Anne Applebaum ja demokratian tulikoe

 

Tietokirjailija ja journalisti Anne Applebaum on julkaissut useita kirjoja Neuvostoliiton historiasta, joita kaikkia luonnehtii Venäjän järjestelmän ja poliittisten tavoitteiden ankara arvostelu. Viimeksi Applebaum on julkaissut teoksen ”Twilight of Democracy” (2020), joka on pikavauhtia käännetty suomeksi nimellä ”Demokratian iltahämärä”. Käytän ohessa tausta-aineistona muutamia Anne Applebaumia koskettelevia  lehtikirjoituksia ja hänen  uusinta teostaan. Johtopäätökset ovat omiani.

Anne Applebaumilla on ongelma. Hän haluaisi älyllisesti suuntautuvan järkikonservatismin voittavan aatteiden välisessä taistelussa, mutta sen sijaan hänen ideologisen ajattelunsa likelle on ajautunut monia sellaisten suuntausten kannattajia,  joiden tarkoitusperiä hänen on vaikea ymmärtää. Tähän kategoriaan kuuluu konservatiivisia populisteja, oikeistolaisia onnenonkijoita, historian ideologisia vääristäjiä, suvaitsemattomia demokratian tuhoajia  tai sitten yksinkertaisesti vain vallanhimoisia ja vaarallisia profeettoja, joiden päämääränä on äärinationalismi ja eriasteiset autoritaariset hallinnot.  Applebaum yrittää löytää tapahtuneelle mahdollisimman yksinkertaisen selityksen:  hän kehittelee  ajatuksen, että aivan normaaleja kanavia eteenpäin pyrkivät ihmiset ovat kohdanneet voittamattoman esteen  ja törmänneet seinään.  Uudessa tilanteessa  - epäonnistuttuaan uralla etenemisessä – he ovat päätyneet edellä mainittuihin  epäterveisiin  vaihtoehtoihin.

Itselleni heräsi muuan ajatus: olenko tavannut edellä kuvattujen  konservatiivien sukulaissieluja jossain muussa ideologisessa yhteydessä? Kyllä - vasemmalla.  Vasemmistolaiset,  jotka ovat törmänneet voimiin, jotka haluavat hylätä liberaalin intellektuaalisen vasemmistolaisuuden parhaat piirteet ja lähestyvät anarkisteja tai äkkikäännöksen tehneitä vallanliehittelijöitä,  ovat juuri näitä ”Applebaumin ongelman” epäterveitä vaihtoehtoja.

Vai onko asia niin, että nämä tiedostavat konservatiivit ja liberaalit vasemmistolaiset – jotka herkästi kommentoivat muiden tomia - ovat ITSE muuttuneet lähiympäristönsä vastustamiksi mielipidevaikuttajiksi? Tämän kirjoittaja luottaa siihen, että he ovat toistaiseksi aidon ja suvaitsevan demokratian asialla.

:::::::::::::::::::::

Anne Applebaum oli ensimmäisiä amerikkalaisia journalisteja,  jotka kiinnittivät huomiota epädemokraattisiin  trendeihin länsimaissa.

Uudessa kirjassaan Applebaum kuvaa monia illiberalismin ”asianajajavaltioita” ympäri maailmaa osoittaen,  kuinka he käyttävät salaliittoteorioita, poliittista polarisaatiota, sosiaalista mediaa ja jopa nostalgiaa muuttaakseen yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan. Esimerkkeinä oikean laidan populisteista autoritaarisine tendensseineen Applebaum käyttää Puolaa, Unkaria, Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja.

Kiusallisimpana seurauksena tapahtuneesta kehityksestä Applebaum pitää entisten ystävien toistensa välttelyä ja torjuntaa. Oikeistopopulisteiksi kääntyneet  puolustavat autoritaarisia johtajiaan riippumatta siitä,  kuinka epärehellisiä,  tai kuinka korruptoituneita  nämä ovat.  Samalla he loittonevat vanhoista ystävistään ideologisoiden ystävyyssuhteet populistisilla ja autoritaarisuutta tukevilla argumenteilla.

Applebaumin mielestä suurin uhka demokratialle on monien valtioiden kansalaisten ”autoritaarinen persoonallisuus” erityisesti entisissä Itä-Euroopan sosialistisissa valtioissa. Meritokratia ei ole ollut riittävä argumentointipohja monille näistä autoritaarisesti asennoituvista henkilöistä, vaan he turvautuvat päähänpinttymiinsä ”keskikokoisine valheineen”, vaihtoehtoisine totuuksineen ja salaliittoteorioineen. Ja heidän herransa ja auktoriteettinsa palkitsevat  heidät heidän uskollisuudestaan.

Ketkä viehättyvät autoritarismista? On huomiota herättävää,  että kohtalaisen hyvin koulutetut, keskiluokkaiset ihmiset ovat lupaavinta kohderyhmää. He ovat juuri noita ajan virrassa saavutetusta asemastaan  periksi antaneita ihmisiä, jotka ovat kärsineet nykykehityksestä.  Nähdäkseni Applebaum ei varsinaisesti pyri ”ymmärtämään”  näitä uusien kyseenalaisten ajatustapojen ja ideologioiden omaksujia, vaan näkee heihin kohdistamansa kriittisen asennoitumisen oikeutetuksi. Toinen linjahan voisi olla vastustajan asemaan asettuminen hänen omien vaikuttimiensa pohjalta, vaikkei sinänsä hyväksyisikään argumentteja.

:::::::::::::::::::::::::::::

Myös nyt niin kuuluisa Francis Fukuyama on käsitellyt demokratiateemaa perin pohjin. Hän tekee sen identiteettiajattelun näkökulmasta. Fukuyaman ajattelussa on havaittavissa piirteitä populistien ymmärtämisestä – joskaan ei hyväksymisestä – juuri identiteettien kautta. Olen käsitellyt tätä aihetta tarkemmin erillisessä kirjoituksessa;  tässä lainaan vain katkelmaa tuosta blogi-kirjoituksesta,  joka sopinee tähän yhteyteen.

Francis Fukuyama  kirjoitti  vuonna 2018 kirjan,  jonka nimi kuuluu ytimekkäästi ”Identiteetti” (Antti Immosen suomennos,  2020). Alaotsakkeena on ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka”. Alkuperäisen teoksen nimi on ”Identity:  The Demand for Dignity and the Politics of Resentment”. Alaotsakkeella viitataan identiteettiä korostavien (populististen) tahojen kokemaan arvostusvajeeseen ja siitä johtuvaan kateuteen, jotka sitten yhdessä synnyttävät identiteetti-ilmiöitä. Teoksellaan Fukuyama osallistuu identiteettipolitiikasta käytyyn/käytävään laajaan keskusteluun ansiokkaasti.

Fukuyama lähestyy Applebaumin esille nostamaa teemaa ehkä hieman eritellymmin,  ja on sen takia huomionarvoinen ajattelussaan.

Fukuyama myöntää, että uudella vuosituhannella liberaali demokratia on kärsinyt tappioita ja vastaavasti autoritaariset vallanpitäjät ovat saavuttaneet menestystä. Autoritarismi nojaa hyvin vahvasti identiteettipolitiikkaan. Voitaneen siis objektiivisesti todeta, että Fukuyama on 1990-luvun vaihteen arvioissaan (”Historian loppu”) ainakin osin erehtynyt: liberaalin demokratian kilpailijana autoritaarisuus  on saavuttanut kiistatonta menestystä.

Fukuyama tarttuu ”Identiteetti”-kirjassaan oleelliseen muutokseen ideologisissa ja poliittisissa voimasuhteissa,  kun hän toteaa, että ”vanhaa valtaa” edustavat keskusta-vasemmisto- ja keskusta-oikeistopuolueet ja ”uutta  valtaa” identiteettikysymyksistä nousevat puolueet. Ristiriidat uusien ja vanhojen poliittisten voimien kesken ovat usein jyrkempiä kuin ”vanhojen puolueiden” keskinäissuhteiden aikaan.

Internetin läpimurto kaikkine seuraamuksineen on hyödyttänyt enemmän populistisia tahoja kuin perinteisiä puolueita. Some on suosinut identiteettiryhmiä. Tämä on näkynyt erityisesti autoritaarisesti johdettujen  maiden kansannousuissa, mutta myös oikeistolaisten identiteettiä korostavien tahojen toiminnassa demokratioissa. Some on pirstonut identiteettiryhmiä pienempiin osiin ja mahdollistanut väärän ja valheellisen tiedon levittämisen  ennenkuulumattomalla tavalla.

:::::::::::::::::::::::::::

Demokratian iltahämärä voi väistyä  aamun sarastuksen tieltä, jos demokratialiikkeet saavat tuulta purjeisiin. Pimeimmän hetken väitetään vallitsevan juuri ennen sarastusta. Demokratialiikkeet eivät siis ole kuolleet,  vaan ovat viime aikoina osoittaneet elinvoimansa. Luo uskoa tulevaisuuteen, että kansanvaltaiset järjestelmät ovat niihin kohdistuneen  haastamisen seurauksena voimistuneet.

Demokratian  ja autoritaarisuuden välinen taistelu käy juuri nyt kuumimmillaan Valko-Venäjällä.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.9.2020  ”Demokratian tuhon ennustaja” Applebaum toteaa mielenkiintoisesti, että ”Demokratian uusi nousu tarvitsee populistien vastapainoksi maltillisimman oikeiston ja vasemmiston parempaa argumentointikykyä”. Hän viittaa samaan asiaan,  josta Fukuyama yllä puhui.

Applebaum näkee äärioikeiston paljon suurempana vaarana demokratiakehitykselle kuin äärivasemmiston ja on siinä oikeassa. Jäin jopa ihmettelemään,  mitä Applebaum tarkoittaa vasemmistovaaralla laajassa mielessä. Pari esimerkkiä diktatuureista, kuten Pohjois-Korea ja Venezuela tai levottomuudet kampuksilla eivät juuri selitä äärivasemmiston aiheuttamaa ”potentiaalisesti suurta ongelmaa”. Nyt taitaa puhua ensi sijassa konservatiivi ajattelija. Toki hän muistaa mainita, että äärivasemmistolta puuttuvat tosiasialliset vallan välineet, joilla se raivaisi itselleen tilaa.

Yhdysvaltain vaalien tulosta Applebaum pitää tärkeänä airuena sekä USA:n että muunkin maailman kehitykselle. Juuri demokraattien Joe Biden tarjoaa mahdollisuuden ”vallankumouksellisten sosiaalisten uudistusten” toteuttamiselle, toteaa Applebaum toiveikkaasti. Poliittisen keskitien kulkija Biden tarjoaa Applebaumin mukaan myös tasapainottavan vaihtoehdon äärioikeistolle ja äärivasemmistolle. Jos näin kävisi veisi se mahdollisuuksia populisteilta ja voisi välillisesti vaikuttaa demokratian vahvistumiseen ja autoritaaristen hallintojen heikkenemiseen maailmalla.

Venäjään viitatessaan Applebaum epäilee,  että Venäjällä ja Trumpilla on käsittelemättömiä asioita. Onko Venäjällä halussaan Trumpia kompromettoivia salaisuuksia?

Anne Applebaum on mielenkiitoinen esimerkki konservatiivista, joka  on omaksunut – osin Trumpin toilailujen seurauksena – maltillisia,  puoluerajat helposti ylittäviä kantoja nykyisen hedelmättömän polarisaatioajattelun vastapainoksi. Demokratialla on Applebaumissa vahva puolestapuhuja.