keskiviikko 2. elokuuta 2017

Keskustelua historian kanssa: patsaiden taistelua Unkarissa

Heino Nyyssönen on kirjoittanut näkemyksensä Unkarin historiasta keskittyen lähinnä 10 viime vuoden ajanjaksoon. Toki varhempaa historiaa käytetään vahvasti taustan luomisessa. Se onkin välttämätöntä, sillä historiassa tapahtunutta raahataan Unkarissa poikkeuksellisen vahvasti mukana tämän päivän politiikassa.

Kirjan nimi on ”Tasavallan loppu. Unkarin demokratian romahdus” (Atena, 2017). Nyyssösen teksti on äärimmäisen tiivistä. Hän joutuu sullomaan valtavan määrän keskenään ristiriidassa olevia tapahtumia kirjan kansien väliin.

Unkarin historiaa muovaavat johtohenkilöt. Tärkeää näyttää olevan, kenen patsas kulloinkin nousee esikuvalliseen tai hyväksyttyyn asemaan. Käydään eräänlaista patsaiden välistä taistelua menneisyys välikappaleena.

Painotan omassa kirja-arviossani Unkarin demokratian tai pikemminkin demokratiavajeiden kehittymistä ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle. Aivan viime vuodet jätän ohuemmalle tarkastelulle.

Nyyssönen vertaa Suomea Itä-Euroopan maihin ja toteaa, että idässä ihmiset ovat tuomittuja politiikkaan (johtajaan, poliittiseen järjestelmään, muutoksiin…..). Suomen kaltaisessa – viime aikoihin saakka - kasvun ja jakamisen yhteiskunnassa ei ole tapahtunut sellaisia kokonaisen poliittisen järjestelmän muutoksia kuin useissa (Itä-)Euroopan maissa. Nyyssönen: ”Monilla suomalaisilla ei ole juuri tuntumaa eri järjestelmien historialliseen vertailuun”. Eipä tietenkään, kun suhteellisen vakaa demokratia on pitänyt pintansa 100 vuotta.

Menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat siis keskenään erottamattomaksi vyyhdeksi. Jos valtio on päässyt eroon tällaisesta menneisyyden ja tulevaisuuden keskinäissidonnaisuuden painolastista, on se onnekas. Kun sanon näin, tunnistan toki esimerkiksi taistelun Kekkosen poliittisesta perinnöstä relevantiksi. Kuitenkin kansanvaltainen perusta on kärsinyt Suomessa vain hiushalkeamista verrattuna Itä-Euroopan massiivisiin kivijalkavaurioihin.

Minulle on aina ollut tärkeää verrata 1930-lukua (ja välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä vuosia) niihin aikoihin, joita nyt elämme. Suomessa oli, kuten tiedämme, oikeistovallankaappauksen uhka, mutta demokratia voitti. Koko 1920-luku ja 1930-luvun alku olivat kuitenkin hauraan kansanvaltaisen järjestelmän testauksen aikaa. Tästä selvittiin loppujen lopuksi kohtuullisin kolhuin. Euroopan sydänmailla, joita Itä-Euroopan maat edustivat (vanha keskieurooppalainen kaupunki, Praha on kartalta katsottuna suurin piirtein yhtä lännessä kuin Göteborg!) tilanne oli toinen.

Unkarin nykyhistorian yksi käännekohta tapahtui vuonna 2011, kun Unkarin tasavalta muuttui pelkäksi Unkariksi. Se saa ainakin ulkopuolisen miettimään muutoksen symboliarvoa.

Unkari on myös yksi osa EU:n haurastumisprosessia yhdessä Slovakian, Tsekin ja Puolan kanssa. Samaan vyyhteen liittyvät talouden ja maahanmuuton haasteet sekä nationalismi. Toki myös Länsi-Euroopan populistiset puolueet ovat olleet tartuntaherkkiä edellä mainituille agendoille.

Nyyssönen pohtii demokratia-käsitteen monitahoisuuttaa ja toteaa, ettei ole vain yhtä demokratiamallia, ja siksi on vaikeaa määritellä unkarilaisen kansanvallan ja autoritäärisyyden keskinäistä suhdetta.

Kysymys on myös autoritäärisen hallinnoimismallin leviämisherkkyydestä. Tämä taas liittynee oleellisesti esimerkiksi talouden, EU:n ja maahanmuuttokysymysten jatkokehitykseen. Levottomien aikojen jatkuessa autoritäärisellä ajattelulla on menestysmahdollisuuksia, mutta jos yleinen ilmapiiri esimerkiksi talouden anemian väistyessä paranisi, voisivat demokraattiset voimat jälleen vahvistua. Jää nähtäväksi, mitä tapahtuu.

Yksi silmiinpistävä piirre on tiettyjen autoritääristen johtajien henkinen sukulaisuus. Näitä ovat esimerkiksi Vladimir Putin, Donald Trump ja Unkarin Viktor Orban. Johtajat ylistävät toisiaan luoden ilmapiiriä, jossa ne haluavat ilmaista toisilleen ja muille, että ovat valinneet oikean suunnan.

Maallikon luokittelussa Unkari helposti sijoitetaan autoritääriseksi maaksi, mutta esimerkiksi The Economist Intelligence Unitin ”Demokratiaindeksin” mukaan Unkari sijoittuu toiseen luokkaan, ”puutteellisiin demokratioihin”. Neliluokkaisen rankingin ykkösluokassa, jonka nimi on ”täydet demokratiat” on lähes 20 maata joukossa kaikki Pohjoismaat. Ne sijoittuvat kaikki 10 parhaan joukkoon. Vasta neljäs luokka on nimeltään ”autoritääriset hallinnot”. Syytä on kuitenkin huomata, että Unkari on vuosittain tapahtuvassa arvioinnissa suurimpia putoajia.

Unkarissa 2010-luku merkitsi vahvaa siirtymää autoritääriseen suuntaan. Fidesz-KDNP voitti kymmenluvun ensimmäiset vaalit vaalit 53 prosentin ääniosuudella, jolla se sai kahden kolmasosan enemmistön parlamenttipaikoista. Vuoden 2014 vaaleissa kahden kolmasosanenemmistöön riitti 45 prosenttia annetuista äänistä. Tämä merkitsi ”superenemmistöä” johtavalle puolueelle. Ne jotka ovat ”konsensusdemokratian” kannalla voivat kuitenkin todeta, että 45 prosentin kannatus merkitsee - pääpuolueeseen nähden - oppositiossa olevien ”enemmistöä”. Oleellista ei ole enemmistö, vaan mitä sillä tehdään. Unkarissa on rajoitettu median valtaa, puututtu oikeusjärjestelmän toimivuuteen ja muutettu vaalijärjestelmää pääpuoluetta suosivaksi.

:::::::::::::::::::::::::

Kuten edellä on tuotu esillä vaikuttaa Unkarin menneisyys sen nykyisyyteen konkreettisella tavalla, ehkä enemmän kuin useimpien valtioiden kohdalla. Unkarin nykyiset rajat lyötiin lukkoon ns. Trianonin sopimuksella vuonna 1920. Kysymys oli yhdestä ensimmäisen maailmansodan rauhoista. Sen seurauksena Unkari menetti kaksi kolmasosaa vanhasta maa-alueestaan ja kolme viidesosaa asukkaistaan. Unkarissa lopputulosta pidetään sanelurauhana.

Vanhan Unkarin hajoamisen syntipukiksi on joutunut Mihaly Karolyi, jonka patsaan kohtalo on suoraan verrannollinen tapahtuneisiin poliittisiin muutoksiin. Patsas on siirretty paikaltaan vähemmän huomiota herättävän paikkaan. Sama patsassiirtely on kohdannut useita Unkari johtajia tehden ”patsaspolitiikan” tempoilevaksi.

Unkarin maailmansotien välisen jakson keskeinen poliittinen hahmo oli vanhoillinen Miklos Horthy. Hannah Arendt piti Horthya suorastaan fasistina. Unkarissa oli monipuoluejärjestelmä ja avoimet vaalit. Silti demokratiasta voidaan puhua vain lainausmerkeissä. Horthyn järjestelmä oli Nyyssösen mukaan autoritäärinen. Vaaleissa turvauduttuiin väkivaltaan vaalikarjan kaitsemiseksi. Eräs johtava tuon ajan poliitikko kuvasi järjestelmää ”kontrolloiduksi demokratiaksi”. Pyrkimykset länsimaisen demokratian toteuttamiseksi voidaan katsoa epäonnistuneen. Unkari ajautui välitilaan, jossa poliittiset puolueet saivat toimia, mutta demokratiavaje oli ammottava. Unkari ajautui Saksan ja Italian kylkeen ja sai palkkiona alueita Trianonin sopimuksen menetysten korvaamiseksi. Sodan aikana Unkarista tuli lopulta Saksan liittolainen.

Nyky-Unkarissa käydään keskustelua Natsi-Saksan liittolaisuuden ”pakkotarpeesta”. Myös holokausti ja Trianonin ”pakkorauha” ovat kiistelyjen kohteena. Unkari ei ollut kovin innokas sotija, pikemminkin se haki hyötyjä Saksan siivellä. Saksan liittolaisuudesta maksettiin silti korkea hinta: maa menetti puolet armeijastaan Stalingradissa.

Unkarin sota muistuttaa Nyyssösen kuvaamana rimpuilua eri valtaryhmittymien keskellä ml. länsituen tavoittelu. Unkarin tilanne on verrattavissa monin tavoin Suomen toimintaan sodan aikana: yritettiin nähdä oma rooli mahdollisimman itsenäisenä, mutta oltiin kuitenkin selkeästi riippuvaisia Saksasta. Lopulta Saksa miehitti Unkarin. Epäluotettavakasi koettu liittolainen joutui alistumaan, kun taas Suomi livahti Saksan ja Neuvostoliiton välistä vapauteen. Oleellinen ero on, että Suomi avasi taistelemalla tiensä kivuliaaseen, mutta kohtuulliseen rauhaan.

Suomen ja Unkarin vertaaminen ei ehkä ole reilua, sillä armeijat vyöryivät muutaman vuoden kuluessa edestakaisin keskisen Euroopan yli. Kulloisellakin hetkellä oikean kumppanin valinta on historian lopputuloksen kannalta sattumankauppaa.

Unkarin ensimmäisen maailmansodan jälkeinen historia juutalaissuhteineen, natsimielisyyksineen täydennettynä unkarilaisten omalla nationalismilla ja autoritäärisellä hallinolla ovat luoneet pohjaa nyky-Unkarille ja aiheuttavat jatkuvaa keskustelua historian kanssa.

Toisen maailmansodan jälkeen jäi voimaan Stalinin sana: miehittäjä määrittää miehittämänsä alueen yhteiskuntajärjestelmän. Neuvostoliiton tukemien kommunistien vahva asema pakotti Unkarin kansandemokratiaksi. Sosialismiin siirryttiin asteittain. Unkarissa sosialismi katsottiin saavutetuksi vasta vuonna 1972.

Neuvostoliiton ja Unkarin suhde oli traumaattinen ja johti Neuvostoliiton toteuttamiin johtajavaihdoksiin. Lokakuussa 1956 tilanne läheni räjähdyspistettä. Neuvostoliitto katsoi Unkarin liukuvan kohti länttä ja ryhtyi aggressiivisiin toimenpiteisiin. Käynnistettiin interventio.

Vierailin 2000-luvun vaihteessa ”House of Horrorissa” (Terrorin talo) Budapestissä, joka on vuoden 1956 tapatumista kertova museo. Kansannousussa menehtyneiden omaisten tunteikkaat hetket museon eri huoneissa ovat vieläkin muistikuvissani. Olemme Suomessa säästyneet paljolta.

Unkari pysyi Neuvostoliiton etupiirissä. Alkoi Janos Kadarin 32 vuotta pitkä valtakausi.

Sosialismin piti luoda taloudellista menestystä, mutta viimeistään 1980-luvun puolessa välissä kasvu taittui ja vuosikymmenen jälkipuoliskolla Unkari ajautui lähelle konkurssia. Verrattaessa Itä-Euroopan maita läntisiin verrokkeihin, voitiin todeta esim. Itävallan ja Suomen sekatalousjärjestelmien menestys.

Entä vuoden 1989 vallankumouksen jälkeen? Mitä on tapahtunut? Jotkut Unkarissa muistuttivat, että monipuoluejärjestelmä ei sinällään ole hyvinvoinnin tae. On laskettu, että maailmassa oli yli sata huonosti ja vain noin 20 hyvin toimivaa monipuoluedemokratiaa.

2000-luvulla Unkari oli poliittisten levottomuuksien pesä. Johtavaksi puolueeksi nousi Viktor Orbanin Fidesz. Se hallitsee superenemmistön avulla maata. Oikeistolainen Jobbik-puolue löi itsensä läpi eurovaaleissa 2005. Se on luokiteltavissa uusnatsipuolueeksi, jolla on antisemitistinen ohjelma. Puolue menestyi hyvin vuosien 2010 ja 2014 parlamenttivaaleissa. Näin ympyrä on sulkeutunut ja on päädytty nykytilanteeseen, jota on lyhyesti kuvattu tämä blogikirjoituksen alkuosassa. Nyyssönen käyttää kirjansa otsakkeessa räväköitä sanoja: tasavallan loppu, demokratian romahdus! Miksi Unkarin demokratialla on ollut niin suuria vaikeuksia vakiintua? Itse asiassa kehitys on johtanut aivan päinvastaiseen suuntaan viime vuosina. Unkari viimeiset sata vuotta ovat suurimmalta osin olleet autoritäärisen tai diktatorisen vallan kautta. Mikä perintö rasitteena!

Demokratia on vaikea hallitsemisen laji. Skandinavinen demokratia on tarvinnut vähintään nuo sata vuotta saavuttaakseen nykytilan. Ehkä se on välttämättömyys, jotta demokratian tavoille opitaan.

Viktor Orban on arvioinut, että Unkarissa on ”kymmenen miljoonaa vapaustaistelijaa”, jotka muodostavat maailman vaikeimmin hallittavan kansan! No, arvio on subjektiivinen ja sillä voi perustella jyrkkiä demokratian vastaisia toimia. Mutta voi ajatuksessa olla jotain perääkin. Nyyssönen päättää kirjansa lainaukseen Vaclav Havelilta: ”Demokratian luontainen puute on se, että se sitoo kädet niiltä, jotka toivovat sen parasta, ja antaa rajattomat mahdollisuudet niille, jotka eivät ota sitä vakavasti”. Ei meiltä demokratian puolustajilta ainakaan haasteet lopu kesken.

3 kommenttia:

  1. Unkarissa Orbanin johdolla talous saatiin vakautettua,08 tapahtumien jälkeen,myöskin sosiaaliohjelmat toimivat, voidaan jopa syytää että Orban ostaa knnatusta veronmaksajoiden varoilla,siksi noinkin suuri osa kansasta tukee häntä.

    Unkari koki samantapaisen taloushokkiterapian, kuin Venäjä yhdeksänkymmen luvulla,tosin silloinkin toimijana Unkarissa oli samainen Orban,tuolloin liberaalina uudistajana.

    Orbanin nykyistä autoritäärista maailmankuvaa voisi nimittää kapitalistis-sosiaaliseksi,konservatiiviseksi

    Itselläni on tutun tuttuja, jotka viettävät talvensa Unkarissa,elämä on siellä järjestäytynyttä ja turvallista,varsinkin edullista, eurosuomalaiselle.

    VastaaPoista
  2. On tietenkin niitä, jotka pinnalta katsoen hyötyvät, mutta ennemmin tai myöhemmin demokrattisten oikeuksien vaatimukset kasvavat, kuten tapahtuu Puolassakin.
    Em. kaksi valtiota käyttävät EU:ta hyväkseen ottamalla rahat ja samalla toimivat EU:n demokratia- ja oikeusvaltioperiaatteiden vastaisesti. Viheliäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kysymys kuitenkin taitaa olla enemmänkin liberalistisen itsekyyden ja ahneen vastuuttomuuden vastustamisessa,miksi nämä autoritaarisuuteen taipuvaiset kansat edustavat,tuossa asenteessa on kieltämättä jotain merkkejä vastuuullisuudesta ja velvollisuuksien tunnosta.

      Poista