Tämän blogin nimi on Historia jatkuu. Sen rinnalla blogille voisi antaa tuoteselosteen
”Menneisyys auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaa”. Mutta onko maailma
muuttunut ja ajanut ohi tällaisen selityksen?
Helsingin Sanomissa oli 10.10.2020 Eleonoora Riihisen
Lauantaiessee ”Tekeekö kulttuurimme meistä narsisteja?” Siinä hän tarkastelee
tulevaisuudennäkijä, professori Christopher Laschin (1932-1994) ajattelua
pessimismin ja dystopian profeettana. Riihinen viittaa Laschin menestysteokseen
”The Culture of Narcissism: American Life in An Age of Diminishing Expectations”
(1979). Lasch on viime vuosina nostettu uudelleen
jalustalle nimeämällä tämä aika, jota nyt
elämme ”Lasch-hetkeksi” (Lasch moment). Sekä demokraatit että
republikaanit ovat pyrkineet omimaan Laschin omiin joukkoihinsa.
Laschin toinen tärkeä teos on ”The Revolt of The Elites and
Betrayal of Democracy, joka ilmestyi postuumisti vuonna 1996. Lasch on haluttu nähdä Trumpin ja Brexitin
ajan oraakkelina. Kirja on korkeasti koulutettujen liberaalien tietotyöläisten ja
perinteisten työläisten välisen kasvavan ristiriidan kuvaus. Nämä kaksi ryhmää
ovat enenevässä määrin kyvyttömiä ymmärtämään toisiaan. Ymmärryksen puutteen
luoma aukko täyttyy toisaalta populismilla ja toisaalta näennäisradikaaleilla
opeilla. Lasch pelkää, että demokratian
arki jaettuine arvoineen, ihanteineen ja ihmisiä yhteen kokoavine paikkoineen
on katoamassa. Trumpilainen dystopia nähtynä neljännesvuosisata ennen Trumpin
presidenttivuosia?
En ole lukenut kumpaakaan mainituista kirjoista, joten
käytän pohdinnan sytykkeenä Riihisen Lasch-arviota (The Culture of Narcissism) ja
runsaita muita (netti)lähteitä.
:::::::::::::::::::::::::
Riihinen toteaa saman kuin moni muukin: on vaikeaa saada
selkoa, mitä juuri nyt tapahtuu lähellä tai kaukana meistä ja tämä epävarmuus voi
ahdistaa ihmisiä. Ajatteleva ja tiedostava ihminen haluaa tietää – ja ajatella!
Mutta auttaako menneisyys ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaa,
kuten itse olen ajatellut? Laschin interventio aiheeseen on synkkä ja
kyyninenkin: ”Tulee tunne, että elämme maailmassa, jossa menneisyys ei ohjaa
nykyisyyttä ja tulevaisuudesta on tullut täysin arvaamaton”. Asetelma on kuin Donald Trumpin utuisesta maailmasta,
jossa koskaan ei pysty arvioimaan, mikä on presidentin ulostulo tänä päivänä. ”Menneisyys auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja
tulevaa” on omasta mielestäni relevanttia tekstiä, joskin luulen ymmärtäväni
Laschin poikkeavat tarkoitusperät.
”Narsismin kulttuuri” on myös kuvaus kuusikymmentäluvun
radikaalien luopumisesta vallankumouksellisesta unelmista ja kääntymisestä
joogaan ja terapiaistuntoihin, kaikkeen mikä aktivoi itseä ja ”Todellisen Minän
etsimistä”.
::::::::::::::::::::::::::::
Maailman sekasortoinen tila saa ihmisen pakeneman vaikkapa
taiteen tai viihteen maailmaan, minkä tahansa harrasteen pariin, pois
reaalimaailman loputtomista kriiseistä.
Riihinen käyttää Laschia maailman ”ymmärtämisen” välineenä.
Syntyvä kuva ei ole mieltä ylentävä. On kysymys historiattomuuden tunteesta
(”kulutamme fragmentaarista uutiskenttää”). Käsitän fragmentaarisuuden tässä
yhteydessä niin, että tapahtuma- ja uutisvirrat
kulkevat pieninä tai suurina annoksina lävitsemme, pysähtymättä, antamatta
aikaa pohtia, mitä jokin yksittäinen asia kiinnitettynä laajempaan
tapahtumien kulkuun merkitsee: tänään
näin, huomenna jokin uusi uutinen täyttää mielemme ja niin edelleen. Ja
jokaiselle päivälle pitää olla skuuppi, uutinen, joka lyö muut mediat laudalta.
Riihinen yrittää pysäyttää maailman kohtaan, jota olen itsekin yrittänyt pohtia. Hän ottaa
esimerkiksi (?) lupauksen amerikkalaisesta unelmasta, rags to riches, joka
toimii enää hyvin rajatusti. Tavallinen köyhä tai keskiluokkainen kansalainen
turhautuu odotuksissaan muistellessaan aikaa, jolloin yritteliäs ihminen pääsi miten
pitkälle tahansa.
Kun puhutaan keskiluokan heikentymisestä, voidaan se projisoida Laschin hengessä omaan
pohjoismaiseen elinympäristöömme. Tällä
tarkoitan sitä, että koska ”skandinaavinen hyvinvointilupaus” ei enää siivitä
elämässä eteenpäin, niin kysymys on ”amerikkalaisen lupauksen” täyttymättömästä
rinnakkaislupauksesta. Osa keskiluokkaisen elämän toiveissa eläneistä ihmisistä
on kokenut pettymyksen tunteen, kun hyvinvointi ei ole kasvanut vaan suorastaan
tyrehtynyt. Milloin lupaus on annettu? Olen kirjoittanut
kuusikymmentälukulaisesta optimismista, jonka ihmiset sisäistivät. Juuri se
sisälsi odotuksen keskiluokkaisesta, paremmasta, jatkuvasta elintason ja
elämänlaadun paranemisesta. Sittemmin – lamojen ja taantumien sekä
globalisaation kautta – on päädytty tilanteeseen, jossa turhautuminen tavoitteen
saavuttamattomuuden takia purkautuu populistisina ilmiöinä.
Tätäkö Lasch tarkoittaa kirjansa otsakkeessa sanaparilla
”diminishing expectations”, vähenevien odotusten (aikakausi)?
Sekasortoinen ympäristö ruokkii narsismin kulttuuria,
itseensä käpertymistä. Ihmissuhteet ovat molemminpuolista hyväksikäyttöä,
sanalla sanoen ihminen liittyy elämään vain löyhästi, joka johtaa siihen, että
”emme keskustele keskustelun aiheesta vaan keskustelusta itsestään”.
Inhorealistisesti politiikan sisältö on muuttunut Laschin 40 vuotta sitten esittämän tulevaisuuden
kuvan mukaisesti: tuloerot kasvavat, usko johtajiin heikkenee, solidaarisuus
katoaa taustalle ja korvautuu itsensä kehittämisellä. Politiikasta tulee
julkisuutta ahnehtivien ihmisten pelikenttä. Äänestäjät rinnastavat itsensä
vahvoihin johtajiin ja hyljeksivät köyhiä……..
Riihinen toteaa Laschin kuvaavan Trumpia ja Trumpin
Yhdysvaltoja hämmästyttävän osuvalla tavalla 40 vuotta sitten. Ei siis ihme,
että Trumpin potkut saanut ”johdattelija” Steve Bannon on omaksunut Laschilta
paljon omiin strategioihinsa. Trumpin supernarsistinen olemus toimi aikansa
Bannonin innoittajana. Kun Bannon
näki, kuinka Trumpin avustajat yrittivät
- kaiken sauhuamisen keskellä - saada
presidentin huomion hetkeksi
kiinnittymään allekirjoitettaviin papereihin, hän näki todellisen
tilanteen.
Olisiko Laschin (pinnallistuvan) ihmisen vastakohta ihminen, jota kiinnostaisivat syvällinen
perehtyminen tapahtumien taustoihin ja
tieteelliseen maailmankatsomukseen, joka yrittäisi välttää itseensä rakastumista, joka
yrittäisi muuttaa ympäristöä kestävästi ja joka yrittäisi vaikuttaa muihin ihmisiin niin, että heidän elämänsä paranee.
Aivan varmasti näitäkin ihmisiä on.
::::::::::::::::::::::
Tekeekö kulttuurimme siis meistä narsisteja, irrottaako se
meidät historian tuottamasta kokemuksesta, kaventaako se näkemystämme? Lasch on
pessimisti ja näkee asiat edessä odottavan dystopian näkökulmasta. Onko
tällainen ajattelu hedelmätöntä? Tuskinpa,
jos säilyttää terveen järjen ja kritiikin katsannossaan.
Laschin ihanteet löytyvät 1800-luvun alusta, jolloin
yhtenäiskulttuuri monine hyveineen oli
vielä Yhdysvalloissakin voimassa. Tämä kulttuuri korvautui 1900-luvun
meritokratialla (olet yhtä hyvä kuin saavutuksesi). Tällöin rikkoutui se
yhtenäiskulttuurin piirre ja Laschin
ihanne, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Siksi varmaankin Laschin
yksi suosionosoitusten kohde oli kansalaisoikeusliike.
Kansalaisoikeusliikkeen vaihtuminen antirasismiin (ja sen
terminologiaan) oli tuhoisaa Laschin mielestä. Se oli alku uudelle eliitille,
joka käytti sosiaalisiin olosuhteisiin fokusoitumisen
sijasta verbaalisia ilmaisuja.
Tavoitteleeko Lasch
kadonnutta maailmaa? Taistelu vaikuttaa toivottomalta. Useimmat antavat
– minun tavoin – periksi modernille maailmalle ja sen käyttämille käsitteille.
Laschin kaltaista dinosaurusta tarvitaan viestimään, mitä
olemme onnistuneet kadottamaan menneinä vuosikymmeninä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti