John F. Kennedy kutsui kerran parikymmentä amerikkalaista nobelistia Valkoisen talon ruokasaliin ja toivotti heidän tervetulleiksi suurin piirtein seuraavin sanoin: ”Tässä salissa on tuskin koskaan ollut koolla yhtä paljon älyllistä kapasiteettia kuin tänään, paitsi ehkä silloin, kun Thomas Jefferson ruokaili täällä yksin”.
Edellä oleva kuvaus antaa välähdyksen siitä kunnioituksesta, millä amerikkalaiset suhtautuvat kansakunnan ensimmäisiin presidentteihin. Yhdysvalloissa on totuttu käyttämään itsenäisyyden alkuaikojen merkittävimmistä poliitikoista nimeä Founding Fathers, kansakunnan perustajaisät. Nämä valtiomiehet ja poliitikot tunsivat toisensa hyvin. Heidän maailmaansa voi tutustua Ylen Teemalla esitettävän John Adamsista kertovan dokumentin välityksellä. Hän oli Yhdysvaltain toinen presidentti ja yksi perustajaisistä itsekin. Muita olivat Benjamin Franklin, George Washington, John Jay, Alexander Hamilton, James Madison ja tietenkin Thomas Jefferson.
Kun tutustuu näiden ihmisten tekoihin ja menetteylytapoihin turha kunnioitus katoaa ja he arkipäiväistyvät ainakin näin suomalaisen näkökulmasta. Ei siksi, etteivätkö he olisi olleet eteviä ihmisiä ja loistavia persoonia, mutta lähemmässä tarkastelussa he eivät muodostaneet mitään yhtenäistä joukkoa, vaan riitelivät keskenään, sotivat ja lopettivat sotia siinä kuin historian hahmot muuallakin. Amerikkalaiset tarvitsevat kuitenkin heitä yhtenäisyytensä takeiksi.
Kaikki he elivät 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuonna 1776 sekä perustuslain laadinta olivat merkkitapauksia, joista heidän muistetaan ikuisesti. Osoittaakseni kuinka erilailla perustajaisät päivän polttaviin kysymyksiin suhtautuivat otan esimerkiksi Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin ja 1800-luvun vaihteen valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin. Jeffersonista sanottiin, että hän oli yleisnero. Nimenomaan hänen ajatuksistaa on johdettu pienen valtion ihanne. Jefferson olisi halunnut Yhdysvaltain säilyvän maatalousvaltiona ja päätöksenteon jakautuvan ruohonjuuritasolla - ehkä kuitenkin hiukan valikoiden - ”kansakunnan viisaille”. Aleksander Hamilton taas kannatti valtion puuttumista asioihin taloudellisen hädän hetkellä. Velkaa ei pitänyt pelätä, vaan se nähtiin sijoituksena tulevaisuutta varten. Hamilton halusi voimakasta keskushallintoa ja panostusta teollisuuteen. Näkemykset kävivät siis pahasti ristiin. Itse asiassa kiivasluonteisen Hamiltonin teesit ovat monessa suhteessa varsin moderneja tämänkin päivän näkökulmasta. Amerikkalaiset voivat nähdä heidät edelleen setelirahoissaan: Hamiltonin 10 dollarin setelissä ja ja Jeffersonin 2 dollarin setelissä, jota tosin on vaikea löytää nykyisin mistään.
Entä tänä päivänä ? Tuntuu siltä, että nykyiset poliittiset vaikuttajayksilöt käyttävät heitä omiin tarkoituksiinsa sumeilematta. Republikaanit muistavat pienen valtion tavoitteen alkuaikojen ihanteena ja haluavat siirtää ajatuksen tähän päivään. Teekutsuliike on saanut nimensä, kun amerikkalaiset raivostuneina heittivät englantilaisten teelastin mereen Bostonin satamassa vuonna 1773. Teekutsu liike oli siis protesti emämaata (lue tässä isoa valtiota vastaan pienen valtion puolesta) Englantia kohtaan. Nykyinen teekutsuliike näkee ison valtion ja verotuksen silmittömän inhon kohteena.Näkisin asian niin, että tämän päivän politiikassa taistelevat edelleen herrat Jefferson ja Hamilton. Puolueasetelmat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana, joten heidän alkuperäisiä puolueitaan ei kannata tässä tuoda esille. Mutta tähän päivään siirrettynä Hamilton on lähellä demokraatteja ja Jefferson lähellä republikaaneja. Jeffersonin pyrkimyksessä taistella maaseutuyhteisön (puuvillapellot !) puolesta näkisin haluttomuuden muuttaa maailmaa ja halun taistella vääjäämätöntä teknisen kehityksen voimaa vastaan. Juuri teekutsuliikkeen edustajat haluaisvat palauttaa jeffersonilaisen pienen valtion ja yksinkertaisen elämän ihanteen.
Hamilton keskusvallan vahvistamishalun osoituksena voidaan pitää pyrkimystä perustaa keskuspankki Yhdysvaltoihin. Repivästä vastustuksesta huolimatta hän onnistui siinä vuonna 1791. Mutta vastustajat jatkoivat taisteluaan ja keskuspankki lopetettiin vuonna 1811. Toisen kerran keskuspankki perustettin vuonna 1816 ja lopetettin jälleen 1836. Nykyinen Federal Reserve perustettiin vuonna 1913. Mutta ei ole mitenkään yllättävää, että jälleen teekutsuliikkeen kannattajat haluaisivat lopettaa sen. Taistelu keskuspankista osoittaa, miten vaikeaa amerikkalaisten on luottaa keskitettyihin hallinnon rakenteisiin.
Hamilton oli aikakauden vihainen mies, joka ei hevillä antanut periksi. Hänen elämänsä päättyi juuri periksiantamattomuuden takia. Hän ärsyyntyi Jeffersonin varapresidentti Burrille ja haastoi tämän kaksintaisteluun kesällä 1804. Ystävien sanat kaikuivat kuuroille korville. Loukatun minän tuli saada hyvitys. Kaksintaistelu toteutui ja oli kohtalokas Hamiltonille, joka menehtyi saamaansa ampumahaavaan.
Tuntuu joskus siltä, että republikaanit ja demokraatit loukkaavat tänä päivänäkin tarkoituksellisesti toisiaan ja ovat kaksintaisteluasetelmassa toisiaan vastaan. Hamiltonilainen vahva keskusvalta on nykyisin jatkuvasti puolustuskannalla, toisaalta se on vahva, mutta toisaalta haavoittuvainen. Eikä kaksintaistelu- asetelma taida lientyä edettäessä kohti presidentinvaaleja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti