Katsoin TV:stä hienoa kolmiosaista dokumettia Suomen suurin teatteri. Siinä käytiin läpi TV-teatterin historiaa. Teatteri käynnistyi elokuussa 1961. En muista alkuaikoja, mutta uskon, että uutuudenviehätys oli uskomaton kokemus - silloin vielä harvoille – TV:n katsojille. Ohjelmisto koostui tuttujen teatterinäytelmien ja elokuvien sovituksista TV:lle. Esitettiin Kauppamatkustajan kuolema, Oblomov, Kustaa III. Ikimuistoinen oli Toivo Pekkasen Lapsuuteni. Muistan kuinka ruotsalaiset kadehtivat sitä: ”Miksi meillä ei tehdä tällaista?”. Työtahti oli aivan hirmuinen: joka viikko oli ensi-ilta. Itse asiassa tahti olikin liian kova, tasoa ei jaksettu aina pitää yllä. Sitä paitsi ajat muuttuivat ja haluttiin viedä teatteri keskelle ”kuohuvaa elämää” 1960-luvun jälkipuoliskolla. Mutta tästä myöhemmin.
Erityisesti minua kiinnostivat Suomen suurimman teatterin kaksi ensimmäistä osaa. Ehkä sen takia, että jouduin itsekin kertaamaan 1960-luvun ja 1970-luvun teatteritaiteen saavutuksia. Niin, taiteen? Siltä se ei kuulostanut, kun kävi ilmi, että 200 ns. klassikkokauden (1961-1967) teatteriesityksestä on vain noin 40 säilynyt. Muut on nauhoitettu päälle ilmeisesti rahapulassa. Oliko tosiaan niin, että nuo TV-sovitukset koettiin kertakäyttöviihteeksi?. Tuskinpa vaan, sillä omat muistikuvat kertovat, että esimerkiksi ”Oppenheimerin tapaus” herätti suurta myönteistä huomiota kriitikoiden keskuudessa. Itsekin muistan tuon Matti Oraviston eleettömän huippuroolin. Pitääkö nyt uskoa, että se on muisto vain?
Monesti törmää tällaiseen ilmiöön, että aikanaan ei osattu arvioida oikein taiteen tuotoksia tulevien sukupolvien näkökulmasta. Itsekin olen heittänyt pois sellaista, mitä olen jäänyt jälkikäteen kaipaamaan. Mihin hävisivät vanhat Urheilun kuva-aitat ajalta, jolloin yleisurheilu oli jotain suurta? Tai missä ovat vanhat Kuvitetut klassikot, joiden avulla saattoi saada ensikoskeutuksen kirjallisuuden klassikoihin?
Sarjan toinen osa näytti 1960-luvun loppupuolen TV-teatteriesityksiä. Avautui huikea näkymä paljon kiisteltyyn aikakuteen. Se oli Eino S. Revon aikaa, josta on jälkikäteen kirjoitettu kirjoja ja useimmiten kriittiseen sävyyn. Vallankumoustako silloin tehtiin? Enpä usko. Pieni vähemmistö tosin sai aikaan suuren kohun. Nyt kun katselee noita esityksiä - esimerkiksi ”Tuhannen ja yhden työn tarinoita” - tulee mieleen, että tänä päivänä voitaisiin tehdä samantyyppisiä näytelmiä ja vähintään yhtä perustellusti kuin aikanaan. Niin, mihin tällainen tarkastelunäkökulma on kadonnut? Ainoastaan joissakin ajankohtaisohjelmissa saadaan väläyksiä siitä todellisuudesta, missä tämän päivän yritykset ja niiden työntekijät elävät.
”Kaksikymmentä perhettä” on nyt arvioituna joukko vastuuntuntoisia kapitalistipatriarkkoja tämän päivän finanssieliittiin verrattuna. Tänä päivän shareholder value on paljon ratkaisevammassa asemassa esimerkiksi irtisanomisissa kuin tuolloin. Tähän on tultu: samat ihmiset, jotka taistelevat työpaikkojensa puolesta toimivat sijoittajina - kansankapitalisteina – omistustensa kasvattajina ja sitä kautta työntekiijöiden vähentäjinä siinä kuin toimiva johtokin. Ja usein he omistajina painostavat irtisanomisiin tai lomautuksiin. Ei aika mennyt koskaan palaa voisi todeta kaihoten, kun ajattelee 1960-lukua.
Tuo 1960-luvun (ja se pitää sisällään myös 1970-luvun alun) kiihkeä aika voidaan jakaa kahteen osaan, radikaaliin, mutta puoluepolitiikkaan sitoutumattomaan aikaan ja toisaalta dogmaattiseen ehdottoman oikeassa olemisen vaiheeseen. Ajallisesti nämä seuraavat toisiaan. Radikaali vaihe on selvästi kiinnostavampi. Silloin tartuttiin sosiaalisiin epäkohtiin ja nostetiin ne esille Suomen suurimmassa teatterissa, TV-teatterissa. Nostalgia tietenkin kultaa menneen, mutta vieläkin noiden radikaalivuosien parhaat esitykset tuntuvat tuoreilta. Niiden nostattama problematiikka ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin tänä päivänä nuo teemat tuntuvat ajankohtaisemmilta kuin koskaan.
Mistä nuo radikaalivaiheen teatteritekijät nousivat? Tälle on olemassa monta selitystä. Nuoria he olivat ja suuria ikäluokkia. Juuri 1950-luvun suhteellinen köyhyys ja jähmeys näyttäytyy yhtenä nuoren sukupolven nousun syynä. Suomi vaurastui ja nykyaikaistui 1960-luvulla. Oli ikään kuin varaa kapinoida. Taakse jäänyt 1950-luku oli kuin jatkoa 1930-luvulle. Vanhaa ajattelutapaa ruvettin murtamaan uusin tuorein voimin. Voihan tässä olla ajan patinoimaa legendaa joukossa, mutta oikeastikin 1960-luvun jälkipuoli hätkähdytti monella tapaa.
Joskus olen miettinyt, miksi osa aikauden etevimmästä aineksesta hurahtaa uusiin oppeihin. Tässä mielessä rinnastan kaksi ainakin teoriassa hätkähdyttävän erilaista ryhmää toisiinsa: 1960-luvun radikaalit ja 2000-luvun rahamarkkinaohjukset. Molemmissa tapauksissa nuorison etujoukko ryntäsi suin päin uusiin kokeiluihin. Taistolaiset 1970-luvulla vetivät puoleensa älykköjä ylipolitisoituneessa ilmapiirissä. Muistan tuon ajan elävästi. Kun menin opiskelemaan ei kämppäkavereita valittu, vaan suurinpiirtein tavattiin vuokrakämpän ovella. Niinpä minä sain kolme taistolaista kämppistä, yksi oli kemisti, yksi oli fyysikko ja yksi oli matemaatikko. Aivan samalla tavalla Harvardissa opiskeltiin taloustieteitä. Jossakin vaiheessa 60 % tutkinnon suorittaneista valmistui finanssimarkkinoille! Nuo ihmiset, joiden olisi pitänyt lähteä tekemään tiedettä, vaikkapa kehittämään uusia syöpälääkkeitä rynnivät Wall Streetille kehittämään eksoottisia rahoitusinstrumetteja. Tieteen tekeminen oli aivan liian hidasta. Sitä paitsi se sisälsi kieltäymyksiä, eihän vuosikausien työ välttämättä tuonut onnistunmisia ja rahaa. Molemmissa tapauksissa - taistolaisten ja finanssiälykköjen tapauksessa - tuloksena oli katastrofi.
TV-teatterissa siirtyminen 1980-luvulle merkitsi muutosta kohti suurtuotantoja. Näitä olivat esimerkiksi Rauta-aika, Kukkivan roudan maat, Seitsemän veljestä. Tapahtui monia muutoksia, oli enemmän aikaa panostaa laatuun. Mutta se onkin jo toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti