Luin juuri Geoffrey Robertsin teoksen ”Stalinin kenraali”. Sujuvatyylistä kirjaa on helppo lukea, kiitos myös kääntäjä Heikki Eskelisen. Kirjan kenraali on maineikas marsalkka Georgi Zukov. Teoksen nimi on hyvä, koska se kuvaa mainiosti Zukovin suhdetta suureen diktaattoriin: hän oli uskollinen Stalinille, vaikka olikin yhdessä vaiheessa uraa hänen epäsuosiossaan.
Keskityn tässä Zukovin toisen maailmansodan jälkeiseen henkilöhistoriaan. Hänen maineensa on tietenkin peräisin itse sodasta. Hän oli Stalinin luottokenraali ja vastasi kaikkein kriittisimmistä rintamaosuuksista. Näitä olivat Leningrad, Moskova, Stalingrad, Kursk ja loppuvaiheessa Berliini. Zukov ei ollut erityisen suuri strategi. Hänen menestyksensä perustui poikkeukselliseen kykyyn johtaa sotatoimia. Tästä aiheutuivat myös monet ongelmat, joita hän koki sodassa ja sodan jälkeen: hän käyttäytyi alaisiaan kenraaleja kohtaan epäkohteliaasti ja väitetysti otti kunnian itselleen, joka monien alaisten mielestä kuului heille. Kenraalien kateus ja toisaalta heidän Zukovilta saamansa epäoikeudenmukainen kohtelu nivoutuivat yhdeksi myytiksi, josta ulkopuolisen oli ja on vaikeaa saada otetta. Stalinin luottokenraaleja olivat myös Vasiljevski ja Antonov.
Sodan loppupuolella Zukovin ja Stalinin välissä oli Nikolai Bulganin (sotasankari olisi halunnut asioida suoraan Stalinin kanssa), jonka kanssa Zukovilla syntyi kinaa komentosuhteista. Stalin asettui Bulganinin puolelle.
Stalinin aikana monet joutuivat vankilaan, työleirille tai teloitetuksi jouduttuaan ristiriitoihin Stalinin kanssa. Monesti kovimmat rangaistukset langetettiin tekosyistä. Mutta Bulganinin ilmoitus, että elokuussa 1945 tulli oli pysäyttänyt Puolan ja Neuvostoliiton rajalla junan, jossa oli 85 laatikollista Saksasta kaapattuja huonekaluja oli vakavaa laatua: osoitteena tavaralle oli Odessa, jossa Zukov oleili. Zukovin luonteenlaadulle oli ominaista, että vaikeuksiin jouduttuaan hän oli hyvin nöyrä Stalinia kohtaan. Pelastaakseen itsensä hän myönsi virheensä.
Parjauskampanja Zukovia kohtaan oli kovaa välittömästi sodan jälkeen, mutta Roberts ei sorru elämäkertakirjoittajien perisyntiin eli pääosan esittäjän puolusteluun. Moitteissa, joita kohdistettiin Zukoviin oli perää: hän rakensi jälkimainettaan pyrkien toimimaan toimivaltuuksiensa ylärajalla ja välillä ylittäen ne. Zukovin koti- ja vapaa-ajan asunnoissa suoritettiin kotietsintä. Paljastui muun muassa suuri määrä kulta- ym. koruja, jotka hän oli vienyt sotasaaliina omiin tarkoituksiinsa. Muistelmissaan Zukov kertoo: ”Vuonna 1947 pelkäsin pidätystä joka päivä….”
Stalin oli pahassa välikädessä, sillä hän arvosti Zukovia, mutta lopputulos oli joka tapauksessa väistämätön. Häneltä riisuttiin merkittävät tehtävät pois ja hänet alennettiin puoluehierarkiassa. Uusi palvelupaikka oli Uralilla. Zukov oli käsityksessä, että Stalin pelasti hänet ankarammilta rangaistuksilta.
Zukovilla oli naivi käsitys Stalinista, jonka hän oli ajatellut nostavan itsensä merkittäviin tehtäviin, jos olisi saanut elää. Stalin kyllä varauksin tuki Zukovia, mutta viime kädessä suhtautuminen oli ambivalentti.
Marsalkan maineenpalautus alkoi jo ennen Stalinin kuolemaa (1953). Stalinin jälkeen vallanhimoinen Lavrenti Berija muodostui uhkaksi muulle neuvostojohdolle. Hänet päätettiin raivata muun johdon yhteispäätöksellä tieltä. Jälleen tiukassa paikassa turvauduttiin Zukoviin. Hänelle annettiin tehtäväksi kesken johdon kokousta pidättää mahtava Berija. Zukov suoritti pidätyksen henkilökohtaisesti muutaman avustajan tukemana. Berija teloitettiin myöhemmin.
Täysi uusi tieto minulle oli syyskuussa vuonna 1954 tapahtunut sotaharjoitus, jossa ”turvaetäisyydellä” pudotettiin todellinen ydinpommi. Tällä simuloitiin Yhdysvaltain tekemää ydinasehyökkäystä. Koe sujui ”hyvin”. Zukov osallistui sotaharjoituksen valmisteluun Marsalkka oli uransa huipulla 1955-1957. Puolustusministeriksi hän yleni vuoden 1955 alussa. Hän osallistui Unkarin kansannousun tukahduttamiseen. Zukov ei todellakaan ollut pehmoilija, vaan toimi viimeisen päälle ”cold war warriorina” toteuttaessaan NKP:n etuja Unkarissa.
NKP:n sisällä käynnistyi historiatiedon kannalta hyvin dokumentoitu valtataistelu, joka huipentui vuonna 1957. Tässä taistelussa vastakkain olivat Hrustsev ja Molotovin johtama vanhoillisten ryhmä. Hrustsev tuomitsi tunnetussa puheessaan 1956 Stalinin ja hänen puhdistuksensa. Molotov ja hänen tukijansa vastustivat Stalinin tuomitsemista, koska pelkäsivät oman asemansa puolesta: hehän olivat mukana Stalinin tappolistojen laadinnassa. Hrustsev otti riskin puheessaan, sillä hän osallistui itsekin laajamittaisiin puhdistuksiin 1930-luvulla. Zukov asettui valtataistelussa Hrustsevin puolelle. Itse asiassa tiukassa tilanteessa Zukovin rooli oli ratkaiseva: hän järjesti keskuskomitean kokouksen lentokonekuljetuksineen pikavauhtia ja se ratkaisi kriisin. Keskuskomitean ylivoimainen enemmistö asettui Hrustsevin puolelle ja vastustajat Molotovin johdolla syrjäytettiin.
Zukovin panos aseriisuntaneuvotteluissa oli mielenkiintoinen. Hän edusti hyvin modernia kantaa, jossa asevoimia ja ydinaseistusta piti supistaa. Yllättävää oli, että ammattisotilaan näkemys oli tässä rakentavampi kuin Hrustsevin, jonka kanta oli tiukempi länttä kohtaan. Zukov kuitenkin pysyi uskollisena Hrustseville.
Sitten tapahtui jotain Zukoville hyvin tyypillistä. Hän ei voinut hillitä aktiivisuuttaan, vaan mm. ulkomaanvierailullaan käytti valtaoikeuksiaan vapaasti eikä tarkistuttanut puheidensa sisältöä muulla neuvostojohdolla. Seurauksena oli pikkuhiljaa voimistuva konflikti Hrustsevin kanssa. Muu puoluejohto ja kenraalit asettuivat Zukovin väitettyjä valtapyrkimyksiä vastaan. Marsalkka puolustautui aggressiivisesti, mutta hävisi taistelun. Lopputuloksena oli nöyryyttävä syrjäyttäminen johtotehtävistä. Kaikki vanhat synnit kaivettiin esille sodan ajalta (ylimielinen käyttäytyminen alaisia kohtaan, kunnian vieminen alaisilta taistelutehtävissä jne.). Hrustsev lupasi lohdutuspalkintona Zukoville jonkin tehtävän, mutta unohti lupauksena pian. Zukovin tie oli tukossa koko Hrustsevin vallassaolon ajan. Hänet siirrettiin eläkkeelle neuvostoliittolaisittain hyvin eduin.
Bresnevin tultua valtaan alkoi Zukovin maineenpalautus. Itse asiassa tavalliset kansalaiset ikään kuin huusivat hänelle maineenpalautuksen. NKP:n johto myötäili ja niin Zukov nousi jälleen unohduksista, jos hän nyt sinne koskaan oli vajonnutkaan. Samaan aikaan kuitenkin terveys alkoi pettää ja saatuaan muistelmansa valmiiksi hänen voimansa loppuivat. Muistelmien osaltakin voidaan sanoa, että Zukovin käytös oli hänelle tunnusomainen. Ei hän tietenkään pitänyt siitä, että muistelmia sensuroitiin, mutta nöyrä mieli voitti jälleen ja hän hyväksyi korjaukset ja poistot. Zukov kuoli vuonna 1974. Zukovin jälkimaine on kovaa luokkaa. Hän on juhlittu sankari ja on saanut todellisen arvonpalautuksen.
Marsalkka Zukov on mielestäni esimerkki ihmisestä, jolla oli sisällään valtava kunnianhimo, mutta joka joutui sovittamaan tavoitteensa toisten asettamien vallan reunaehtoihin. Hänellä oli älyä ja taitoa miten korkeisiin asemiin tahansa. Hänen kunnianhimonsa teetti hänelle tepposet niissä olosuhteissa, jotka Neuvostoliitossa vallitsivat. Korkein johto piti huolen nokkimisjärjestyksestä ja Zukov ehkä huomaamattaankin toi itseään esille tavalla, joka ärsytti muuta johtoa.
Kenraalit olivat osittain kateellisia hänelle ja löivät aina tilaisuuden tullen, mutta toisaalta kyllä Zukovkin menetteli heitä kohtaan karkeasti. Hän antoi helposti aihetta arvostelijoille.
Puolueen osalta hän oli uskollinen sotilas. Hän arvosti kuolemaansa saakka Stalinia ja pääosin myös Hrustsevia. Kuitenkin Hrustsevin petos eli luottamuksen menetys melko pian sen jälkeen, kun Zukov oli pelastanut hänet Molotovin kynsistä katkeroitti suuren sotilasjohtajan.
Zukoville oli luonteenomaista lojaalisuus neuvostojohdolle ja ennen kaikkea puolueelle, joka oli kaiken yläpuolella. Robertsin teoksesta ei käy ilmi, että Zukov olisi kertaakaan asettanut kyseenalaiseksi puolueen aseman kaikkien yläpuolella olevana voimana.
Zukovin modernit näkemykset esimerkiksi sodan käynnistä ja aserajoituksista eivät ulottuneet ”länsimaisen ajattelun puolelle” yhteiskunnallisissa asioissa. Hän oli uskollinen kommunisti.
Robertsin kirja antaa hyvän - joskin jo aiemmista lähteistä tutun - kuvan neuvostoliittolaisesta vallankäytöstä. Valta ja maine saatettiin menettää kertalaakista. Toki tapahtui maineenpalautuksiakin ja tässä suhteessa Zukov oli poikkeuksellisen sinnikäs. Mutta kyllä hänen toistuvat paluunsa olivat merkki myös hänen kyvykkyydestään. Viime kädessä hänen tukenaan olivat sotaveteraanit ja tavalliset kansalaiset, joille oli jäänyt mahtava kuva sotasankarista. Heitä eivät liikuttaneet poliittiset intrigit.
Miltä Venäjä näyttää nyt verrattuna noihin päiviin? Edelleenkään Venäjää ei voida pitää demokratian kannalta menestyksekkäänä valtiona, vaikka oikeaan suuntaan onkin edetty. Edelleenkin johtajien vaihto voi tapahtua enemmänkin henkilökohtaisen luottamuksen menetyksen seurauksena kuin demokraattisten periaatteiden mukaisesti. Kulttuuriero länteen on säilynyt, joskin se on pienentynyt.
Robertsin kirja on mielestäni hyvin rehellinen tilitys yhdestä Venäjän historian kuuluisimmista sotilasjohtajista. On tärkeää, että kirja on nyt meidän luettavissamme hyvänä käännöksenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti