perjantai 4. elokuuta 2017

Mitä nyt Hillary Clinton? Osa 1/2

Kun nyt on kulunut yli puoli vuotta Donald Trumpin voitosta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ja vaalipöly on laskeutunut, on syytä vielä kerran käydä läpi Clintonin tappion syitä. Trumpin presidenttiys avaa myös näkökulman noihin vaalitaistelun kiihkeisiin päiviin.

Ja - täytyy myöntää – asia on vaivannut minua, kuten aiemmat kirjoituksenikin osoittavat.

On tärkeää muistuttaa, että häviäjän ja voittajan ero kasvaa helposti suhteettoman suureksi. Nytkin on ollut lukuisa määrä ”asiantuntijoita” jotka ovat nähneet Clintonin tappion syyt itsestään selvinä. Oma jälkikäteisarvioni on, että käydyissä presidentinvaaleissa ei ollut juuri mitään varmaa tai selvää.

Mitä vaaleista voi oppia?

Otetaan esimerkiksi voittomarginaali. Se näyttää valitsijamiesmittarilla mitattuna suurelta, koska voittaja saa kussakin osavaltiossa kaikki äänet ja valitsijamiehet ja häviäjä ei mitään. Ratkaisu tapahtui muutamissa vaa´ankieliosavaltioissa, joissa ero syntyi muutaman kymmenen tuhannen äänen marginaalilla, joka on prosentin murto-osa jaetuista 120 000 000 äänestä. Clinton voitti äänienemmistön selvemmin kuin kukaan vaalit hävinnyt ehdokas historiassa. Lopulliset tulokset osoittavat Clintonin saaneen 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump! Clintonia voitaisiin pitää moraalisena voittajana.

Onko syytä märehtiä vaalit hävinneen ehdokkaan kohtaloa? Kyllä mielestäni on. On tarkkaan analysoitava, miksi vaalitulos muodostui nähdyksi.

Olen korostanut monta kertaa aiemmin, miten mustan Obaman jälkeen ei haluttu äänestää toista ”neekeriä” eli valkoista naista. Yhdistelmä oli aivan liikaa vaadittu lukemattomilta valkoisilta vanhoillisilta äänestäjiltä.

Vaalit herättävät monia kysymyksiä nimenomaan hyvätapaisen demokratian toimivuuden kannalta. Täytyy sanoa, että oma luottamukseni demokratian toimivuuteen koki vaalien yhteydessä kolauksen, kuten monien muidenkin poliittisten tapahtumien yhteydessä viime vuosina. Kun olen omaksunut demokratian puolustajan roolin, on otettava vastaan epäkiitollinen tehtävä yrittää löytää kansanvallan vahvuudet heikkouksien keskeltä.

Populismin (= helppohintainen poliittinen vaikuttaminen) vaikutus on silmiinpistävänä tullut esille monissa yhteyksissä viime aikoina. Yhdysvaltain televisioitu kaksintaistelu paljasti, miten edesvastuuttomasti voi toisen osapuolen leimata ilman sanktioita. Ns. faktantarkistajat olivat yksi vaalin suurimmista häviäjistä. Miksi? Koska niiden oikaisuilla ei ollut vaikutusta loputtomien valheiden keskellä. Faktantarkistus tehosi niihin, jotka olivat muutoinkin faktasidonnaisia.

Trump pesi mennen tullen populismillaan vastustajansa. Valheet ja puolitotuudet sekoittuivat tunnistamattomaksi vyyhdeksi, jossa kukin havainnoija valitsi sopivat puheenvuorot, jotka tukivat omaa näkemystä.

Totta on, että Clinton yritti vedota järkeen, kun taas vastustajalle riitti, kun valheet kantoivat vaaleihin saakka. Sen jälkeen alkoi uusi elämä, ja lupausten kanssa eläminen ei rasittanut ainakaan ennen vaaleja.

On helppo leimata Clinton tunneköyhäksi järki-ihmiseksi Trumpin eliksiirin rinnalla, mutta syytä on muistaa että ulkoministerinä Clinton oli Obaman hallinnon suosituin ministeri, joka sai ison luottamuksen myös republikaaneilta. Ehkä ratkaisevaa oli, että vaalikampanjan aikana Clinton miellettiin Washingtonin etuoikeutetun eliitin osaksi ja sen rinnalla ulkoministerin meriitit eivät painaneet mitään Trumpin kannattajien keskuudessa.

Osa ihmisistä halusi kuulla tietynlaisen viestin eikä välittänyt faktoista tuon taivaallista. Tämä on mystinen asia erittelevästi ajattelevalle. Osa Trumpin kannattajista ei reagoi, vaikka Trump syyllistyisi rikoksiin, koska katsoo median ja oikeuslaitoksen valehtelevan. Koko demokraattinen järjestelmä asetetaan kyseenalaiseksi.

Selkein vaalit ratkaissut yksittäinen asia oli valkoisen (köyhän) työväenluokan äänestyskäyttäytyminen. Vanhastaan demokraatteja kannattanut työväenluokka teki täyskäännöksen ja äänisuhteella 70% vs. 30% äänesti Trumpia tai oikeammin häneen kohdistuvien odotusten puolesta. Työväenluokan turhautumisella on vankat perusteet. Syyttävä sormi osoittaa myös valtiota, sillä liittovaltion toimet ovat olleet aivan liian lepsuja ongelman edessä. Vika ei ole ollut niinkään esimerkiksi demokraattien tahtotilassa vaan republikaanien äärinihkeässä budjettipolitiikassa. On ajauduttu tilanteeseen, jossa markkinat eivät pysty hoitamaan valkoisen duunarin ahdinkoa. Tarvitaan liittovaltion panostamista uudelleenkoulutukseen, joka on laiminlyöty vuosikymmenien ajan. Aiheutettu vahinko on näkynyt vasta viimeisen 10 vuoden ajan. Tuskinpa asialle tehdään nytkään – vaalien jälkeen – mitään.

On syytä pureutua tarkemmin valkoisen työväenluokan äänestyskäyttäytymiseen. Bill Clintonilla oli enemmän kuin aavistus, miten työväenluokka äänestää jo yli vuosi ennen vaaleja. Keväällä 2016 monet demokraattien neuvonantajat kertoivat ilman college-tutkintoa olevien valkoisten halveksunnasta Clintonia kohtaan. Clinton menestyikin paljon Obamaa huonommin valkoisten työläisten keskuudessa.

Aikakauslehti Atlanticin kirjoituksessa ”What´s Wrong with the Democrats?”(heinä/elokuu 2017/Franklin Foer) pohditaan demokraattien häviötä mm. rotu/luokka -asetelman näkökulmasta. Jää vaikutelma, että tässä asetelmassa Hillary Clinton valitsi ”rodun” ”luokan” sijasta painopistealueeksi. Miksi? Luultavasti sen takia, että afroamerikkalaisten ja latinojen äänet olivat varmempi valinta. Alla oli Obaman menestys mustien ja latinojen parissa. Siitä oli helppoa jatkaa.

Demokraattien valta-asema työläisten keskuudessa on vanhaa perua, 1960-luvulta. Muutos on tapahtunut vaivihkaa. Jo kuusikymmentäluvulla demokraattien valkoinen linnake etelässä alkoi purkaantua, kun Lyndon B. Johnson ajoi läpi kansalaisoikeuslait etelän valkoisten suuttumukseksi. Pohjoisessa kutistunut työväenluokka joutui yhä ahtaammalle työpaikkojen hävitessä. Tälle ongelmalle kukaan ei tehnyt mitään.

Hillary Clinton ratsasti Atlanticin mukaan kolmella kärjellä: 1) vähemmistöillä, 2) valkoisilla koulutetuilla ”ammattilaisilla” ja 3) milleniaaleilla. Tämä oli myös ”Obaman koalitio”.

Valtit olivat Clintonilla hallussa monissa suhteissa. Demografia esimerkiksi toimi demokraattien ja Clintonin hyväksi = vähemmistöt ovat kasvaneet paljon nopeammin kuin valkoinen enemmistö.

Voi olla, että Bernie Sandersin voimakas vasemmistolainen viesti ei kantanut – senaattorin ensin hävitessä demokraattiselle vastustajalleen - Clintonin hyväksi, vaikka Sanders asettuikin epäröinnin jälkeen Clintonin tueksi. Äänestäjät löivät vetoa toisen hevosen puolesta ja uskallan sanoa omaksi tappiokseen.

Vaalijärjestelmä oli Clintonin kannalta hankala: se suosi maaseudun eläjiä Clintonin kannatuksen keskittyessä metropoleihin.

Loppujen lopuksi Clinton teki harvoja merkittäviä henkilökohtaisia virheitä. Yksi oli kuitenkin vakava, hän meni syyskuussa 2016 leimaamaan puolet Trumpin kannattajista ”säälittävien koriin” (basket of deplorables). Anteeksiantamaton virhe. Tuoreessa muistissa on republikaanien Mitt Romneyn saman tyyppinen karkea virhe, kun hän antoi vuoden 2012 vaalikamppailussa ymmärtää, että hän ei saa niiden 47 prosentin ääniä, jotka eivät maksa valtion tuloveroa: ”He uskovat, että hallituksella on velvollisuus elättää heitä”.

Yksityisen sähköpostin käyttö liittovaltion asioiden hoidossa, josta nostettiin suuri kohu ei johtanut juridisiin toimenpiteisiin. Väärinkäytöksiin ei kongressin monen kuultavanaolokierroksen aikana saatu mitään vahvistusta. FBI:n johtajan James Comeyn menettely, kun hän juuri vaalien alla vielä kerran heitti epäilyn puhelincasesta Clintonin ylle – ja turhaan – oli suoranaista taitamattomuutta. Pelkästään tämä episodi saattoi ratkaista vaalit.

(jatkuu)

2 kommenttia:

  1. Kyllä jotainvikaa on myös meissä nykyaikaisten valtioiden kansalaisissa.
    Esimerkiksi vastikään valittu Ranskan uusi presidentti on menettänyt kannatuksensa suorastaan ennätysajassa.

    Yhdysvalloissa ilmeisesti valmistaudutaan ratkaisemaan informaation voimin tapahtunut kansakunnan polarisoiminen,pahimmilaan jopa voimatoimin.

    Presidentti Trump on jatkanut kampanjaansa, hän kiertää maata tapaamassa tukijoitaan.
    Jos Trumpin hallinto saadaan kumotuksi,nyt se on ainoastaan halvaannutettu,silloin hän ,pelkästään arvokuutensa säilyttääkseen on ilmeisen valmis radikaaleihinkin otteisiin.

    Yhdysvalloissavuosikymmenet vallinnut ja synnytetty kultuurisota,on ilmeisesti vaarassa nyt muuttua oikeaksi kansalaisodaksi.

    Noiden uhkakuvien vuoksi varmaankin viimeinen konsti yhdistää kansa on luoda uskottava ulkoinen vihollinen,kansan yhdistämiseksi.
    Noita uskottavia vihollisia maailmasta löytyy yhdysvaltain näkökulmasta ainoastan kaksi, Kiina ja Venäjä.

    VastaaPoista
  2. Bertold Brecht ehdotti kansan vaihtamista....
    Tuo polarisoitumisilmiö pitäisi ottaa tarkempaan syyniin. Sitä kun käyttää niin voi esiintyä puolueettomana. Epäilen, että toinen osapuoli on syyllisempi siihen kuin toinen!

    VastaaPoista