”Olette reunavaltio, olette kohde…”

 

 ”Te olette yksi kaikkein suojattomimmista Nato-maista. Olette reunavaltio. Olette kohde”, sanoo yhdysvaltalainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Andrew A. Michita. Hän tarkoittaa Suomea. Samalla hän antaa ymmärtää, että Yhdysvallat saattaa harkita ydinaseiden sijoittelua uudelleen käynnissä olevan vaalisyklin jälkeen.

Michita varoo ottamasta kantaa ydinaseiden sijoittamiseen Suomen alueelle, mutta kaikesta päätellen juuri se vaihtoehto houkuttaa. Kun suomalaisten suuri enemmistö oli vielä Natoon liittymistä vastaan, todettiin varoituksen sanana, että Naton jäsenenä Suomi muodostaa lännen etulinjan  tai eteen vedetyn tukikohdan ja on siten väistämättä syttyvän ydinsodan osapuoli. Nyt Michita ennustaa samaa Naton jäsenenä. Mutta tällaista tämä peli on nyt, kun olemme Nato-Suomessa. Annetaan kuva verhotusti, ettei ole mitään vaaraa, kun Yhdysvaltain ydinaseet tarjoavat suojan.

Tarkoitus ei ole edetä tämän pidemmille uhkien esittämisen tiellä. Kysymys on tässä vaiheessa maailmanlaajuisen jännityksen kiristymisestä, jossa yhteydessä Suomi on konfliktin tai kriisin potentiaalinen osapuoli valitsemansa  linjan takia.   

Samaan aikaan meille näytetään Suomessa kuvattuja  kotivideoita, joissa nuori tai keski-ikäinen Vladimir Putin kuluttaa aikaansa leppoisasti kavereidensa kanssa pelaten pöytätennistä ikään kuin viholliskuvat olisivat loitonneet johonkin taivaanrannan taakse näkymättömiin. Tuohon aikaan 1990-luvulla olikin niin, että Venäjä pyrki asettumaan demokraattisesti johdettujen kansojen yhteyteen yhtenä sen toimivana osana.

Vielä 2000-luvun alussa Venäjä oli valmis kompromisseihin tulkintani mukaan, mutta vähitellen toivo hiipui. Olisivatko lännen toimet Ukrainan suhteen olleet yhtä selkeästi Ukrainan demokraattisia voimia tukevia, jos olisi tiedetty vuoden 2007-2008 tienoilla, mikä on lopputulos?  

Sitten Putin itse hännystelijöineen tai hänen pahat henkensä saivat uskomaan, että Venäjä oli uhattuna lännen taholta. Sitähän todisti Naton eteneminen Venäjän rajoille kaikista päinvastaisista vakuutteluista huolimatta. Venäjä katsoi, että sitä uhattiin. Edelleen pahat henget rakensivat maailmanjärjestystä, jossa Venäjällä on johtava asema. Mutta siihen päästäisiin vasta valtavien uhrausten jälkeen.

Miksi Putin omaksui nämä kannat? Siksi, että hänen suuri valtakuntansa oli kärsinyt koko 1900-luvun suurimman geopoliittisen katastrofin menettäessään ”alusmaansa” ja puskurinsa Itä-Euroopan  kansandemokratioiden vapautuessa ja Neuvostoliiton osavaltioiden itsenäistyessä. Jonkun täytyi herättää kansakunta ydintalven horroksesta ja jonkun oli ruvettava etsimään keinoja, jolla tappiot käännetään toistuviksi voitoiksi. Putin ei halua olla se valtionpäämies Venäjällä, jonka jälkimainetta pilkataan Venäjän suurvalta-aseman menettämisestä.

Erikseen ovat sitten ne tahot, jotka hakevat syitä Venäjän laajenemispyrkimyksille myyttisestä ja mystifioidusta historiasta ja muinaisista uskonnollisista selityksistä.

Viime aikoina on lännessä keskusteltu siitä, onko Naton kyky puolustaa itseään ja muita jäsenvaltioita niin korkealla tasolla kuin on annettu aiemmin ymmärtää. Kysymys on paljolti siitä, miten Ukrainan sodan arvioidaan päättyvän. Monet tosin näkevät Ukrainan sodan jatkuvan ennakoimattoman ja ennustamattoman ajanjakson.

Venäjän tarkkoja suunnitelmia ei tiedetä. Putin itse määrittää Venäjän olevan ”rajaton”, eli että venäjä hyökkää mihin ilmansuuntaan tahansa ja puolustaa aluettaan mistä ilmansuunnasta tahansa tulevaa hyökkäystä vastaan. Onko tällainen hokema propagandaa vai sisältääkö se sisällään kestävän strategian, sitä arvuutellaan.

Oma lukunsa on Naton sisäisen päätöksenteon horjuvuus esimerkiksi Ukrainan kysymyksessä, mutta muutenkin. Unkari ja Puola  ja nyt viimeksi Slovakia ovat asettaneet ehtoja avustusten jatkumiselle tai kokonaan torjuneet avustamisen jatkamisen. Vielä pahaenteisempää on Yhdysvaltojen kannan muuttumismahdollisuus, jos republikaanit (ja Donald Trump) voittavat presidentinvaalit. Nato on rakennettu siten, että päätöksenteon tulee olla yksimielinen. Avustustoiminnan laatu taas voi olla mitä tahansa aseista huopiin saakka. Joka tapauksessa Natoon kuuluvat  kansallisvaltiot itse päättävät osallistumisesta Naton projekteihin.

Mitä tulee Suomeen, niin meillä tuntuu olevan monissa piireissä horjumaton luottamus Yhdysvaltain apuun viime kädessä. Tätä ajatusta tukee erillisen yhteistyösopimuksen (DCA) laatiminen Yhdysvaltain kanssa, vaikka meillä on jo Nato-sopimus. Sopimus on poikkeuksellinen. Suomi sallisi toisen valtion joukkojen läsnäolon maassa tavanomaisia sotaharjoituksia pitkäkestoisemmin. Näissä piireissä on luultavasti kannatusta ajatuksille tuoda Naton sotilastukikohtia tai ydinaseita Suomeen ja  osallistumisesta Viron ilmatilanvalvontaan Ämarin tukikohdasta  käsin. Virossa ei tunnuta oltavan läheskään yhtä innokkaita Suomen aktiiviseen osallistumiseen Viron ilmavalvontaan Virosta käsin kuin suomalaiset intoilijat haluaisivat. Viro luultavasti haluaa taktisista syistä tukeutua ilmavalvonnassaan keskisen ja itäisen Euroopan maiden hävittäjiin. Onneksi presidenttiehdokkaissa on tarpeellista varovaisuutta ilmavalvontapyrkimysten varalle. Ydinaseet ovat siis Naton pelote tai pikemminkin USA:n, Britannian ja Ranskan pelote, sillä Natolla ei ole omia ydinaseita.

Viime vuosikymmenien kehitys on johtanut ns. harmaan vyöhykkeen  kutistumisen. Se tarkoittaa,  että valtio on suurvaltablokkien ulkopuolella, ”harmaalla” vyöhykkeellä. Harmaalla  vyöhykkeellä on huonohko kaiku, sillä nykykehitys on johtanut siihen,  että paine valita puolensa on kasvanut. On vahinko, että neutraliteetti tulkitaan kantaaottamattomuudeksi ja puolueettomuus moraalittomaksi (John Foster Dulles). Myös Suomi pyrittiin leimamaan 2000-luvulla liittoutumattomana maana harmaalle vyöhykkeelle kuuluvaksi. Nyt tämä kelpo vaihtoehto on kuollut ja kuopattu.

Sitten on tarkasteltava vielä asioita puolustusteollisuuden ja niiden kustannusten näkökulmasta. Nyt ajattelu on sellainen, että puolustusmenot ovat säästöjen ulkopuolella. Ne saavat jatkaa kasvuaan, koska kysymys on maanpuolustuksesta. Kun Yhdysvallat uhkaa mahdollisesti vetäytymisellä Euroopasta, pyrkii Eurooppa resursseja lisäämällä paikkaamaan USA:n jättämän aukon. Lisäksi Naton sisäisen rintaman haurastuminen luo uusia haasteita. Menoja siis kasvatetaan aivan varmasti…

Vielä on ainakin yksi merkittävä näkökulma käsittelemättä: Venäjä pyrkii luomaan globaalin USA:n vastaisen rintaman,  johon se kokoaa Yhdysvaltoihin  kriittisesti asennoituvia valtioita mukaan, kuten BRICS-maat, mutta myös muita maita.

Tuntuu siltä, että arpa on heitetty ja Suomi luovuttanut kohtalonsa muiden maiden käyttöön. Ja luokan kiltein oppilas on mukana tässä sotapelissä.