Nykyaikainen poliittinen ja mediaympäristö on lyönyt ällikälle
niin monta kertaa, että voitaneen puhua
tottumisen kulttuurista. Räikeän
mainosretoriikan ja suoranaisten
solvausten käyttöön on turruttu niin, että vuosien varrella tapahtunutta vinoutunutta
kehitystä tuskin huomataan.
Tästä tullaan erääseen poliittisen toiminnan (tai minkä tahansa
elämänalueen) ominaispiirteeseen, joka on
kiusannut minua pitkään. Käytän siitä nimitystä
”tasapuolisuussyndrooma”. Lienen selityksen velkaa. Tasapuolisuussyndroomalla
tarkoitan sitä, että jos meillä on kuvitteellinen taistelu A:n ja B:n välillä, niin A:n ryhtyessä
aggressiivisesti kurmuuttamaan B:tä, panemme kyllä syyllisen merkille: se on
tietenkin A. Mutta kun yritämme asemoida itsemme A:n ja B:n välille, niin
jostakin syystä asetamme (tahdikkuus- tai tasapuolisuussyistä) taistelupukarit tasavertaiseen asemaan.
Saatamme sanoa: ”Molemmat ovat samanlaisia!” , ”Tappelupukarit siinä ottivat
yhteen!” tai ”Kyllästyin osapuolien asiattomaan käytökseen”. Näin toimii
tasapuolisuussyndrooma. Se on yksi tapa välttyä ottamasta kantaa puolesta tai
vastaan edes pläkkiselvässä tapauksessa.
Esimerkki: Joe Bidenin ja Donald Trumpin (ainoassa?) keskinäisessä TV-väittelyssä Trump puhui raivostuttavasti
koko ajan sekä vastustajansa että tilaisuuden puheenjohtajan päälle. Biden –
puhuttuaan turhautuneena muutaman kerran Trumpin päälle - hermostui sen verran,
että päästi suustaan: ”Will you shut up man…. this is so
unpresidential”. Media – ei toki koko media – sortui tasapuolisuussyndroomaan ja leimasi MOLEMMAT päälle puhujiksi ja siksi koko tilaisuuden kaameaksi
epäonnistumiseksi.
Toinen esimerkki: Sanna Marin joutui oppositiopoliitikkojen raivokkaan hyökkäyksen
kohteeksi ns. kasvomaskiasiassa. Taisteltiin
siitä oliko hallitus painostanut viranomaista -
hallituksen linjaa myötäilevästi
- estämään maskisuosituksen
antaminen. Kaiken koetun jälkeen todettiin todistettavasti, ettei painostusta ollut harjoitettu. Oleellista tässä tasapuolisuussyndrooman
näkökulmasta oli, että varsinkin mediassa annettiin kuva, että molemmat osapuolet (pääministeri ja
epäluottamuslauseen esittänyt poliittinen puolue) olivat yhtälailla syyllisiä ”sotkuun”. Vielä päiviä ”asian loppuun käsittelyn”
jälkeen aihetta pidettiin elossa varsinkin iltapäivälehdissä, ikään kuin
juttuja olisi jäänyt varastoon ja ne piti saada tuotantoon. Tätä voisi pitää leimaavan
tiedottamisen pohjanoteerauksena.
On pakko kysyä, mihin
politiikka (tai politikointi) on menossa, kun niin inhoavalla raivolla
hyökätään jotain henkilöä vastaan. Tulee mieleen, että pakkomielteenomaisesti ja
tarkoitushakuisesti - halutaan päästä eroon jostakin poliittisesta epähenkilöksi
leimatusta tahosta, joka alistetaan työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Pyrimmekö
palaamaan aikaan, jolloin hallitukset
istuivat keskimäärin vuoden? Eikö siitä lyhytnäköisestä pahasta tavasta nimenomaan
yritetty aikanaan vapautua? Ilmeisesti nykyisin ”osatavoitteena” pyritään
pääsemään eroon ainakin yhdestä ministeristä/vuosi.
Twitter ja muut netin viestintävälineet toimivat vastavuoroisesti
kiihdyttäen kalabaliikkia. Sekä päättäjät että äänestäjät osallistuvat yhtä
antaumuksella toistensa mukilointiin. Kun vyöry lähtee liikkeelle on sitä hyvin
vaikea pysäyttää. Täysin väärää ajattelua edustaa sekin julma näkökanta, että prosessin täytyy päättyä leimatun henkilön eroon ennen
kuin ollaan tyytyväisiä. Tämä muistuttaa modernisoitua versiota mustamaalaamisesta.
Poliitikko tekee suurpalveluksen poliittiselle järjestelmälle, jos pysäyttää syrjäyttämiseen johtavan karusellin kieltäytymällä eroamasta
ilman pätevää syytä
Yksi syy vallitsevaan ilmapiiriin on nykyisen pääministerin
poikkeava habitus. Hän muuttaa kuvaa pääministeriydestä. Lisäksi hänelle on
suotu joitakin sellaisia ulkoisia ominaisuuksia, jotka lisäävät vierastamista
häntä kohtaan. Suosion kirous on ilmeinen.
Juha Sipiläkin pyrki omalla tavallaan muuttamaan poliitikon kuvaa.
Menestys ei ollut kaksinen, mutta
ymmärrän tällä hetkellä hieman paremmin Juha Sipilää, vaikka hän
menettikin tarpeettoman helposti hermonsa median kyykytyksessä.
Yhteenvetona voisi todeta, että
tasapuolisuussyndrooma on kommentoijan suojautumiskeino, jolla hän välttää
asettuminen kummankaan riitaosapuolen puolelle, vaikka syyllinen (riidan aloittaja)
voitaisiin helposti nimetä.
Median itsekritiikki on hyvin alhaisella tasolla tällä hetkellä.
Onko sitä? Tämän huomaa, kun katselee
itsepintaista juuttumista johonkin teemaan (vaikkapa maskisyndrooma), josta
järki sanoo, että aiheen vaihto olisi
paikallaan. Mutta ei. Asia on pureksittu vasta sitten, kun viimeinenkin mattimyöhäinen toimittaja on
saanut leimattua oman puumerkkinsä. Kysymys on kuin kalutusta luusta susilaumalle,
josta vielä yritetään saada jotain irti.
::::::::::::::::::::::
Olemme tottuneet siihen, että Donald Trump harrastaa
totuudenvastaisia puheita leimatessaan vastustajansa epäkelvoiksi,
epäisänmaallisiksi tai muuten vain vastenmielisiksi.
Pahinta tuossa edellä olevassa kappaleessa on sana
”tottuneet”. Se nimittäin kertoo, että on syntynyt tilanne, jossa -
yksittäisten lipsahdusten sijasta - vallitsee kokonainen totuudenvastaisten
puheiden kulttuuri. Mikä on muuttunut? Onhan aiemminkin harrastettu esimerkiksi
vaalikamppailujen yhteydessä mustamaalausta, muunnellun totuuden kertomista tai
suoranaisia valheita. On syytä käydä läpi asiaa tarkemmin.
Olemme nyt toisenlaisessa mediaympäristössä kuin
aiemmin, sillä käytössä on netti ja sen myötä tulleet uudet totuudenvastaisten
puheiden ja kirjoitusten ”säännöt”. ”Valemedia” ja ”vaihtoehtoinen totuus” ovat
vain esimerkkejä uusista käytänteistä, jotka meidän - joidenkin tahojen mukaan
- pitäisi omaksua tottumuksina. Olen havainnut,
että tauti on levinnyt jo osin Suomen eduskuntaankin.
Mutta osattiin sitä ennenkin!
Räikeää ja häpeilemätöntä nykypäivän vaalimainontaa on yritetty banalisoida vertaamalla sitä demokraatti Lyndon B.
Johnsonin ravisuttavaan vaalimainokseen vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan
yhteydessä. Mainoksessa esiintyy pikkuinen Daisy-tyttö, jota käytetään hyväksi
republikaani Barrry Goldwaterin vastaisessa kampanjassa. On väitetty, että
mainoksessa esitetty ydinsodalla uhkaaminen tehosi moniin äänestäjiin, vaikka
mainosta ei sattuneesta syystä näytetty kuin kerran (7.9 1964). Johnsonia
syytettiin jo mainoksen lanseerauksen aikaan äänestäjien pelottelusta. Hän
voitti vaalit maanvyörymäenemmistöllä.
Mutta ehkäpä on syytä tarkastella vähän tarkemmin
tuon mainoksen taustoja.
Mainos on seuraavanlainen: kolmevuotias Daisy-tyttö
nyppii niityllä terälehtiä kädessään pitämästään kukasta laskien samalla
ykkösestä yhdeksään (välillä hellyttävästi sekoillen luvuissa). Kun Daisy on
päässyt yhdeksään kamera zoomaa hänen silmäänsä tytön katsoessa suoraan
kameraan ja samalla taustaääni kalsealla äänellä lukee aikaa ydinräjäytykseen:
kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän……. Nolla laukaisee ydinlatauksen.
Seuraa räjähdys ja leimahdus, joka on lainattu mainokseen todellisuudessa
tehdystä ydinräjäytyksestä (ydinkokeesta). Taustalla kuuluu Lyndon B. Johnsonin
ääni, joka varoittaa ydinsodasta. Mainoksessa ei mainita Goldwateria nimeltä,
mutta asiayhteys on selvä. Filminpätkä päättyy mainosäänen lausahdukseen: ”Vote
for President Johnson on November 3. The stakes are too high for you to stay
home”.
Kysymys on yhdestä mainoshistorian
ristiriitaisimmista mainoksista. Mistä Johnsonin koneisto sai aiheen
hätkähdyttävään mainokseen? Ei savua ilman tulta; sotaisa Goldwater itse oli
vaalinkampanjan aikana antanut aineksia kyseiseen mainokseen. Johnsonin puhuessa
Vietnamista vetäytymisestä (mikä ei toteutunut) äärioikeistolainen Goldwater
oli sodan kannattaja ja jopa ehdotti ydinaseen käyttöä, ”jos se on
tarpeellista”. Goldwater myös oikeasti vihjaisi ydinaseen käyttöön toteamalla
”by one impulse act you could press a button and wipe out 300 milloin people
before sundown”.
Kovien puheiden retoriikka ei siis ole mitään uutta.
Tänä päivänä se ei vain enää muodosta poikkeusta tapahtumavirrassa, vaan siitä
on tullut arkinen tapa, johon tavalla tai toisella totutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti