lauantai 8. lokakuuta 2011

Suomettumisen pitkä varjo

Suomettumisen ”kulta-aikaa” olivat 1960- ja 1970-luvut. Määrittelen sen ensisijaisesti taudiksi, jolla suomalaiset itse syrjivät toisia suomalaisia Neuvostoliiton avulla. Määritelmääni ei kuulu ensisijaisesti suurvalta Neuvostoliiton painostus suomalaisia kohtaan sen omien pyrkimysten läpisaamiseksi. Vaikka onhan suomettuminen tietenkin sitäkin. Monesti kuulee väitteen, että suomettumiseen sortuivat Kekkosen alapuolella hierarkiassa toimivat henkilöt. Itse näen Kekkosen toimineen johtotähtenä ja mallin antajana suomettumisessa. Ilmiö oli varsin laaja-alainen pahimmillaan ja sen takia on syytä pohtia oliko kysymys pelkästään Neuvostoliiton pelosta vai löytyykö suomalaisten käyttäytymiselle yleisempiäkin periaatteita.

Aivan ensiksi kiinnittäisin huomiota historian jälkimaustamiseen erilaisilla väitteillä. Tällainen väite oli, että suomalaiset elivät kylmän sodan aikana peloissaan Neuvostoliiton naapurina koko ajan miehitystä peläten. Elin tuon ajanjakson enkä huomannut moista. Tietenkin Neuvostoliiton ja Suomen suhteet vaihtelivat. Välillä oli kireitä jaksoja kuten ns. vaaran vuodet, yöpakkaskriisi, noottikriisi ja 1970-luvun ideologinen vyörytys (erityisesti suurlähettiläs Beljakovin ja osin suurlähettiläs Stepanovin painostustoimet). En tässä kiinnitä huomiota siihen kuinka paljon näissä kriiseissä oli suomalaisten omaa suomettumispeliä mukana. Meillä on useita historioitsijoita, jotka pyrkivät maalaamaan koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan enemmän tai vähemmän vaaran vuosiksi. Näistä kirjoittajista mainitsen eristyisesti Jukka Tarkan. Miksi historiaaa pitää tendenssimäisesti muuttaa tiettyyn suuntaa jälkikäteen ? Ehkä tässä on mukana ideologiaa ja patriotismia. Eli ajatellaan, että Suomi selvisi suomettumisesta vain oman taistelutahtonsa ja ehkä hyvän onnen myötäilemänä.

Minusta oikeastaan ainoa merkitsevä asia oli, että suurvallat eivät ajautuneet avoimeen keskinäiseen konfliktiin kylmän sodan aikana. Suurvaltojen avoin konflikti olisi luultavasti ollut ainoa mahdollisuus, jolla Neuvostoliitto olisi kohdistanut Suomeen pakkotoimia. Historiakin osoittaa sen. Venäjä ei Ison vihan jälkeen halunnut pitää Suomea, vaikka miehitti sen. Venäjä luovutti Suomen alueen takaisin Ruotsille vuonna 1721. Sama toistui Pikkuvihan yhteydessä. Jälleen miehitys ja sitten 1743 alueen luovutus takaisin ruotsalaisille tietyin rajamuutoksin . Myöskään vuosien 1808-1809 sota ei ollut mieluisa venäläisille. Vain Napoleonin ankara painostus sai Aleksanteri I:n valtaamaan Suomen.

Suomen irtautuminen Venäjästä ensimmäisen maailmansodan aikana oli sekin hyvin pitkälle Neuvostoliiton ja Saksan keskinäisen konfliktin sanelema. Talvisodan syttymistä taas edelsi ns. Ribbentrop-sopimus , jolla suurvallat määrittivät etupiirinsä. Näistä keskeisistä historian tapahtumista voi päätellä, että Suomi ei juurikaan ole ollut itseisarvo Venäjälle. Suomi ei ole ollut ”linjalla”, niin kuin Baltia suhteessa Saksaan tai esteenä merelle pääsemiseksi niin kuin Balkanin alue ja Turkki. Tulevaisuuden ohjussota tuo Suomen linjalle lähinnä ilmatilansa osalta. Suomen tärkein tehtävä on siis osallistua voimavarojensa puitteissa rauhan työhön ja taistella omalta osaltaan suurvaltasodan ehkäisemiseksi. Tässä työssä menestyi myös Kekkonen.

Suurvaltojen välisen konfliktin mahdollisuus ja suomettuminen tulisi siis irroittaa toisistaan. Ikävää on, jos ne päinvastoin pyritään liittämään toisiinsa. Tietenkään suomettumista ei tarvita missään tilanteessa. Suomalaisten nöyristelylle Yhdysvaltoja kohtaan George Bushin kaudella ei ole nimeä. Se on kuitenkin osa suomettumisajattelua. Jälleen suomalaiset itse käyttivät suurvaltaa hyväkseen luodakseen varjon toisten suomalaisten ylle. Kuka sai tavata Condoleeza Ricen, kuka taas George Bushin, se tuntui olevan uuden suomettumisen ydinajatus. Ne leimattiin, joilla kuviteltiin olevan huonot välit supervaltioon. Ilmeisesti jotkut halusivat varata eturivin paikat mahdollisessa konfliktissa ja nimenomaan Naton puolella. Tämä on aivan yhtä vastenmielistä oman pesän likaamista kuin kylmän sodan aikana. Myös suhteessa EU:hun on suomettumisen piirteitä. Suomi on haluttu nähdä EU:n uskollisena jäsenenä, eräänlaisena mallioppilaana. Vakuuskiista toi tähän ajatteluun särön. Osa olisi halunnut jatkaa mallioppilaan roolia, mutta vastustajilla oli nyt paremmat argumentit. Siitä huolimatta on pyritty luomaan käsitys, että vakuuskiista olisi rapauttanut Suomen suhteita EU:hun. Tosiasiassa tapahtui vain yksi asia: Suomi ei ole enää luokan kiltein oppilas – onneksi, tekisi mieleni sanoa.

Suomettumisen voidaan ajatella olevan laaja ilmiö, joka ylittää ideologiset rajat. Mutta mikä siinä on niin houkuttelevaa ?. Ainakin yksi syy on se, että pienen valtion edustajilla on halu olla suurempia kuin ollaankaan. Tietenkin kysymys on myös valtapolitiikasta. Käyttämällä suurvaltasuhteita toisia poliitikkoja vastaa kuvitellaan saatavan tilapäistä tai pysyvää etua. Tässä ei ole tosiaankaan mitään uutta. Näen silmissäni 1700-luvun hatut ja myssyt likaamassa oman maan kansalaisten maineen vieraan maan silmissä.

Näissä asioissa pitäisi olla erityisen tarkka: mitä jos tehtäisiin ”sopimus”, että suomettumista pyritään välttämään viimeiseen saakka ? Taitaa olla turha toivomus.

Suomalaisten näkeminen suomettumiseen lankeavana kansakuntana on tietekin yksipuolinen näkökulma. Miten muuten voidaan ymmärtää Talvisodan sankaritekoja ? Vaaran hetkellä terästäydytaan, saadaan henki päälle. Rauhallisempana aikana on mahdollisuus pelata uhkarohkeita pelejä. Tämä rauhan ajan nöyristely- ja alistumiskulttuuri tulisi kitkeä kokonaan pois. Kun kansakunnan itseluottamus kasvaa ei tällaisia epälojaalisuuskulttuureja tarvita. Ilmeisesti terveen järjen viitoittama tie on varsin kapea. Kuitenkin sitä myöten pitäisi edetä tavoitteena parempi kansainvälisten suhteiden verkosto ilman suomettumispiirteitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti