Torsten Ekman on kirjoittanut teoksen Suomen työväenliikkeen varhaisista vuosista, ”Punalippujen Helsinki” (Kustantamo S&S, 2017). Kirja on suomennettu ruotsinkielestä. Teos on tervetullut lisä suomalaisen yhteiskunnan muodostumisesta käytyyn keskusteluun. Ekmanin kirja avaa silmiä näkemään sen taistelun luonteen, jota suomalaiset kävivät paitsi venäläisiä vastaan niin myös keskenään jo ennen sisällissotaa.
Eräs idealistinen yleisnäkemys 1800-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta on peräisin Sakari Topeliukselta. Se on harmoninen kuva kansasta, jonka olot olivat oikeudenmukaisella tavalla järjestäytyneet. Emämaan, Venäjän asiat olivat enemmän tai vähemmän sekaisin, mutta Suomeen niistä kuului vain etäinen kaiku.
Topelius koki elävänsä ”sellaisen kansan keskellä, joka kantoi tottelevasti taakkansa, kuten köyhyyden ja nälän”, kuten kirjassa todetaan. Topelius näki yhteiskunnallisen kehityksen kaitselmuksen ohjauksena. Tässä käsitemaailmassa on runebergilainen alentuva ajattelu sisäänrakennettuna. Vasta Väinö Linna - Runebergille vihaisena - antoi suomalaisille oman tahdon, ”pään”. Tämä idylliltä vaikuttanut topeliaaninen yhteiskuntamalli oli luotu Aleksanteri I:n tahdosta jo vuosisadan alussa. Siinä poliittinen eliitti, aateli, papisto, varakkaat porvarit ja säätyvaltiopäivien talonpojat elivät järjestäytyneessä yhteiskunnassa, joka vahvistui, kun Aleksanteri II:n palautti vuonna 1863 valtiopäivät.
Oikeansuuntaista ajattelua, kunhan muistetaan, että työväkeä ei haluttu ottaa rakentamaan Suomea.
Ensimmäinen jakautuminen työväen sieluista käydyissä taistelussa kehkeytyi pienteollisuusyrittäjä Viktor Julius von Wrightin ympärille. Hän heijasti poliittisessa toiminnassaan porvariston tuntemaa huolta työväestön radikalisoitumisesta. Tämän ”työväenliike ilman sosialismia” -liikkeen johtoon von Wright asettui. Liike ajoittuu 1870-luvun lopulle ja 1880-luvulle. Helsingin työväenyhdistys aloitti toimintansa vuonna 1884, ja mukana oli tuossa vaiheessa tunnettuja liberaalin ja porvarillisen maailmankatsomuksen omaksuneita henkilöitä.
Vähitellen radikaalimmat voimat kuitenkin voittivat sympatiaa työläisten keskuudessa, eikä ihme, sillä von Wright edusti aivan liian varovaista yhteiskuntapoliittista näkemystä pysyäkseen työväen liikkeen johdossa. 1890-luvulla kritiikki von Wrightiä ja wrightiläisyyttä kohtaan kasvoi nopeasti. Uutta radikaalimpaa linjaa edustivat mm. varastokirjanpitäjä Taavi Tainio ja suutari Eetu Salin. Sivistyneistöstä radikalismia edusti FT Nils Robert af Ursin, joka oli perehtynyt perusteellisesti marxismiin.
Wright jäi yhä enemmän radikaalien johtajien varjoon. Näistä tunnetuimpia oli Matti Kurikka, joka hänkin edusti hyvin persoonallista teosofista vasemmistolaista linjaa.
Yhdeksänkymmentäluvun talouskriisit kiihdyttivät työväen radikalisoitumista. Nähtiin ensimmäiset työväen mielenosoitukset. Varhaisiksi työväen voimainosoituksiksi muodostuivat marssit torvisoittokunnan tahdissa Helsingin kaduilla ja kokoontumispaikoilla (”kevätretket”, ”vappumarssit”).
