Teemu Keskisarjan uusimmassa kirjassa pureudutaan Viipurin tapahtumiin sisällissodan myllerryksissä talvella ja keväällä 1918. Keskisarja on kehittänyt omanlaisensa lähestymistavan historiaan. Hän menee ensinnäkin aivan kohdehenkilöiden iholle kuvatessaan heidän edesottamuksiaan sodan keskellä. Toiseksi hän ei ole todellakaan mikään myytinrakentaja, vaan pikemminkin myytinpurkaja, joka yltyy inhorealismiin analysoidessaan historian kulkua. Hänen lähestymistavassaan on jotain peterenglundmaista, mutta kyllä hän kuitenkin säilyttää oman tyylinsä johdonmukaisesti.
Runsas henkilögalleria ja yksityiskohtaiset kuvaukset saattava joskus runsauden pulassa puurouttaa tekstiä, mutta hyvä näin. Lukija ei pääse aivan helpolla. Kirjoitustyyli on kyllä selkeää ja helppolukuista. Jälleen uusi mainio interventio Suomen historiaan Keskisarjalta.
Viipurissa tapahtumat etenivät kohti kulminaatiopistettä talven ja kevään aikana 1918. Punaiset joutuivat väistymään valkoisten edeltä kohti Suomen kaakkoiskulmaa valkoisten seuratessa. Viipurista muodostui todellinen punaisten joukkojen kokoamispiste, muttei mitenkään järjestäytyneesti. Valkoiset saarsivat hitaasti, mutta väistämättä kaupungin sulkien pakenemismahdollisuudet. Myöskään valkoisten sodankäynti ei ollut mitenkään määrätietoista tai sotilaallisesti järjestäytynyttä, pikemminkin improvisoinnin ja määrätietoisen etenemisen sekoitus. En kuvaa tässä lukemattomia verisiä kahakoita, joita punaisten ja valkoisten välillä syttyi. Pikemminkin pyrin pohtimaan sisällissodan luonnetta.
Mikä oli venäläisten osuus? Alun perin venäläiset aseistivat punaisia ja toimivat heidän apunaan muutoinkin. Keskisarja kuitenkin tuo vastaansanomattomasti esille tosiasian, että punaiset halusivat omia sodan: tässä oli kysymys heidän kapinastaan eikä venäläisten vallankumouksesta. Punaisten ja venäläisten välille syntyi jopa konflikteja. Tämä on asia joka ainakin minulle avasi uuden näkymän historiaan ja toivon mukaan poistaa muiltakin liian stereotyyppiset ja kaavamaiset käsitykset, mikä oli venäläisten rooli sodassa.
Keskisarja kuvaa kahta verilöylyä aivan sodan loppuvaiheessa intensiivisesti. Varsinkin punaisten epätoivoinen ja raakalaismainen Viipurin vankilassa tekemä teloitusluontoinen kymmenien ihmisten tappaminen on kuvattu – ilmeisesti hyvän lähdeaineiston tukemana – vertahyytävästi. Tilanne ei ollut aivan selkeän yksipuolinen, sillä vankilahenkilökunnalla ja vangeilla, jotka jäivät satimeen, oli myös aseita ja he pystyivät jollain tavalla puolustautumaan, muutamat jopa pakenemaan.
Jotain sanoin kuvaamattoman ahdistavaa on siinä, että lopulta 42 ihmistä ahtautui 40 m2 huoneeseen, jossa he puolustautuivat ylivoimaisia punaisia vastaan. Kysymys oli ikään kuin sisällissodan puristumisesta yhteen ainoaan ahtaaseen koloon. Verilöyly jää Suomen historiaan. Kiinnijääneet päätekijät saivat seuraavien viikkojen kuluessa ankarimman mahdollisen tuomion.
Toinen massasurma, jossa valkoiset sodan jo ratkettua teloittivat 200 venäläistä on dokumentoitu huonommin lähteiden puutteen takia. Voittajalla oli mahdollisuus peitellä jälkiään. Joka tapauksessa venäläiset, joilla ei ollut osaa eikä arpaa esimerkiksi edellä mainittuun vankilateloitukseen joutuivat valkoisten silmittömän koston uhriksi. Mitä kostettiin? Todennäköisesti koko sodan turhautuminen kohdistui järjettömästi noihin venäläisiin melko passiivisiin joukkoihin. Vastaavaa joukkoteloitusta ei Suomen historiasta löydy.
Valkoisten tekemä massasurma ei jäänyt huomiotta Suomen rajojen ulkopuolella. Sitä oli pakko ryhtyä selvittämään. Toimeksiantajaa ei löytynyt, vaikka lähes kaikkiin korkeimman johdon jäseniin voitiin kohdistaa epäilyjä. Kuka oli antanut konkreettisen käskyn ja kenen hengessä surmat tehtiin? Mitään lopullista vastausta ei ole saatu.
Venäläisiin kohdistui ”rotuvainoja” välittömästi sodan päättymisen jälkeen. Samalla tapettiin kymmeniä muunmaalaisia mm. puolalaisia ja virolaisia ”ryssinä”. Kysymys oli suurpiirteisistä puhdistuksista, joilla haluttiin päästä eroon muista kuin suomenkielisistä.
Keskisarjan kerronta on lähellä murhilla mässäilyä. Minulle olisi riittänyt vähemmän yksityiskohtainen kuvaus päähän ammuttujen aivoista nousevasta höyrystä. Muutoinkin Keskisarja käsittelee tapahtumia kliinisesti tunteita osoittamatta. Tämä ei ole sattuma, vaan hänen omaksumansa linja.
Keskisarja kuvaa kuinka aivan tavallisista ihmisistä tuli verenhimoisia tappajia tilanteen niin salliessa. Saavutettu sivistys ei paljoa painanut. Yksilötasolla toki sota vaikutti hyvin eri tavalla eri ihmisiin: ei kaikista tullut tekemälläkään tappajia.
Koko Viipuri oli sekava ja hallitsematon osittain raunioitunut kaupunki, jossa jokainen yritti selvitä parhaansa mukaan. Kaaoksessa, kivääri- tykki- ja konekivääritulituksessa siviilit sekoittuivat taisteleviin joukkoihin. Osa pakotettiin taistelupartioihin, osa keplotteli, minkä pystyi säilyäkseen hengissä.
Yksi varsinkin sisällissodalle luonteenomainen piirre on kostonkierre, joka saattaa syntyä yksittäisestä veriteosta. Jotenkin se tuntuu sodan logiikassa – jos sellaista on – kaikkein vastenmielisimmältä. Sama on toistunut sisällissodasta toiseen, niin Yhdysvaltain sisällissodassa kuin meitä niin lähellä olevassa entisen Jugoslavian alueen valtioissa 1990-luvulla.
Näen asian niin, että kun henkiset ja fyysiset etenemisväylät Viipurin ahdingossa suljettiin, omaksui osa joukoista hälläväliä -asenteen, joka purkautui mistään piittaamattomana väkivaltana. Ja Keskisarja inhorealistisesti antaa veren roiskua kirjassaan.
Sisällissodalla oli monia syitä: ideologinen vastakkainasettelu oli yksi merkittävimmistä. Kun Suomen taloudessa saavutettiin menestystä ennen maailmansotaa jäivät suuret joukot siitä osattomiksi. Venäjän vallankumouksen esimerkki oli tietenkin vaikuttamassa. Unelma paremmasta ja pettymyksenä epäoikeudenmukaiseksi koettu kohtelu, sekö saa ihmiset turvautumaan kättä pidempään?
Voitaisiinko tämän tyyppiset konfliktit väistää johdon vastuullisuuden avulla? Ainakin Viipurin tapahtumien yhteydessä ilmennyt johdon eripura, kateus ja mustasukkaisuus eivät anna paljon toivoa siitä, että jokin ylevämpi ajattelu voisi ohjata tapahtumia. Sotaa johtaneiden Mannerheimin, Aarne Sihvon, Hannes Ignatiuksen, Ernst Löfströmin (ehkä poikkeuksena Karl Fredrik Wilkman) naivi käyttäytyminen, toistensa kampittaminen ja keskinäinen kilpailu kunniasta antaa masentavan kuvan tapahtumien hallinnasta.
Useimmat johdon jäsenet palkittiin ruhtinaallisesti sodan jälkeen: Wilkmaninista tuli sotaväen ylipäällikkö samoin Sihvosta peräti kahteen kertaan. Katkera Löfström oli ainoa, joka syrjäytettiin. Inho ja katkeruus Mannerheimia kohtaan näkyy hänen julkaisemattomissa muistelmissaan. Hän näki Mannerheimin ratsastavan paikalle (ja historiaan), kun muut olivat tehneet likaisen työn. Tälle löytyy kyllä perusteitakin.
Kenen tai keiden tunnolle jäi venäläisten edellä mainittu massateloitus? Mikä oli Wilkmanin osuus ja mikä Mannerheimin vastuu? Tätä tietoa emme saa nykyisillä lähteillä, ja ehkä emme koskaan.
Sodan jälkeen voittajia suojaa tai peittää paksu ”myyttikerrostuma”. Voittajat ratkaisevat, mikä rooli historiankirjoituksella on meihin jäljessä tuleviin. Tästäkin syystä Keskisarjan tyyli, jossa hän etenee kaivantoja, ojia ja juoksuhautoja pitkin kohti johtajien käyttäytymistä, on esimerkillistä. Kaikkein koviten Keskisarja arvostelee johtoa.
Sodassa ”oikean” ja ”väärän” välinen ero paisuu tolkuttomasti: suuri osa ihmisistä haluaa kuitenkin elää konfliktien ulkopuolella. Yksittäiset jalot sankariteot – niitäkin oli – hukkuvat yleiseen turmelukseen. Sodan jälkeen muisti pitää huolen, että tapahtumia ei hevin unohdeta. Vaikeneminen mieltä painavista tapahtumista on useimpien ratkaisu. Unohtaminen armahtaa, mutta kovin hitaasti.
Sisällissodan kaltaisten tapahtumien yhteydessä varhainen puuttuminen estäisi ehkä tuhoisan sodan. En epäile, etteikö älyä olisi riittävästi torjua pahin, mutta mikä on viisauden – tai sen puutteen – osuus?
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Harriet ja Olof rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918.
VastaaPoistaKirja jonka on kirjoittanut Martti Backman.
Käsittelee kyseisiä Viipurin venäläisasukkaiden murhia
Suosittelen luettavaksi. Gonsta