Aatteiden sekamelskassa joutuu helposti pulaan. Toista oli suurten kertomusten aikaan: oli konservatismia, liberalismia ja sosialismia. Ja siinä ne olivatkin. Nyt nämä kaikki ovat pirstoutuneet pieniksi osa-alueiksi eikä sekään riitä. On syntynyt ikään kuin aatteiden eri murteita, jotka vielä sekoittuvat keskenään aina vain uusiksi yhdistelmiksi. Olen valinnut tarkastelukohteeksi konservatismin ja yritän laatimani kuvion avulla selvitä konservatismin eri versioiden viidakossa.
Oheisessa kuvassa olen lähestynyt konservatismia perinteisen konservatismin (ml. arvokonservatismi, sosiaalikonservatismi), uuskonservatismin, uusliberalismin ja traditionalismin näkökulmasta. Kuvassa olen pyrkinyt hahmottamaan yhteisiä nimittäjiä näille aatteille. Olen päätynyt seuraaviin kolmeen: perinnesidonnaisuus sekä liberalismin ja kollektivismin vastustaminen.
Joku voi ihmetellä, mitä uusliberalismi tässä joukossa tekee. Olen taipuvainen ajattelemaan niin, että uusliberalismi on modernin demokraattisen liberalismin vastavoima, joka aktualisoitui, kun Ronald Reagan ja Margaret Thatcher ”päästivät” sen tekemään tuhoja konservatismin sisällä (kts. blogikirjoitukseni ”Konservatismi ja uusliberalismi”). Itse asiassa voisi löytyä joitakin perusteita kaavalle Konservatismi + Uusliberalismi = Uuskonservatismi. Uusliberalismi on hyvin vahvasti painottunut talouteen, mutta konservatismilla on kytkös uusliberalismiin siksi, että se suhtautuu hyvin penseästi yhteiskunnan roolin laajentamiseen ja verotuksen kiristämiseen. Yhtymäkohdat on helppo löytää näiden kahden välillä.
Se missä konservatismi eroaa uusliberalismista ja uuskonservatismista on sen valtiokeskeisyys. Perinteiselle konservatismille on ominaista ”isävaltio”. Valtio on ikään kuin pää, joka hallitsee kehon muita toimintoja. Uusliberalismissa taas valtion tuli olla Thatcherin ja Reaganin oppien mukaan mahdollisimman pieni. Näen, että ns. Lafferin käyrän (Arthur Lafferin mukaan) tarkoitus oli nimenomaan toteuttaa Reaganin ideologista päämäärää pienestä valtiosta. Voi olla, että moni vastustaa tätä, mutta näen asian juuri niin, että ensin oli ideologia ja sitten – jotta pienen valtion ideologia saisi vahvistuksen – tuli ”todisteeksi” Lafferin käyrä.
Uuskonservatismiin liittyy hyvin voimakas ideologinen painotus: se korostaa hyvyyttä (lue: amerikkalaista kapitalismia) pahuutta (lue: sosialismia) vastaan. Kansakunnalla katsotaan olevan yhteinen kohtalo, jota viholliset, so. kommunistit ja terroristit uhkaavat. Uuskonservatismiin kuuluu sisäsyntyisesti ajatus voimankäytön moraalisesta oikeutuksesta ”pahuutta” vastaan. Uuskonservatismin eräs piirre on nähdäkseni taistelu vieraita oppeja vastaan kansakunnan eheyden säilyttämiseksi. Suomessahan jo Elmo Kailalla ja Vihan Veljillä oli sama ajatus 1920-luvulla.
Kanava -lehdessä 7/2013 oli Kari Salmisen juttu traditionalisteista: ”Perinteisten arvojen puolustajia on moneen lähtöön”. Siinä hän pyrkii määrittämään traditionalistien olemuksen, joka sekin on hyvin monisäikeinen. Traditionalismissa on kysymys nimenomaan konservatiivisesta radikalismista. Sen oppi perustuu liberaalien ja edistyksellisten arvojen vastustamiseen. Edistyksen katsotaan tuhonneen perinteisen yhteiskunnan. Uusliberalismista sen erottaa voimakas antipatia rahan valtaa (markkinoiden ylivaltaa) ja itsekeskeistä kuluttaja-ajattelua vastaan. Traditionalisteille ilmeinen kauhistus on postmoderni relativismi. Halutaan ”selkeä” yhteiskunta, selkeät pelisäännöt, selkeät vastuut ja selkeä ”moraalikoodi”. Voisi kuvitella, että vähäinen koulutus on pontimena traditionalismiin liittymisessä. Niin osittain onkin. Mutta traditionalismille on käynyt niin kuin monelle muullekin kansanliikkeelle: älyköt ovat löytäneet sen teoretisoiden ja laajentaen käsitettä.
Monet traditionalistit ovat tai ovat olleet mukana äärioikeistolaisissa liikkeissä. Traditionalismissa moderni maailma koetaan uhkana; koetaan, että ei hallita omaa ympäristöä ja perustetaan vastustus muutosvastarintaan. Perussuomalainen populismi kumpuaa osin traditionalismista. Kuvassa esitän rohkeasti, että konservatiivien ja traditionalismin ”välistä” nousee fasismi ja natsismi ”puhdistettuna” väkivaltaideologian rasitteista. Puhdistettu natsismi torjuu ainakin pintapuolisesti antisemitismin ja väkivallan käytön. Natsismista jää kuitenkin traditionalismiin suvaitsematon nationalismi ja epäily koko demokraattista valtaklikkiä (esim. EU ja ”vanhat puolueet”) kohtaan. Myös kuvitelma absoluuttisesta hyvyydestä, totuudesta ja kauneudesta voisi olla natsismiperintöä. Se on toki todettava, että puhdistettu natsismi on paljon lähempänä traditionalismia kuin perinteistä konservatismia.
Sijoitan kuvassa amerikkalaisen teekutsuliikkeen uuskonservatismin ja uusliberalismin väliin. Myönnettäköön, että radikalismissaan teekutsulaiset voisivat olla traditionalistien partnereita. Teekutsulaisten voimakas valtiovastaisuus ja businessulottuvuus saa kuitenkin epäilemään yhteyttä. Molemmille on yhteistä eräänlainen ”nuijakonservatismi”: liberalistinen vapaamielisyys on pilannut yhteiskunnan ja ihmisten elämän. Liberaalit ovat heille Spiro Agnewin kuuluisan ”määritelmän” mukaan ”kiilapäisiä puoli-intellektuelleja, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein” Lopuksi haluan palata vielä perinteisen konservatismin ytimeen. Kuvassa olen tehnyt luonnollisesti väkivaltaa todellisuudelle lokeroidessani aatteita. Eivät asiat ole näin pelkistettyjä käytännössä. Jonkinlaisen tolkun saamiseksi yksinkertaistukset voitaneen sallia?
Konservatismi on ollut nousussa viime aikoina, tosin ei mitenkään johdonmukaisesti. Tänä päivänä monet kokevat, että perinteinen konservatismi on ”varovaisuuksineen” varteenotettava lähestymistapa haasteisiimme. Reagan ei ollut ”varomattomuuksineen” oikea mies antamaan esimerkkiä. Hän toteutti uskomustaloustiedettä ja tavoitteli epämääräistä, osin absurdia, yksilöllisyyttä ja vapautta. Teoriassa (ideologiassa) tämä saattaa toimia, mutta käytännössä ei.
Myös hyvinvointiyhteiskunta on osa konservatiivista aatetta tänä päivänä ainakin Länsi-Euroopassa. On täysin luontevaa, että oikeistopuolue kokoomuksen selvä enemmistö tukee skandinaavista mallia. Perinteistä konservatismia syövät traditionalistit, uusliberaalit ja muut äärioikeistolaiset voimat. Ne ovat yhteensä laskien kohtuullisen kokoinen vähemmistö konservatismin sisällä.
Onko Suomessa sitten aidosti muita kuin konservatismia eri suunnilta lähestyviä voimia? Kun meillä Suomessa on muodostettu hallitus, on se ollut pohjaltaan pääosin joko punamultapohjainen tai sinipunapohjainen (jonka taustalla on aseveliyhteistyö). Molemmat ovat konservatiivisia vaihtoehtoja. Yhteiskunnan ”uudistajat” ovat hajaantuneet punavihreisiin tai em. konservatismin radikaalimuunnoksiin tai sitten kumouksellisiin vasemmistolaisiin, joka on marginaaliryhmä.
Tietenkin vanhojen puolueiden konservatiivit voivat sisäisesti uudistua, joskin haasteet tuntuvat välillä toivottoman suurilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti