Onko nyt Bidenomicsin vuoro?

 

 

Pitkästä aikaa referoin ja kommentoin New Yorkin yliopiston taloustieteen professorin, nobelistin ja New York Timesin  kolumnistin Paul Krugmanin ajatuksia. Krugman ottaa kantaa presidenttiehdokkaiden Trumpin ja Bidenin talouspoliittisiin linjauksiin 1.10.2020 NYT:n kolumnissaan ”The Very Strong Case for Bidenomics”. Otsake tarkoittaa sitä, että Krugman painottaa Bidenin talousopoliittisten oppien paremmuutta Trumpin vastaaviin nähden.

Näen pääkilpailijoiden ohjelmien luonteessa yhtymäkohtia Suomessa käytyyn keskusteluun, jossa hallitus haluaa ensisijaisesti sijoittaa infraan ja koulutukseen ja oppositio, varsinkin kokoomus,  haluaa alentaa veroprosentteja talouden elvyttämiseksi.

Bidenin taloussuunnitelma korvaisi Trumpin yritysveroleikkaukset palauttamalla verotuksen tason ja investoimalla infrastruktuuriin ja koulutukseen.

Näitä vaihtoehtoja on ollut vaikeaa päästä vertaamaan esimerkiksi käydyssä ensimmäisessä ”debatissa”, koska - kiitos Trumpin  huutamisen ja totuudenvastaisuuksien  -  väittelystä puuttui sisältö”.

Kuilu on syvä ehdokkaiden välillä: Joe Biden on luvannut, että hänen vero-ohjelmansa ja kulutuksen lisäämissuunnitelmansa luovat miljoonia työpaikkoja ja edistävät talouden kasvua, kun taas Trumpin mukaan ne tuhoavat talouden.

Krugman näkee Bidenin olevan vahvoilla väitteineen, ja sanoo mm. Moody´sin analyytikoiden  ja Goldman Sachsin  asiantuntijoiden  olevan samaa mieltä kanssaan. Krugmanin mukaan republikaanit yrittävät käyttää hyväkseen mainettaan parempina talouspolitiikan johtajina väärin perustein.

Tässä vedotaan mm. Ronald Reaganiin, mutta tosiasiassa Bill Clintonin talousbuumi 1990-luvulla oli sekä pidempi että korkeampi. Krugman vie kunnian Trumpilta koronaa  edeltävistä kasvuluvuista, koska tosiasiassa tämä kasvu edusti vain Barack Obaman aikaisen kasvun jatkumoa. Lähihistorian republikaanipresidenteistä kumpikaan Busheista ei päässyt kehumaan hyvällä talouskasvulla.

Myöskään verotuksen  kiristäminen ei johda automaattisesti taantumaan, kuten väitetään. Tätä todistaa Clintonin veronkorotukset,  jotka itse asiassa johtivat talousbuumiin. Muitakin esimerkkejä  löytyy.

Krugman toteaa myös,  että Obamacare ei johtanut - republikaanien päinvastaisista väitteistä huolimatta -  ”miljoonien työpaikkojen tuhoutumiseen”. Päinvastoin työpaikat ovat massiivisesti lisääntyneet.

Edelleen virhepäätelmä on ollut kuvitelma dynaamisesta talouskasvusta johtuen rikkaiden verohelpotuksista, joka on ollut yksi republikaanien legendoista. Trumpin yhtiöveron leikkaukset eivät myöskään tuottaneet odotusten mukaista kasvua investointeihin.

Kun Moodys´ ajoi  Bidenin ehdotuksen taloussapluunansa läpi,  oli tulos, että Bidenin ehdotus tuo  selvästi suuremman talouskasvun  kuin mitä saavutetaan jatkamalla Trumpin ohjelmaa.

Kysymys on tietenkin uskottavuustaistelusta: kumpi kandidaateista on ohjelmineen uskottavampi. Krugman asettuu tässä taistossa yksiselitteisesti  Bidenin puolelle.

:::::::::::::::::::::::::::

Vanhastaan tiedän, että Krugmanilla on poleeminen ote käsittelemiinsä aiheisiin. Näin yksinkertaisesti asia ei ole kuitenkaan sivuutettavissa. Tämän päivän Trump-tyyppisen keskustelun yhteydessä poleeminen keskusteluote on usein välttämätöntä, koska neutraaliuteen pyrkivä keskustelutyyli on menettänyt tehovoimaansa. Lisäarvona Krugman tarjoaa lisäksi tieteellisen panoksen poliittisen taistelun keskelle.