Motto: joskus on hyvä käydä kriittistä keskustelua itsensä kanssa. Kirjoitin oheisen blogikirjoituksen 12.3.2012. Ajattelin kommentoida omia silloisia ajatuksiani tämän päivän näkökulmasta erityisesti taustana Himasen ”Kestävän kasvun malli” ja sen esille nostamat asiat. Kommenttini kursiivina. Kolmantena pyöränä tässä ”keskustelussa” on siis Pekka Himanen. Jos tämä keskustelu käsitetään näytelmäksi, niin kuiskaajina toimivat Annika Saarikko (kesk) ja Matti Niemi (sd).
Filosofit Esa Saarinen ja Pekka Himanen ovat viime vuosina olleet kansakunnan merkittäviä filosofeja. Molemmilla on suurin piirtein samanlainen agenda, vaikka esiintymistyyliltään ja monilta muilta osin toki poikkeavat toisistaan.
Itse asiassa Himanen on Saarisen oppilas.
Saarinen ja Himanen lähestyvät suomalaista ajattelutapaa olettamansa suomalaisten huonon itsetunnon ja kateuden näkökulmasta. Läpimurtovaiheessa heidän ajattelulleen oli sosiaalinen tilaus. Molemmat korostivat ”rikastavaa vuorovaikutusta”. Esa Saarinen toteaa ”kantavissa ajatuksissaan” nettisivuillaan, että ”vuorovaikutukseen sisältyy mahdollisuus rikastua ilman ylärajaa”. Näin molemmat halusivat luoda kannusteita suomalaisille mörökölleille, jotta he sopeutuisivat muuttuvaan maailmaan. Molemmat myös korostivat menestystä ilman kateutta.
Himanen puhuu ”energisoivasta ja merkityksellisestä unelmasta”. Viittaus Martin Luther Kingiin tuo ajatuksen astetta konkreettisemmaksi, sillä kovin abstrakteilta molemmat muutoin kuulostavat. Sikäli paradoksaalista, koska Saarinen nimenomaan haluaa edetä arjen kokemusten kautta. Molemmilla on mielestäni selkeä aukko filosofisessa rakenteessa: kumpikaan ei kytke ajatuksiaan reaalitalouteen kuten esimerkiksi Maija-Riitta Ollila. Ainakin Himanen jossakin youtube -videossa myöntää tämän avoimesti.
Nyt siis on ollut pakko kytkeä, koska Himanen on kirjoittanut tilauksesta ”Kestävän kasvun mallinsa”. Ehkä yksi siihen kohdistuvan kritiikin lähtökohdista on juuri tässä: häneltä puuttuu kosketuskohta talouden filosofiaan. Toisaalta juuri se saattaa olla hänen vahvuutensa, sillä eivät taloustieteilijöidenkään viime aikaiset näytöt ole olleet kaksisia. ”Ulkopuolisena” hänellä on ollut mahdollisuus tuoda jotain uutta keskusteluun. Mutta ovatko vastaanottajat olleet valmiit tähän?
Ehkä molemmat filosofimme ovat onnistuneet, jossain määrin iskostamaan suomalaisiin menestysajattelun hedelmällisyyden. Jotain jää puuttumaan. Ehkä se on juuri tuo taloudellinen aspekti. Saarisen ja Himasen vaikutusaikana (1990-luvulta 2000-luvulle) olemme kokeneet pitkän yhtäjaksoisen talouden nousukauden (ainakin vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka). Tämä on sopinut hyvin yhteen herrojen ajattelun kanssa, jossa omiin voimiin luottaminen, henkinen rikastuminen ja luovuus ovat olleet molempien ajattelun keskiössä.
Maailma on kuitenkin muuttunut monivivahteisemmaksi. Silmiinpistävää on menestyksen ja toisaalta taloudellisen ahdingon polarisoituminen. Juuri nyt olisi tarvetta ehkä vanhanaikaiseksi koettavalle filosofialle, joka korostaisi oikeudenmukaisuuskysymyksiä talouden näkökulmasta. Ehkä meidän tunnetuista filosofeistamme professori Timo Airaksinen on lähinnä tätä suuntausta.
Kuinka ollakaan Himasen kirjan perusasetelma lähtee John Rawlsin oikeudenmukaisuuskäsitteestä, josta Himanen johtaa empatian käsitteen. Hän on siis vastannut asettamaani huutoon (heh)!
Tarkastelen seuraavassa tulevaisuuden näkymiä Hesarissa olleen Annika Saarikon (kesk.) ja Matti Niemen (sd) haastattelun innoittamana (HS 5.2.2012) . Molempien puolueet ovat jääneet ehkä paitsi siitä menestyksestä tai menestyksen tunteesta, jonka Saarinen ja Himanen ovat loihtineet ilmoille. Hyödyn saaja on ollut kokoomus.
Niin muuttuu maailma, Pekkaseni!
Niemi toteaa ansiokkaasti että ”äänestäjät eivät halua olla uhreja, joita hyvinvointivaltio tukee. He haluavat olla menestyjiä”. Siis saarilaisia ja himaslaisia. Mutta mitenkä on reaalimaailmassa ? Ihmisten on nyt pakko teeskennellä menestyvää, vaikka on suunnaton määrä ihmisiä, jotka kokevat elämänsä täysin toisin. Yhdysvalloissa tilanne on toki vielä huomattavasti räikeämpi. Menestykseen liittyy tietenkin ulkoiset menestyksen merkit, vaikkapa hyvä auto ja omistusasunto, mielellään omakotitalo. Nykyaikainen ”rahamarkkinateollisuus” on luonut tähän edellytykset. Velkaa tekemällä melkeinpä kuka tahansa pystyy näyttämään menestyjältä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Rags to riches onnistuu siis tänäkin päivänä!
Niin, rags to riches onnistuu syömällä tulevaisuudelta.
Tietenkin tämän päivän köyhä on erilainen kuin sanokamme 50 vuotta sitten. Moni on sanonut, että mitä köyhyyttä se on, jos tulot ovat nousseet elinkustannusten mukaisesti (ainakin yhtä nopeasti kuin inflaatio). Raja näyttää kulkevan siinä onko tapahtunut absoluuttista köyhtymistä. Tässä kohtaa heräävät jo kylmäkiskoisimmatkin. Todellisuus on monisyisempi. Suhteellinen köyhtyminen on oleellisesti vaikuttava tekijä yhteiskunnassa. Siitä on esimerkkinä vaikkapa Occupy Wall Street -liike. Suuri osa ihmisistä ei tyydy suhteelliseen vaurastumiseen, jos jotkut toiset näyttävät rikastuvan epäoikeudenmukaisin keinoin. Niemi toteaakin, että Suomesta on tullut vauraampi, mutta on eri asia onko Suomesta tullut tasa-arvoisempi. Tilanne säilynee kuitenkin lohdullisena niin kauan, kun ei tapahdu kansakunnan tasolla voimakasta talouden heikkenemistä. Jos niin tapahtuu koskee se koviten juuri pienituloisia.
Nyt olemme kokeneet kaksoistaantuman (2009 ja 2013). Suurituloisten vedätykseen suhtaudutaan äärimmäisen kriittisesti (vrt. esimerkiksi Kevan Merja Ailus). Himasen ”Kestävän kasvun mallin” viitoittamalla tiellä pitäisi siis muuntaa toisaalta kateus ja toisaalta ylemmyyden tunne hedelmälliseksi vuoropuheluksi. Joka tapauksessa tuloerojen kasvu tulisi pysäyttää.
Kun Esa Saarinen puhuu ”mahdollisuudesta rikastua ilman ylärajaa” hän tietenkin tarkoittaa henkistä (ja ehkä sen seurauksena aineellista) rikastumista. Tänä päivänä Saarisen ajatus voidaan kääntää irvikuvakseen: rikastumisella ei todellakaan näytä olevan ylärajaa. Onko siis henkisestä rikastumisesta puhuminen lähinnä köyhempien tyynnyttelyä: yrittäkää kovasti, olkaa luovia ja harjoittakaa rikastavaa vuorovaikutusta niin kyllä tekin voitte onnistua henkisesti ja/tai taloudellisesti!
Annika Saarikko toteaa että ”politiikka on jo kaksikymmentä viime vuotta näyttänyt olevan talouden armoilla”. Politiikan uudelleen tulosta on puhuttu viimeaikoina paljon ja sitä Saarikkokin toivoo. Ilmeisesti liikkuvia äänestäjiä on yhä enemmän ja heidän sitomisestaan itseensä puolueet taistelevat tiukasti.
Himanen on ehkä tiedostamattaankin avannut politiikan mahdollisuudet uudelleen kirjassaan. Tilaaja (pääministeri) jättää politiikalle kuitenkin hyvin vähän liikkumatilaa sitoessaan itsensä ja muut raadolliseen leikkauspolitiikkaan.
Pekka Kuusi kirjoitti aikanaan teoksen 60-luvun sosiaalipolitiikka (jota olen käsitellyt aiemmin blogissani). Niemi kaipaa kirjaa nimeltä ”2020-luvun sosiaalipolitiikka”. Ihan aiheellinen kysymys. Vai onko niin, että yhteiskunta on globaalin puristuksessa pirstoutunut jo niin moneen osaan, ettei ole mahdollista kirjoittaa kansakunnan yhtenäistä sosiaalipolitiikkaa jollekin ajanjaksolle.
Kirjailija Matti Mäkelä taisi verratakin Himasen kirjaa Kuusen kirjaan. Vertailulle löytyy ehkä jossain määrin perusteita. Vaikka tätä ei myönnettäisikään, on molemmilla halua nähdä yhteiskunta hyvinvoivana tulevaisuudessa ja kestävällä tavalla. Kuusella tavoitteena oli hyvinvointivaltio 1.0 ja Himasella 2.0.
Ihmiset kaipaavat kuitenkin suurta selitystä olemassaoloon ja elämään. Epäilemättä siihen tarvitaan rikastavaa vuorovaikutusta. Tarvitaan myös menestyviä ihmisiä, jotka voivat olla esimerkkinä muille ilman kateuden häivää. Tarvitaan myös sosiaalipoliittisia linjauksia pidemmällä aikavälillä niin haastavaa kuin se onkin.
Himasen projekti voisi toimia tässä mielessä päänavaajana. Sillä on tilaajarasite, sillä suuri osa vastustaa Himasta tilaajan takia. Olisi kyllä syytä vapauttaa keskustelu henkilöistä ja keskittyä itse asiaan. Himasen työ tarjoaa siihen kyllä hyvät pohjat.
Ehkä tarvitaan muutakin. Kun Proudhon arvosteli Marxia ivaillen hänen yhteiskuntapolitiikkaansa ”köyhyyden filosofiaksi”, niin Marx vastasi pitäen muiden filosofisia luomuksia ”filosofian köyhyytenä”. Saarisen ja Himasen filosofia on hyvin toimeentulevan keskiluokan filosofiaa. Se luo uskoa niihin ihmisiin, jotka ovat jo voittajia. Mutta kuka filosofeistamme rupeaisi pienituloisten puolesta puhujaksi ? Onko Saarisen ja Himasen filosofia siis köyhää, kun se ei huomioi vähäväkisiä, jotka eniten tarvitsisivat filosofiemme tukea?
Tämä on mielestäni avainkysymys tänään. Tuloerojen suuretessa ja työpaikkojen polarisaation edetessä tarvitaan erityistoimia, jotta hyvinvointiyhteiskunta 2.0 olisi ”arvokkaan elämän yhteiskunta”.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti