TV:ssä on parhaillaan menossa Kiinan diktaattoria Maoa käsittelevä dokumentti ”Maon kylmä sota”, joka perustuu kiinalaisiin lähteisiin kylmästä sodasta. Dokumentti ei varsinaisesti hätkähdytä tiedoillaan, mutta tarkentaa ja vahvistaa joitakin omia käsityksiäni. Jotkin faktat seuraavassa kirjoituksessa ovat ohjelmasta, mutta kannanotot ovat omiani.
Nostan tässä kirjoituksessa Vietnamin keskiöön kylmän sodan taistelukenttänä, mutta ensin hiukan taustaa.
Kylmän sodan perusasetelma oli kaksinapainen maailmankuva. Valtiot ryhmittyivät tämän mallin mukaisesti joko sosialistiseen tai kapitalistiseen maailmaan. Sitten oli joukko puolueettomia tai sitoutumattomia maita. Kumpikin polarisaation keskusmaista, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, suhtautui enemmän tai vähemmän karsaasti välissä kelluviin valtioihin. Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles nimitti 1950-luvun lopulla puolueettomia maita ”moraalittomiksi”. Piti siis valita puolensa, jotta saattoi tulla hyväksytyksi (tai hylätyksi). Totta kai Neuvostoliiton oli vaikea hyväksyä esimerkiksi Suomen puolueettomuutta. Suomeen kohdistuneet paineet olivat suurimmillaan 1970-luvun alkupuolella.
Kiinan nostaminen esille nykyisessä tilanteessa on ymmärrettävää. Kiina on maailmanvalta tällä hetkellä paljon suuremmassa määrin kuin kylmän sodan aikana. Se on sitä nimenomaan taloudellisessa mielessä. Kylmän sodan aikana Kiina oli ydinasevalta ja ideologinen jättiläinen, jota ei ollut syytä olla ottamatta huomioon suurvaltojen keskinäisessä kamppailussa.
Historiaa kirjoitetaan aina uudelleen siitä ajankohdasta käsin, jota kulloinkin eletään. Tässä on oltava myös varovainen, sillä nykytilanne saattaa johtaa Kiinan voiman yliarvioimiseen kylmän sodan aikana.
Kylmää sotaa käytiin suurelta osin kehitysmaissa, ”kolmannessa maailmassa”, kuten silloin sanottiin. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pyrkivät saamaan jalansijaa blokkien raja- tai välisillä alueilla samalla, kun pitivät oikeutenaan puuttua blokkinsa sisällä itsenäisten valtioiden asioihin niiden suvereniteettia loukaten. Ajoittain kylmä sota laajeni kuumaksi kolmannessa maailmassa kahden ensimmäisen maailman asetellessa strategisia palikoita itselleen suosiolliseksi.
Neuvostoliitto oli oman valtapiirinsä sisällä melko ehdoton eli pyrki valtapiirinsä sisällä tiukkaan kuriin. Yhdysvallat omaksui ns. policy of containmentin, jonka mukaisesti noudatettiin kommunismin patoamispolitiikkaa. Opin luojan George F. Kennanin mukaan piti rauhanomaisin keinoin estää kommunismin leviäminen siitä laajuudesta, minkä Neuvostoliitto oli toisessa maailmansodassa saavuttanut. Käytännön politiikassa voitti kuitenkin patoamispolitiikan sotilaallinen versio: kylmän sodan rintamia ja sotapesäkkeitä syntyi siellä täällä kummankin osapuolen pelätessä toisen aikomuksia vainoharhaisuuteen saakka.
Korean sota oli ensimmäinen suuri sodaksi yltynyt koitos idän ja lännen välillä. Yhdysvaltain puolella oli silloin YK ja Neuvostoliitto ja Kiina muodostivat oman melko yhtenäisen rintaman. Sota oli rintamasotaa, jossa Neuvostoliitto painosti Kiinaa sotatoimiin. Kiina joutui siis tekemään likaisen työn. Kun Koreassa monien vaikeuksien jälkeen saatiin aselepo ja tilanne vakiintui suurin piirtein sellaiseksi kuin se oli ennen sodan käynnistymistä, syntyi uusi ristiriita ”Taka-Intiassa” eli Indokiinassa. Kysymys oli Vietnamin konfliktista siirtomaavalta Ranskan ja Vietnamin itsenäisyyspyrkimysten välillä.
Ranskalaisten Dien Bien Phussa vuonna 1954 kärsimän tappion jälkeen alueen ”lännen” puolustaminen jäi Yhdysvalloille. Piti pitää vapaat vaalit 1950-luvun puolessa välissä, mutta lännessä ei ollut haluja pitää vaaleja, koska kommunistit Ho Tshi Minhin johdolla olisivat ne voittaneet. Syntyi rauhaton tilanne, jossa Yhdysvaltain tukema Etelä-Vietnam ja Kiinan ja Neuvostoliiton tukema Pohjois-Vietnam ajautuivat taisteluihin. Sota ei lähes kymmeneen vuoteen eskaloitunut blokkien väliseksi sodaksi, vaan kysymys oli Pohjois-Vietnamin tukemien sissien (NFL) ja Etelä-Vietnamin armeijan välisestä konfliktista. Pohjois-Vietnamin selkeä tarkoitus oli yhdistää molemmat Vietnamit yhdeksi sosialistiseksi valtioksi.
Asetelma oli huomattavasti monimutkaisempi kuin tyypillinen kylmän sodan tilanne. Muodostui ikään kuin kolmen suurvallan keskinäinen kamppailu, jossa Vietnam oli taistelutantereena. Tulkitsen niin, että Kiina piti Vietnamia omaan etupiiriinsä kuuluvana valtiona, jolla oli omat ideologiset intressinsä Vietnamissa, kun taas Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät tavanomaista kylmän sodan taistelua. Tässä taistelussa Yhdysvallat kehitti ns. dominoteorian, jonka mukaan Vietnamin menetyksen jälkeen muut Kauko-Idän valtiot Australiaa myöten seuraisivat perässä! Siispä Yhdysvallat monien vaiheiden jälkeen lähetti suurimmillaan 550 000 miehen vahvuisen armeijan Vietnamiin.
TV-dokumentin pääviesti ainakin minulle oli Kiinan hyvin voimakkaat ideologiset pyrkimykset Vietnamissa: piti tehdä maareformi ja suurtilalliset piti likvidoida jne. Pohjois-Vietnam ei ollut lainkaan valmis tähän. Ideologinen isoveli yritti tyrkyttää oppejaan maalle, joka taisteli lähinnä itsenäisyytensä puolesta.
Vasta 1990-luvulla yksi Vietnamin sodan pääarkkitehdeistä Robert McNamara tajusi - vieraillessaan entisten vihollistensa vieraana - että kysymys oli sisällissodasta, jonka amerikkalaiset yrittivät väkisin kääntää itä-länsi sodaksi. Kysymys oli muustakin: kun McNamara istui samaan pöytään vietnamilaisten kanssa, huusi yksi sodan aikaisista johtohenkilöistä suurin piirtein näin: ”tajuatteko McNamara, me olemme taistelleet 1000 vuotta kiinalaisia vastaan!”
Asetelmat Vietnamissa heilahtivat äärilaidasta toiseen useaan otteeseen. Kun Kiina aluksi avusti Pohjois-Vietnamia lähettämällä joukkoja – työläisiksi pukeutuneina – Vietnamin avuksi, niin jo 1968-1970 Kiina ja Vietnam loittonivat toisistaan. Samaan aikaan Neuvostoliitto ja Vietnam lähentyivät ja kun Vietnamin sota päättyi, syttyi sota Kiinan ja Vietnamin välillä vuonna 1979.
Vietnam on hyvä esimerkki kylmän sodan taistelusta, joka irtautui alkuperäisestä kehyksestään ja muuttui kuuman sodan veriseksi kamppailuksi, jossa amerikkalaiset valtasivat kylän kerrallaan päiväsaikaan ja Vietkongin sissit ottivat kylät haltuunsa yöllä.
Oheisessa kuvassa esitän Vietnamin sodan asetelman niin kuin sen olen nähnyt:
Kaikki me, jotka katsoimme olohuoneissamme televisiota muistavat tuon sodan, koska tiedonvälityksessä ei ”ymmärretty” tuolloin sitä, mikä tänä päivänä näyttää olevan suurvalloille selviö: tv-kameroita ei kannata päästää paikalle muutoin kuin kontrolloiduissa olosuhteissa. TV:n kautta sota tuli kuitenkin perverssillä tavalla rehelliseksi: ei ollut selkeitä rintamia; ei ollut selvää kuvaa sodan etenemisestä; sen sijaan oli nähtävillä ruumisarkut, joita lastatiin lentokoneeseen.
Sodassa kuoli karkeasti pari miljoonaa vietnamilaista siviiliä ja 58 000 amerikkalaista sotilasta. Uhreja muistellessa on syytä huomioida, miten suuri osa sodista on lähtöisin kotimaan ideologisista asetelmista. Paha kommunismi uhkasi Yhdysvaltoja sekä jossain määrin todellisuudessa että ennen kaikkea mielikuvissa. Kotirintaman paineissa oli vaikeaa muistaa, että sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa.
Terrorismin uhan nimissä sama toistuu tänäkin päivänä. Kotimaan sisäpolitiikka pitää huolen siitä, että viholliskuva on jatkuvasti päällä. Käsittämättömiin mittasuhteisin kasvanut verkkovakoilu on tästä räikeä esimerkki. Tulee tunne, että jälleen ollaan paisuttamassa kylmän sodan tapaan niitä uhkia, joita vihollisen kuvitellaan aiheuttavan. Eletään eräänlaista kyberkylmän sodan aikaa.
Yhdysvalloissa, jossa ”voiton” ja toisaalta ”tappion” välinen ero on aina ollut korostetun suuri, on Vietnam-trauma ollut syvä. Hävitystä sodasta ovat raskaan painolastin saaneet osakseen tavalliset sotilaat: hehän hävisivät sodan. Sodat ovat kuitenkin organisaatioiden ja ideologioiden välisiä sotia, joissa tavallinen sotilas on välikappale. Vasta viime aikoina Vietnamissa sotineet sotilaat ovat saaneet heille kuuluvan arvostuksen.
Kontrasti tähän päivään on dramaattinen, kun läntiset suuryritykset sijoittavat tehtaitaan Vietnamiin ikään kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Entä jos vaalit olisi pidetty 1950-luvun puolessa välissä? Entä jos sotaa ei oikeasti olisi ollut? Kuka olisi hävinnyt vai olisiko kukaan? Nyt todellisina häviäjinä olivat vietnamilaiset, joiden suhtautumista kuvaa vaikkapa sodasta hengissä selviytynyt nöyrä, ikääntynyt vietnamilainen sanoessaan, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi.
Jälkikäteisviisaus on helppo laji. Loppupäätelmäni on kuitenkin, että kylmä sota kävi aivan liian suurilla kierroksilla. Suurvaltojen vainoharhaisuus esti näkemästä ”fog of (cold) warin” läpi. Vietnamin sota ei johtanut dominoteorian realisoitumiseen, vaikka USA hävisi sodan. Dominoteoria pohjautui Münchenin 1938 toistumiseen: diktaattori vie ensin pikkusormen ja sitten koko käden. Vietnamissa asetelma oli monimutkaisempi: kolme suurvaltaa ja sisällissota. Historia toistuu harvoin sellaisenaan, eikä siitä ole helppo oppia tai jos oppii, niin on suuri mahdollisuus oppia väärin.
PS
Helsingin Sanomissa oli artikkeli, jossa Mao-dokumentin kerrottiin huijaavan vanhoilla uutisnauhoilla tai kuvilla. Dokumenteissa on toki ennenkin käytetty asiayhteydestä erotettuja uutispätkiä esimerkiksi vinjettinä sotaan. Tietenkin asiayhteydestä pahasti irrotetut dokumentin pätkät, jotka kuvaavat esimerkiksi aivan toista tilannetta, mitä juonnossa kerrotaan ovat raskauttavia.
Paljastukset eivät vaikuta oheiseen tekstiin millään tavalla.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti