon useampi kuin sitä haluaa käyttää kuvaamaan itseään. Pelkäänpä, että frustraation yksi syy saattaa olla, että nyt konservatismista voidaan sanoa samaa.
En tietenkään ole yksi yhteen Krugmanin linjoilla. Panin merkille, kuinka hän presidentinvaaleissa hyväksyi vain Hillary Clintonin, kun taas itse näin Bernie Sandersissa kiintotähden Amerikan poliittisella taivaalla. Krugman on myös huomattavan teräväsanainen, jolla hän on hankkinut vihamiehiä itselleen.
Krugman on mitä puhtain itärannikon eliitin jäsen. Onko se jotain luotaantyöntävää? Toisten mielestä on. Itse näen tuossa eliitissä myötätunnon osoituksia heikoimpia kohtaan. Siinä ei ole ainakaan päällimmäisenä herraskaista tai ylemmyydentuntoista omaa etua tavoittelevaa rikkaan ihmisen elitististä ajattelua.
Krugman on joutunut tilanteeseen, jossa on moni tämän päivän liberaali vasemmistolainen. Vapaakauppaan ja demokraattisiin vapauksiin kohdistunut antipatia on levinnyt laajalle ja nationalistiset ja protektionistiset päämäärät ovat saaneet jalansijaa laajalti. Krugmanin, kuten monen muunkin vapausarvojen kannattajan on syytä pohtia, mikä meni pieleen. Globaali vapaakauppa on monille sikakapitalismin ilmentymä. Liian moni on ajautunut tilanteeseen, jossa unelmat ovat osoittautuneet katteettomiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti