Jäähyväiset pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle?

 

Tuoreessa T&Y-lehdessä 3/2020 yliopistonlehtori Hannu Tanninen ja emeritusprofessori Matti Tuomala pohtivat  yhteisessä  artikkelissaan ”Onko pohjoismainen hyvinvointimalli jo menneisyyttä?” ylistetyn pohjoismaisen mallin kestävyyttä globalisaation turbulenssissa. Miten talouskriisit, globalisaatio, finanssikapitalismi ja eriarvoisuuden kasvu liittyvät toisiinsa ns. pohjoismaisen mallin oloissa?  Artikkelissa tarkastellaan aihetta ensi sijassa työmarkkinoiden näkökulmasta.

Referoin ohessa kirjoitusta ja kommentoin soveltuvin osin, mutta ensin pieni historiakatsaus.

Vuonna 1938 Saltsjöbadenissa Ruotsin työnantajat, työntekijäjärjestöt ja sosialidemokraattinen työväenpuolue allekirjoittivat sopimuksen,  joka muodosti mallin tuleville työmarkkinasopimuksille. Sopimusta hyväksi käyttäen kaksi ekonomistia,  Gösta Rehn ja Rudolf Meidner (myöh. R&M) loivat mallin, jossa palkkojen määräytyminen siirrettiin markkinoilta kollektiivisen sopimisen piiriin. Työmarkkinaosapuolien ohella valtio osallistui aktiivisesti sopimiseen  lainsäädäntöhankkeiden avulla. Palkat sovittiin solidaarisuusperiaatteella (sama palkka samasta työstä), joka nosti pienempiä palkkoja  ja mahdollisti matalampien palkkojen säällisen kilpailukyvyn työmarkkinoilla. Tuloksena oli palkkaerojen kaventuminen. Samalla tuottavimmat ja innovatiivisimmat yritykset kukoistivat investoimalla uusille aloille ja uusiin tuotteisiin.  

Entä jos yritys ei pystynyt maksamaan uusien sopimusten mukaisia palkkoja? Raa’asti sanottuna se merkitsi yritystoiminnan loppumista, kuten Gösta Rehn ja Rudolf Meidner totesivat jo 1940-luvun lopulla.  Solidaarinen palkkaratkaisu on aina liian rankka joillekin yrityksille. Niin kauan kuin työmarkkinoille virtasi väkeä, Aasian maiden kilpailu loisti poissaolollaan ja kaatuneiden yritysten ja menetettyjen työpaikkojen tilalle löytyi helposti uusia, ei tapahtuneesta kehityksestä ollut kansantalouden kannalta suurta haittaa. Päinvastoin solidaarinen palkkapolitiikka kiihdytti luovaa tuhoa ja piti elinkeinoelämän kilpailukykyisenä. Olen aina ollut sitä mieltä, että R&M -malli ei ole mitenkään humaani vaan erittäin tavoitteellinen ja osin jopa säälimätön. Lopputuloksena – koko Pohjoismaihin levinneenä – päästiin tilanteeseen, jossa uusilla teknologioilla ja organisaatioilla korvattiin vanhentuneita rakenteita.

Saltsjöbadenin sopimus  oli yhteisvastuullisuuden malli, jota Ruotsin perässä sovelsi myös Suomi, jos tulkinta sallitaan. Yhteisvastuuta  ja solidaarisuutta  Suomessa edusti ns. tammikuun kihlaus 23.1.1940. Se oli yhteistyöjulistus, jossa Suomen työnantajien keskusliitto tunnusti työntekijäjärjestöt neuvotteluosapuoliksi.

Voidaan todeta, että R&M -mallista on luovuttu pikkuhiljaa vuosikymmenien varrella 1980-luvulta alkaen. Hiukan mutkia oikomalla näen suomalaisen metsäteollisuuden tuoreen (2020) ratkaisun osana R&M -tyyppisen mallin asteittaista purkamista. Kukaan ei varmasti osaa sanoa,  mitkä seuraamusvaikutukset siirtymisestä yrityskohtaisiin työehtoneuvotteluihin on. Kihlausta ollaan siis purkamassa!  Tannisen ja Tuomalan laatiman kirjoituksen aikana ei tuore työmarkkinaratkaisu ollut vielä tiedossa.

Lisäsikö R&M -malli  tuloillaan ja pääomillaan rikastuneiden määrää, koska järjestelmä onnistui luomaan edellytykset vaurauden keskittymiselle omistajille? Näin aivan ilmeisesti tapahtui. Eriarvoisuuteen ei sinänsä pyritty, mutta koko kansantalouden vaurastumisen näkökulmasta omistajat kokivat aiheelliseksi investoida  hyödyllisiin tarkoituksiin  eikä käyttää varoja  yksityiseen ylellisyyteen. Lisäksi yhteiskunnan maksuttomat palvelut, kuten koulutus,  lisäsivät kaikkien osapuolien taloudellista ja henkistä liikkumavaraa.

Kun omistus oli keskittynyttä (”muutama iso kapitalisti”) pääsi ammattiyhdistysliike painostamaan omistajaa helpommin kuin jos omistus olisi ollut hajautunutta. Suurkapitalistit olivat ”säästöpossuja” työntekijäpuolen näkökulmasta. Yksi seuraus tästä  kaikesta oli pienimuotoisena käytössä olleiden palkansaajarahastojen kehittäminen. Niiden merkityksestä on kiistelty, koska ne eivät luontevasti sopineet R&M -malliin. Joka tapauksessa ne lopetettiin rahamarkkinoiden vapautumisen yhteydessä 1980-luvulla.

Kahdeksankymmentäluvulla Ruotsin työnantajat vähitellen irtautuivat  solidaarisesta palkkapolitiikasta perustellen muutosta massatuotannon muuttumisella erikoistuneemmaksi. Samoihin aikoihin käynnistyi tulo- ja varallisuuserojen kasvu.

Tanninen ja Tuomala  arvelevat, että vuoden 1938 sopimuksen mukainen teollisuuskapitalistien ja pankkien yhteenliittymä menetti  asemansa finanssikapitalisteille. Erona näillä on,  että ensin mainittu liittymä keskittyi reaali-investointeihin ja jälkimmäinen pörssikursseihin ja kiinteistösijoituksiin. Seurauksena R&M -mallinen korkea investointiaste sakkasi finanssikapitalismin myötä 1990-luvun alussa eikä ole siitä toipunut.

Tapahtui kaiken kattava muutos: markkinafundamentalismi johti  tuloerojen lisääntyminen, tuottavuuden kasvu vaimeni ja  kokonaistuotannon kasvu pieneni.

Eikä tässä kaikki. Samaan aikaan 1980-luvun lopulla talouteen hiipi reaganomics  ja thatcherismi rikkaita suosivine poliitikkoineen ja sääntelyn purkuineen. Oletus oli,  että Trickle-down economics (rikkaita suosiva politiikka) hyödyttää lopulta kaikkia.  Tätä todistamatonta väitettä levitetään edelleen.

Rahamarkkinoiden vapautumista pidettiin 1980-luvulla monilla tahoilla siunauksellisena asiana. Mutta myös varoituksen sanoja lausuttiin: globalisoituminen johtaa kasvaviin tuloeroihin, työpaikkojen epävarmuuteen ja yhteiskunnalliseen rauhattomuuteen. Rehnin ja Meidnerin  malli alkoi rapautua kiihtyvään tahtiin.

Tapahtumien seurauksena keskiluokan aikanaan niin mahtava asema alkoi heikentyä. Kehitys johti populismin nousuun.  Ruotsissa  käyttövoimansa populismista saivat erityisesti oikeistolaiset ruotsidemokraattien keskiluokkaiset kannattajat. Työttömyys ja talouden anemia koettelivat puolueen tukijoita erityisesti vuoden 2006 jälkeen.

Pienten tuloerojen maat Suomi ja Ruotsi nousivat tuloerojen kasvunopeudessa  tilastojen kärkeen 1990-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen marginaaliverot kasvoivat läntisessä maailmassa Pohjoismaat mukaan lukien.  Huippu saavutettiin Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa (yli 90 prosentin marginaaliverot!) ja Pohjoismaissa 1980-1990-luvulla. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa – päinvastoin kuin Tanskassa  - ansio- ja pääomatulot eriytettiin toisistaan 1990-luvulla. Tanska seurasi hiukan myöhemmin perässä, ja seuraamuksetkin olivat samanlaiset kaikilla: tuloerot kääntyivät nousuun.

Globalisaatiota ei voi tässä yhteydessä sivuuttaa. Monikansalliset yritykset ostaessaan pohjoismaalaisen yrityksen yleensä maksavat vähemmän veroja kuin ostettu yritys oli maksanut ennen kauppoja. Monikansallinen yritys voi siirtää voittonsa kevyemmän verotuksen maahan.

Rahoitussektoria suitsittiin tiukasti 1930-luvun laman jälkeen. Sama tilanne vallitsi sodan jälkeen aina 1970-luvulle saakka. Sääntelyn purku aloitettiin 1980-luvulla. Finanssikriisejä ei ollut lainkaan tiukan valvonnan aikana. Tilanne muuttui radikaalisti sääntelyn vapautuksen käynnistyttyä. Kriisit seurasivat toisiaan ja ulottivat vaikutuksensa myös Pohjoismaihin.  R&M -malli tuskin olisi pystynyt estämään rahamarkkinakriisejä, mutta ainakin se olisi voinut rajata seurausvaikutuksia. R&M -malli oli nimenomaan vakauden lähde.

Kirjoittajat vetävät johtopäätöksen,  että finanssipolitiikka on ollut viime vuosikymmeninä huomattavasti elvyttävämpää Ruotsissa kuin Suomessa. Arjen havainto: väitteelle löytyy peruste! Meillä on vallinnut  Snellmannista ja Rytistä alkaen omituisen kylmäkiskoinen suhtautuminen elvytykseen lukuun ottamatta tätä viimeistä EU-elvytystä. Ruotsissa taas noudatettiin niin myöhään kuin 1990-luvun lamassa – päinvastoin kuin meillä -  R&M -mallin keynesiläistä kokonaiskysyntää ylläpitävää finanssipolitiikkaa. Myös finanssikriisin jälkimainingeissa vuoden 2012 jälkeen Ruotsi noudatti elvyttävämpää politiikkaa kuin Suomi. Meneillään olevan pelastuspakettikriisin yhteydessä on meillä Suomessakin vihdoin selkeästi sanouduttu irti 1990-luvun suuren laman kiristävästä talouspolitiikasta.

Tanninen ja  Tuomala  torjuvat väitteen,  että suuret tuloerot edistäisivät talouskasvua. Ne päinvastoin lisäävät kriisiherkkyyttä. Kirjoittajia kiusaa  selvästi,  että taloutemme rakenteellisten ongelmien väitetään johtuvan  ”jäykistä”  työmarkkinoista. He vertaavat  Ruotsiin,  jossa varsinkin yksityisellä puolella paikallista sopimista on ”verraten vähän”. Isoissa kaupungeissa yksilöllinen palkkaus on lisääntynyt, ei muualla.

Asetettaessa vastakkain sosiaalinen korporatismi (keskitetty  järjestelmä) ja yritystasolle saakka hajautettu järjestelmä, ovat palkkaerot pienemmät sosiaalisen korporatismin maissa.  Kirjoittajat ovat skeptisiä sen suhteen, että hajautettu työmarkkinamalli toisi etuja keskitettyyn verrattuna.

Kirjoittajat tuovat esille sen faktan, että ero julkisen  sektorin työllistämiskyvyssä  Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä johtuu siitä, että koulutuksessa, terveydenhoidossa ja hoivapalveluissa muut Pohjoismaat pystyvät työllistämään selvästi enemmän kuin Suomi. ”Pohjoismaissa julkisen sektorin työllisyysosuus on ollut pitkään noin 5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin Suomessa”, toteavat kirjoittajat. Tämä on selvä skandinaavinen (muut kuin Suomi) etu verrattaessa työllistämispotentiaalia Pohjoismaiden kesken .

Kirjoittajat toteavat, että pohjoismaista hyvinvointimallia ei tarvitse keksiä uudelleen. Riittää,  kun se suurelta osin palautetaan. EU:n avulla se voisi onnistua, mutta kirjoittajat ovat skeptisiä: yhteistyötavoitteet  ovat liiaksi julistuksen tasolla. Tanninen ja Tuomala näkevät yhteistyötavoitteiden vastaisena EU:n muotoutumisen  uusliberalistiseksi projektiksi, jossa verokilpailu on luontevampaa kuin yhteisen tahtotilan saavuttaminen.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Pohjoismainen hyvinvointimalli on historiallinen saavutus,  jonka hämärtymisestä puhumattakaan menettämisestä on syytäkin olla huolissaan. Siksi Tannisen ja Tuomalan pohdinnat ovat relevantteja, eivätkä missään tapauksessa pelkästään kaihoisia menneen suuruuden ajan kaipaamisia. Meillä on ehkä liian suuri into seurata uusia talouden, teknologian  ja yhteiskuntatieteiden  (muoti)virtauksia, jotka eivät sitten kuitenkaan vie asioita eteenpäin,  vaan saattavat jopa taannuttaa kehitystä.

Vaikeaksi haaste muuttuu,  kun hyvinvointimallia pyritään ajantasaistamaan.  Sitä se nimittäin  joka tapauksessa tarvitsee. Mutta miten se toteutetaan säilyttämällä kaikki arvokas ja sopeutumalla silti vääjäämättömään yhteiskuntamuutokseen?