Vuonna 1899 oltiin valmiit perustamaan työväenpuolue Suomeen. Puolue ei ollut niin radikaali, etteivätkö maltilliset porvarit olisi sopineet joukkoon. Vuoteen 1903 ja Forssan kokoukseen mennessä puolueen tavoitteet kiteytyivät: kahdeksan tunnin työpäivä, tasa-arvo miesten ja naisten välillä, yleinen oppivelvollisuus, ilmainen opetus, yhdistys- ja painovapaus, progressiivinen verotus, kieltolaki……
Ensimmäinen sortokausi käynnistyi vuonna 1899 keisarin manifestilla (ns. helmikuun manifesti), jossa rajoitettiin Suomen autonomiaa voimakkaasti. Reaktio Suomessa oli tyrmistynyt. Ekman kuvaa yksityiskohtaisesti dokumentoiden niitä levottomuuksia, jotka jatkuivat aina vuosiin 1905 ja 1906 saakka. Huipentumana voidaan pitää vuoden 1905 suurlakkoa, joka oli välillisesti seurausta Venäjän kärsimästä tappiosta Japanille.
Vaikka minulla on ollut tietoa toki aiemminkin epäjärjestyksestä ja kapinoinnista, avaa Ekmanin kuvaus silmät itsemääräämistaistelun intensiteetistä ja ajoittaisista, mutta toistuvista väkivaltaisuuksista. Monen kansakunnan varhainen itsenäisyystaistelu vertautuu mielessäni Suomen kokemuksiin aivan uudella tavalla. Muun muassa vaikuttajayksilöiden murhat olivat paljon yleisempiä kuin olin ajatellut ennen kirjan lukemista.
Toinen toistaan valtavampia mielenosoituksia järjestettiin tuhkatiheään. Elettiin joukkovoiman hurmahetkiä. Työläisten kanta vahvistui: vanhojen säätyvaltiopäivien aika oli ohi.
Työväenliike jakautui radikalismin asteella mitaten oikeastaan kolmeksi ryhmäksi. Kaksi pääryhmää olivat radikaalisosialismi, joka kannatti luokkataisteluoppia Marxin ja Karl Kautskyn hengessä ja porvarillisten puolueiden kanssa yhteistoimintaa ajanut ryhmä, jonka lähtökohtana oli asteittainen siirtyminen kohti sosialismia (revisionistit). Kolmantena ryhmänä olivat punakaartit, jotka eivät olleet sosialismiin teorioihin vihkiytyneitä tahoja, vaan ajoivat kadun laeilla käytännön tavoitteita työväenliikkeen militääriosastona.
Radikaalit päätyivät pian voitolle taistelussa tehden maltillisista ”luokkapettureita”. Revisionismista tuli haukkumasana.
Myös porvaripuolelle perustettiin yhteiselimiä. Tällaisia olivat vapaaehtoiset suojeluskunnat, jotka toimivat laillisen järjestysvallan apuna ja tukena. Näistä käytettiin myös nimeä ”kunnallinen suojeluskunta”. Suojeluskunnat muodostuivat pääosin ylioppilaista. Porvaripuolella kehitettiin myös aktivistiryhmiä Venäjästä irtautumiseksi.
Suomen historian tärkeimpiä vuosia on vuosi 1906. Silloin saatiin – osin Venäjän heikkoutta hyväksi käyttäen - ankaran taistelun jälkeen läpi valtiopäiväjärjestyksen uudistus. Vihdoin päästiin tavoitteeseen yksi mies/nainen, yksi ääni. Päästiin eroon varakkuuteen sisäänrakennetuista kymmenien äänien äänipoteista yhdelle henkilölle.
:::::::::::::::::
Jos tutkitaan sisällissodan (tai kansalaissodan, niin kuin itse sen haluan määrittää) syitä syviä, päädytään perustellusti kannalle, jossa vuonna 1906 näyteltiin tulevan sisällissodan esinäytös. Sytykkeenä toimi Venäjän vallankumouksen prologi Viaporin kapina, jonka kyljessä eteni suomalaisten keskinäinen taistelu tulevaisuuden Suomesta. Mutta millaisesta Suomesta?
Torsten Ekman toteaa aivan oikein, että suhteellisen rauhalliset helsinkiläiset olivat yhtäkkiä valmiit taistelemaan toisia helsinkiläisiä vastaan. Kysymys ei ollut ”päänäyttämöstä” eli taistelusta itsemääräämisoikeuden puolesta, joka oli samaan aikaan meneillään, ja jossa oli saavutettu ensimmäinen virstanpylväs, kun keisari hyväksyi tuona samana vuonna, 1906, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan.
Kysymys oli suomalaisten keskinäisestä taistelusta vallasta.
Ekman toteaa, että helsinkiläiset porvarilehdet täyttyivät vihasta punakaarteja vastaan, sillä niitä pidettiin syypäinä verenvuodatukseen, joka kaupungissa aiheutui Viaporin epäonnistuneen kapinan aikaan. Fyysisesti Hakaniemessä tapahtunut mellakka nähtiin – varsinkin jälkeenpäin, itsenäisyyden alkuvuosina - esivaiheena vuoden 1918 tapahtumille, ”Suomen vapaussodan ensimmäisenä taisteluna, jossa valkoisten suojeluskuntien sankarit kaatuivat punakaartien luodeista”. Ekman toteaa viileästi, että ”kuva on ….. yksinkertaistettu”. Epäselvää nimittäin on, ketkä ampuivat suojeluskuntajoukkoon tappavat laukaukset, suomalaiset punaiset vai venäläiset sotilaat.
Totta on, että punaiset Suomessa antoivat sivusta- ja suoraa tukea Venäjän vallankumouksellisille.
Myös punaisten puolella vuoden 1906 tapahtumat merkitsivät vakavan pohdinnan paikkaa. Oliko valtiopäiväjärjestyksen uudistaminen samalla peruste lopettaa punakaartien toiminta? Päädyttiin kannalle, että ei ollut.
Kuitenkin säätyvaltiopäivät (koska muutosta yksikamariseen ei ollut vielä vahvistettu) kielsivät punakaartit Viaporin ja Hakaniemen tapausten seurauksena. Sosiaalidemokraatit hyväksyivät päätöksen, koska tilanne oli heidänkin osaltaan karannut käsistä. Valmistauduttaessa ensimmäisiin yleisiin ja yhtäläisiin vaaleihin olivat sosiaalidemokraatit jakautuneet kahtia, niihin, jotka olivat yhteistyössä Venäjän vallankumouksellisten kanssa (nuoret radikaalit) ja niihin, jotka halusivat toimia maltillisesti. Tapahtui myös edelleen radikalisoitumista: muodostui anarkistiryhmiä tekemään erilaisia väkivallantekoja ja ryöstöjä radikaaliryhmien toiminnan rahoittamiseksi. Näin tapahtui varsinkin vuosina 1906-1907. Kysymys oli eräällä tapaa lakkautettujen punakaartien elvyttämisestä, mutta samalla äärimmäisyyksiin edeten. Tänä päivänä tuolloin tehtyjä lukuisia väkivaltaisia ryöstöjä sanottaisiin terroriteoiksi. Murhia ja tappoja oli niin tiheästi, että vastaavaa piti hakea Venäjältä.
Sosiaalidemokraattisessa puolueessa oli huomattavia vaikeuksia puolustautua porvarilehdistön hyökkäyksiä vastaan tapahtuneiden julmuuksien takia. Vaikeuksia lisäsi, että osa puolueen radikaalista siivestä oli lähellä terroria harjoittavia tahoja. Puolue ryhtyi joka tapauksessa kampanjoimaan bandiitteja vastaan tarmokkaasti. Väkivaltakampanja alkoikin tyrehtyä vuoden 1907 jälkipuolella.
Ensimmäiset valtiopäiväuudistuksen jälkeiset vaalit järjestettiin maaliskuussa 1907. Äänestysprosentti oli 70,7% ja Helsingissä peräti 77,9%. Sekava ja hämmentynyt aikajakso 1905-1907 huomioiden sosiaalidemokraattien ääniosuus oli yllättävän murskaava: 80 paikkaa 200:sta (37%). Vanhasuomalaiset saivat 59 paikkaa. Ruotsalainen kansanpuolue ja nuorsuomalaiset rysähtivät vastaavasti 12 ja 13 prosenttiin äänistä menettäen koko joukon vaikutusvallastaan.
Sdp palkitsi itsensä muhkealla graniittilinnalla Siltasaareen.
Valtiopäiväuudistus tai ei, Venäjä jatkoi kampanjointia Suomen erityisasemaa vastaan. Pääministeri Pjotr Stolypin heilutti tahtipuikkoa järjestyksen palauttamiseksi paitsi Venäjällä niin myös Suomessa, mutta ei puuttunut valtiopäiväjärjestykseen. Asetelma oli kuitenkin uusien valtiopäivien osalta hankala. Stolypinin kanssa oli jatkuvasti vastakkainasettelua. Hajotusvaalit seurasivat toistaan. Sosiaalidemokraattien äänet senaatissa jakautuivat radikaalien ja maltillisten välillä, mutta toisaalta paikkamäärä kokonaisuudessaan lisääntyi pikkuhiljaa. Lyhyesti sanottuna tilanne valtiopäivillä oli kuitenkin erittäin hankalasti hallittavissa. Lopulta toimeenpanovalta oli kokonaan epäluuloisella Stolypinilla. Ei ihme, että Venäjän duumassa kuultiin huudahdus: ”Finis Finlandiae”.
Uudistukset etenivät hitaasti, jos ollenkaan. Kahdeksantuntinen työpäivä saatiin vasta vuonna 1919, kunnallisvaalit nekin vasta vuonna 1918.
Sosiaalidemokraattien politiikka kiteytyi kahden rintaman sotaan: autonomian suojaamiseen ja porvariston kapitalismin vastustamiseen. Kautskylaisittain korostettiin luokkaristiriitoja ja luokkataistelua; radikalismi voitti alaa.
Puhe- ja mielipiteenvapautta tukahdutettiin, joka oli isku sosiaalidemokraateille, joille marssi ja puheet olivat kaikki kaikessa kannattajien tavoittamiseksi. Kaiken lisäksi Venäjän lehdistö hyökkäsi toistuvasti Suomea vastaan.
Stolypinin murha syyskuussa 1911 helpotti Suomen asemaa merkittävästi, mutta kuitenkin vain tilapäisesti. Maailmansodan sytyttyä Suomen autonomia oheni olemattomiin. Kenraalikuvernööri sai erityisvaltuudet pitääkseen Suomen otteessaan.
Maailmansota osoittautui liian suureksi ponnistukseksi Venäjälle. Vallankumous syöksi keisarin vallasta. Alkoi Suomen vaivalloinen tie kohti itsenäisyyttä.
Tilanne vuonna 1917 oli se, että suomalaiset sosialistit ja vallankumousmielialan läpitunkemat venäläiset milteipä aseella uhaten vaativat pitkään vaadittuja uudistuksia työnantajilta. Sosiaalidemokraattien ajama valtalaki nosti puolueen mahdin maksimiin – hetkellisesti. Kerenskin estäessä valtalain voimaantulon, jouduttiin uusiin vaaleihin, joissa sosiaalidemokraatit menettivät paikkamäärästään kymmenkunta prosenttia. Sdp:n läpiajamia lakiuudistuksia kumottiin. Yhteiskunnalliset ristiriidat yltyivät. Ajauduttiin väistämättä törmäyskurssille.
:::::::::::::
”Punalippujen Helsinki” on mahtava rinnakkaiskertomus työväen historiasta kohti tasavertaista kansalaisuutta ja ajautumisesta – valitettavasti - kohti luokkasotaa ja sisällissodan kauhuja. Torsten Ekman säilyttää kiitettävästi neutraalin otteen yksityiskohtaisissa kuvauksissaan. Lopussa on hyvät henkilöhistoriikit työväen veteraaneista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti