perjantai 23. helmikuuta 2018

”Kaikki suvaitsemattomat pitäisi ampua”

Timo Vihavainen on konservatismin Grand Old Man Suomessa tai sitten vain paatunut konservatiivi katsantokannasta riippuen. Myönnän, että minulla on vaikeuksia sulattaa hänen arkkikonservatiivisia näkemyksiään. Silti arvostan hänen valtavaa tietomääräänsä ja kykenevyyttä johtaa asioita toisistaan. Kuten monet älyköt hän tarjoaa aineksia hyvään keskusteluun, joten jyrkkiä tuomioita on turha ruveta jakelemaan.

Tuoreessa blogikirjoituksessaan ”Kieltämisen kieltäminen” (8.2.2018) hän puuttuu vanhaan mieliaiheeseensa eli liberaalien (suvaitsevaisten) suvaitsemattomuuteen. Tavan mukaan hän lyö ajatuksissaan yli luoden liberaalien ”jyrkästä” asenteesta allegorian neuvostokommunismiin.

Hieman hämmentyneenä panin merkille seuraavanlaisen mielipiteen:

”Ikävä sanoa, mutta tilanne näyttää olevan nopeasti kehittymässä siihen suuntaan, että paluu vaikkapa Neuvostoliiton sensuurioloihin olisi jo parannus sananvapauden kannalta. Kuinkas monta henkilöä (poliisia!) meillä jo valvookaan sanankäyttöä…”. Siis ”meillä”! Liioittelullakin on rajansa!

Keskeinen argumentti on, että kaikkein vapaamielisimmiksi ilmoittautuvat ovat kaikkein suvaitsemattomimpia. Tulee mieleen vanha Arvo Salon murjaisu ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”. Em. blogikirjoituksessaan Vihavainen toteaa, että ”pikkuhiljaa ja huomaamatta olemme siirtyneet tilanteeseen, jossa kieltoja vaaditaan kaikkialla ja erityisen innokkaita niiden vaatijoita ovat liberaalien nimikkeellä esiintyvät…”

Ja edelleen:

”Olisi kai humoristista vaatia tuon kaikkialle leviävän kieltämisen kieltämistä. Sen sijaan voidaan noudattaa Solženitsynin eettistä ohjetta: älä elä valheessa! Älä anna sensuurin vaikuttaa siihen, mitä sinä sanot ja ajattelet!”

Eli liberaalien kieltopolitiikkaa ei Vihavaisen mielestä kannata yrittää kumota, vaan enemmänkin pitää seisoa oman rehellisen agendan takana.

Pitäisikö sanoa, että vakka on kantensa löytänyt, kun vertaa Vihavaista ja Solženitsynia. En ole oikein koskaan ymmärtänyt Solženitsynin logiikkaa. Hänen kiistaton urotyönsä oli vankileirien saariston ”paljastaminen”, mutta hänen mielipiteensä kirjailijan uran ulkopuolella ovat vähintään omintakeisia. Hän ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, mukaan lukien hänen kannattajansa! Hän ei ollut mikään vapauden lähettiläs, vaikka niin olisi voinut odottaa kirjailijanuran perusteella. Hän oli kiihkokansallinen Putinin ihailija, joka toi mieleen 1800-luvun slavofilian. Solženitsyn muodosti päänsä sisälle kangistuneita kaavoja, joiden mukaan maailman piti järjestyä. Muistan, kuinka hän ennusti, että Neuvostoliitto miehittää Suomen, kun Kekkonen kuolee. Hän projisoi kaavamaisesti oman kovan kohtalonsa kaikkeen ympärillä tapahtuvaan.

En tiedä tarkalleen kuinka pitkälle Vihavainen hyväksyy suuren mestarin ajatuksenjuoksun.

Vihavainen rinnastaa osan ultraliberaaleista kaiken selittäjistä Alan Sokalin tarjoamaan kuuluisaan esimerkkiin huuhaa-tieteestä. Sokal tarjosi vuonna 1996 täysin kvasitieteellistä tekstiä ”Social Text” -nimiseen julkaisuun ikään kuin vakavana kannanottona. Juttu meni täydestä. Tarkoituksena oli nolata lehti ja se ”tieteellinen” ajatusmaailma, joka lehden kirjoituksiin sisältyi ja joka näkyi erityisesti ranskalaisilla nykyfilosofeilla. Juttu oli täyttä puppua ja Sokal itse paljasti juonensa. Tarkoitus oli osoittaa, mihin joudutaan, kun humanistisiin aiheisiin sovelletaan mitään ymmärtämättä luonnontieteellistä käsitteistöä.

Sokalin tarkoituksena oli taistella erityisesti postmodernia käsitteistöä vastaan. Postmodernissa yhteisesti sovitut merkitykset muuttuvat (vulgäärin esimerkin mukaisesti ruma voikin olla kaunista ja suuret kertomukset pirstoutuvat vaikeasti hahmotettaviksi totuuksiksi). Ilkkujien mielestä postmodernissa oli kysymys aiemmin selvänä pidetyn hämärtämisestä.

Vihavainen viittaa feminismin ylistäjiin esimerkkinä sokalilaisesta postmodernista älyllisestä sekoilusta. Vihavainen mainitsee feminismin tyyppisten suuntausten yhteisnimenä käytettävän käsitettä ”kulttuurimarxismi”. Kulttuurimarxilaisuudella on historialliset juurensa, joka tekee siitä vaikeasti käsiteltävän käsitteen. Vihavainen ottaakin kulttuurimarxilaisuudesta irralleen lopulta vain ehdottomana pidetyn maailmanselityksen: marxilaisittain kysymys ei ollut vain maailman selittämisestä vaan maailman muuttamisesta.

Vihavainen taipuu samaan ehdottomuuteen kuin mistä hän syyttää feministejä. Liberalismi voi tarkoittaa myös sitä, että voi suhtautua väljemmin sukupuolten tasa-arvokysymyksiin tai maahanmuutosta kumpuaviin vastakkainasetteluihin. Ehdottomuus pilaa monen hyvän keskustelun. Hyvässä saattaa olla jotain pahaa, mutta pahassakin jotain hyvää.

”Ehdottomia suvaitsevaisuudessaan” on kuitenkin suhteellisen vähän ehkäpä lopulta suurin piirtein saman verran kuin taistolaisia aikanaan. Itse asiassa nämä kaksi taidetaan sulloa Vihavaisen logiikassa samaan kategorian, vain sukupolviero (60-lukulaiset!) on todettavissa.

Vihavainen: ”Feminismillä on valmis vastaus siihen, miten asioiden pitäisi olla. Neuvotteluja ei kaivata”. Ettei vain Vihavainen pistäisi nyt sanoja vastustajiensa suuhun. Hän projisoi feministit marxilaiseen ehdottomuuteen: sovittelulle ja kompromisseille ei ole sijaa.

Konservatiivit (?) sysätään syrjään ja Vihavaisen sanoin ”tilalle pyrkivät innokkaasti uudet voimat, joiden moraalista ja intellektuaalista tasoa ei voi pitää edeltäjäänsä korkeampina. Joka tapauksessa myös niiden takana on nyt eräänlaista poliittista voimaa, lauman tiivistynyttä tyhmyyttä, joka demokratiassa kääntyy vallaksi”.

Hän moittii uutta ”ehdotonta” opiskelija-aktivismia siitä, että se estää ”edelläkävijämaissa” luennoitsijaa esittämästä ”ns. poliittisesti epäkorrekteja näkemyksiä”.

En kiellä, etteikö tällaistakin ilmenisi: kaikkina aikoina on ollut ehdottoman oikeassa olemisen filosofeja, mutta eikö toisaalta Berkeleyn yliopiston (jota Vihavainen tarkoittanee yhtenä edelläkävijänä) pyrkimykset estää natsisympatioista tunnettujen henkilöiden esiintyminen yliopiston tiloissa ole perusteltavissa. Ainakin natsitunkeutujien suuren esikuvan mukaiset mielipiteet ovat puistattavia.

Olen paljon huolestuneempi ideologisessa oikeistossa esiintyvistä sananvapauden rajoittamispyrkimyksistä Puolassa, Unkarissa ja nyttemmin Tsekissä… ja missä kohtaa ollaan tulossa Itävallassa? Se, kuinka pitkällä Venäjä on Neuvostoliiton tiellä, on sitten oma erillinen casensa.

Näyttää siltä, että Vihavainen pelkää feministien ottavan vallan demokraattisen järjestelmän sisällä. Sama pelko on muuten toisellakin puolella: epäillään, että oikeisto murtaa demokratian puolustajien vastarinnan ja tunkeutuu syvälle kansanvaltaiseen päätöksentekoon.

6 kommenttia:

  1. Natsitukeutujat? Mistähän lähteestä kirjoittaja mahtaa ammentaa käsityksensä.

    Tietysti jonkinlaista tunkeutumistahan siinä tarvitaan, kun aggressiivisesti hulinoiva, paikkoja rikkova ja tulipaloja sytyttelevä opiskelijajoukko yritti terrorilla estää puhetilaisuuksien pitämisen. Osittain onnistuenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietoni ovat "tavallisesti luotettavista lähteistä". Halusin sanoa, että ehdottomat mielipiteet johtavat ehdottomiin vastamielipiteisiin. Sananvapauden kieltäjät saavat vastaansa kieltämisen kieltäjät.

      Poista
    2. Sinulta on kyllä jäänyt jotain huomaamatta. Amerikassa konservatiivit pitävät kynsin hampain kiinni perustuslain ensimmäisestä lisäyksestä samalla kun vasemmisto katsoo asiakseen määriteellä keskustelulle aivan uudet säännöt. Ylipistoissa professoreilta vaaditaan ’trigger warnings’ ja mm. perustetaan turva-alueita, joissa voi välttyä traumatisoivilta puheilta. Jopa Obama pari, kolme vuotta sitten yritti todistella opiskelijoille, että elämässä pitää pystyä kuulemaan myös sellaisia mielipiteitä, joita ei itse hyväksy.
      Ollaan jo niin pitkälle, että amerikkalaiset yliopistot julakisevat kiellettyjen ilmaisujen luetteloita. Kun puhuit Berkleystä, niin: The administrators at UC Berkeley want to ban certain phrases on campus. Among them: "America is a melting pot," "Why are you so quiet?" and "I believe the most qualified person should get the job." Jos kysyt miksi nämä ovat kiellettyjä, niin ovat kuulemma seksistisiä ja/tai rasistisia.
      Itse en voi ottaa tosissani pelkoa konservatiiveista amerikkalaisten sanavapauden uhkaajina. Sen sijaan terrori uhkaa sanavapautta: esim. Shapiron puhetilaisuuden turvallisuusjärjetselyt maksoivat yliopistolle 600 000 dollaria. Tällainen uhraus katsottiin välttämättömäksi, sen jälkeen kun oli nähty Antifan aikaansaamat tuhot sen estettyä Milo Yiannopouloksen puhetilaisuuden järjestämisen.

      Poista
    3. Kysymys ei ole konservatiiveista yleensä (on myös maltillisia konservatiiveja), vaan heistä jotka luetaan teekutsuliikkeeseen tai sitä lähellä olevin tahoihin. Yhdysvalloissa polarisoitunut yhteiskunta johtaa jyrkkiin vastakkainasetteluihin (on johtanut jo 1990-luvulta lähtien).
      Mitä tulee Yhdysvaltain perustuslakiin niin siihen vetoavat kaikki osapuolet. Kukin tulkitsee sitä puoltona omalle näkemykselleen.
      En kiellä kirjoituksessani, etteivätkö liberaalit sortuisi ylilyönteihin: "(Vihavainen) moittii uutta ”ehdotonta” opiskelija-aktivismia siitä, että se estää ”edelläkävijämaissa” luennoitsijaa esittämästä ”ns. poliittisesti epäkorrekteja näkemyksiä”. Totean, etten kiellä tällaistakin ilmenevän.

      Poista
    4. Yhdysvalloissa polittinen kärjistyminen n saanut uusia kierroksia nyt kun demokraatit ovat ottaneet päätehtäväkseen Trumpin hallinnon kaatamisen.
      Ilmeisesti kenelekään ei ole tullut mieleen,että Trump ei ole oikeastaan lainkaan sitoutunut rebublikaanien agendaan,muulta osin kuin mahdollisimman pienen keskusvallan ja mahdollismman alhaisen ansio ja pääoma sekä yritysverotuksen suhteen.
      Ennustankin kun syksyllä tulevat välivaalit ja demokraatit saavat niissä enemmistön niin senatiin kuin kogresiinkin,Trumpin hallinto orientoituu silloin uusia olosuhteita vastaavaksi.
      Trump on välillä ollut myös demokratti.

      Poista
    5. Sanoisin pikemminkin, että Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on kärjistynyt, koska presidentti Trump ja hänen yli-innokkaat kannattajansa ajavat yhteiskuntaa (suurta Amerikkaa), jonka ohi aika on ajanut. Yhteiskunta alkoi polarisoitua 1990-luvulla kun republikaanit päättivät nitistää Bill Clintonin. Clinton rakensi kompromisseja, joista hänen liberaalit kannattajansa eivät pitäneet.Tästä on todistanut mm. Clintonin aikainen työministeri Robert Reich.
      On täysin mahdollista, että Trump antaa periksi demokraattien suuntaan. Tässä on kuitenkin yksi iso mutta: Trump on täysin arvaamaton toilailuissaan.

      Poista