Sinisen meren strategiassa todetaan mielestäni rehellisesti, että tavoiteltu tila ”sininen meri”, voi muuttua ei-tavoitelluksi tilaksi eli punaiseksi mereksi, jos strategiaa ei jakseta koko ajan uudistaa, pitää sitä ajan tasalla. Sinisen meren strategian mukaisesti 1800-luvun sivistystahto perustui nimenomaan kysyntään , joka kumpusi työväenluokasta ja joka piti ikäänkuin ”keksiä”. Jos kysymys olisi ollut vain sivistyksen tarjonnasta olisivat tulokset olleet paljon vaatimattomammat. Sinisen meren strategiaa voidaan soveltaa yllättävään kohteeseen nimittäin demokratian toimivuuteen. Tässä katsannossa sininen meri tarkoittaa sitä työtä, mitä on tehty vuosikymmeniä demokraattisten oikeuksien takaamiseksi. Keskeistä tässä on ollut taata kansalaisten sivistyksellinen tason nousu jatkuvan kouluttautumisen avulla. Erityisen tärkeää on ollut perusopetus, se on kaiken sivistyksen perusta. Vain tätä kautta voidaan demokratiaa ylläpitää.
Postmodernin ajattelun lyötyä läpi , suurten kertomusten väistyessä ja kaiken suhteellistuessa jouduttiin tilanteeseen, jossa opillisen sivistyksen merkitys väistämättä väheni, vaikka sitä on vaikea tunnustaa. Pitäisikö jäädä kaipaamaan suuria kertomuksia ? Ehkäpä ei, mutta ihminen tarvitsee niiden sijasta jonkin kallion, johon nojata. Olkoon se siis sivistys.
Mitä tarkoitan kaiken suhteellistumisella ? Kenties se, mikä suhteellistumisessa on väistyvä elementti on objektiivinen totuus. Tähän on helppo sanoa, että objektiivinen totuus on jokaisen omassa subjektiivisessa harkinnassa. Ehkä näin, mutta on kuitenkin joitakin perälautoja, joiden varaan voi rakentaa. On joitakin tieteen faktoja, joihin pitää voida luottaa.
Valitettavasti näitä tieteen totuuksia on yhä harvemmassa. Käytettäköön tästä ajasta vaikkapa nimeä jälkipostmoderni aika. Sitä kuvaa ehkä parhaiten amerikkalaisen teekutsuliikken tokaisu ”there is nothing to know, mitään ei tarvitse tietää. Kaikesta voi luoda käsityksen oman subjektiivisen minä kautta. Mihin tämä on johtanut ? Ehkä tätä tilaa kuvaa parhaiten termi ”kaiken mielipiteistäminen”. Nettikulttuuri ja sen keskustelupalstat ovat tästä räikeä esimerkki. En tietenkään tuomitse internetiä enkä keskustelupalstoja yleensä, vaan suunnattoman määrä ylilyöntejä, joita nettipalstoilla nähdään. Onneksi jotkut lehdet ovat lähteneet korjaamaan tehtyjä virheitä vaatimalla kirjoittamista omalla nimellä. Riittäkö tämä ? Aika näyttää ! Voihan olla, että päättömyyksien laukominen leviää omalla nimellä kirjoittamiseenkin. Yhdysvalloissa räikeyksistä on tullut maan tapa varsinkin poliittisessa keskustelussa.
Tässä on siis ajatuksen ydin: se sivistys, joka on luotu kymmenien vuosien työllä murskataan äärimmäisen yksinkertaistavilla mielipiteillä. Lyödään sanoilla lyömisen ilosta. Tärkeintä näyttää olevan se, että kirjoitetaan mahdollisimman ohuesti, pintapuolisesti. Tämän tyyppinen kirjoittelu on lyönyt lähes totaalisesti läpi monilla mielipidepalstoilla. Käykö tässä niin, että ihmiset jakautuvat niihin, jotka jaksavat perehtyä monimutkaisiin asioihin ja niihin, jotka tyytyvät mielipiteiden laukomiseen ilman sen kummempaa harkintaa.
Jos näin käy voidaan puhua sinisen meren muuttumisesta takaisin punaiseksi mereksi. Joukossa tyhmyys tiivistyy. Punaisen meren strategian tavoin tyydytään kilpailemaan samoilla keinoilla, joilla muutkin mielipiteen laukojat operoivat. Pahinta on, että aikaa myöten sivistyksen puute johtaa demokratian kokemiseen tarpeettomana. Moni puhuu valistuneesta diktatuurista, kun halutaan kuvata haluttua asioiden hoitotapaa. Minun muistikuvissani ei ole yhtään valistunutta itsevaltiasta, joka olisi pysynyt valistuneena.
Ehkä tarvittaisiin uutta kansansivistysliikettä. Sellaista kuin oli kansansivistyö 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun, mutta tähän aikaan sovitettuna. Sinisen meren strategian mukaisesti se pitäisi ”keksiä”, sillä sille on kysyntää. Tämä toinen sivistysliike tarvitsee tuekseen vahvan etiikan ja vastuuntunnon. Ainoa opinahjo, jossa tämä toinen sivistysliike voisi käynnistyä on peruskoulu, koko ikäluokan läpäisevä koulu. Peruskoulua tulee vahvistaa, ei heikentää. Peruskoulun tulee ottaa tavoitteekseen toisen sivistysliikkeen tavoite. Uuden kirjoitus- ja lukutaidon opettaminen kaiken suhteellistavassa maailmassaa. Tehtävää ei käy kadehtiminen. Mutta tehtävä se on !
Tiede (tieteellinen ajattelutapa) on se ankkuri, jonka varaan rakentaisin uuden sivistyksen. Vaikka kuinka väitetään, että ihminen on psyko-fyysinen olento, joka tarvitsee irroittelevan (lue: taikauskoisen) henkisen liikkumatilan, pitäisi kuitenkin pystyä luomaan (tieteelliset) ”säännöt”, joiden varassa toimitaan. Ehkä meidän pitäisi kehittää perusopetusta aivan uuteen suuntaan, jossa otetaan paremmin huomioon nykyaikainen elämänpiiri ja kaikkiin suuntiin vellova tiedonvälitys. Tarvitaan siis uudistuvaa perusopetuksen sinisen meren strategiaa, joka perustuu oppilaista (asiakkaista) kumpuavaan kysyntään.
Mitkä asiat olisivat tähdellisimmät ? Ainakin uskoisin opetusvälineiden muodostuvan yhä suuuremmassa määrin tietoteknisistä välineistä. Tottakai tällä tiellä on jo edettykin. Tietotekniikan käyttöönotto on lisääntynyt, tosin hitaammin kuin olisi ollut toivottavaa. Tässä on kuitenkin kysymys muusta kuin pelkästä tekniikasta. Nykyaikainen tiedonvälityksen mullistus, josta isien, äitien ja opettajien ”suojaava” vaikutus on suodattunut pois avaa aivan uusia haasteita. Tuloksena on laserintarkka tiedontulitus ”kohderyhmälle”, joka muodostuu lapsista tai nuorista. Juuri tässä tarvitaan lähdekriittistä näkemystä, jonka läpi uusi tietotulva on seulottava.
Mitä on vastustettava ? Olen kauhulla ajatellut mahdollisuutta, että meilläkin joidenkin amerikkalaisten tapaan aletaan nähdä perusopetus lähinnä verotuksellisena taakkana. Siitä alkaa demokratian mureneminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti