tiistai 9. lokakuuta 2012

Finanssikriisi: saksalaiset vs. amerikkalaiset

Kun saksalainen pankki IKB ajautui vaikeuksiin finanssikriisin yhteydessä vuonna 2007, sen toimitusjohtaja Stefan Ortseifen sanoi, ettei IKB omistanut juuri lainkaan subprime-velkakirjoja. Tosiasiassa pankki nimenomaan omisti amerikkalaisia roskalainoja. Miten tällainen tietämättömyys on mahdollista? Yksi konkreettinen syy oli se, että subprime-lainoista johdetut strukturoidut arvopaperit, CDO:t olivat luottoluokittajien arvioinneissa suurimmaksi osaksi AAA-papereita. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Käytännössä hyvät arvopaperit ja subprime-paperit sekoittuivat samanarvoiseksi kokonaisuudeksi, jolloin olisi tarvittu pätevä syyni niiden erottelemiseksi toisistaan. Tähän ei ollut malttia, koska pankin johto oli päässyt asuntoarvopaperien makuun juuri kuplan kehittymisen pahimpina vuosina ja kannusti omaa rahastoaan Rhineland Fundingia ostamaan kiihtyvällä tahdilla epäkuranteiksi osoittautuneita arvopapereita. Saksalaisten pankkien finanssikriisitappiot liikuvat kaiken kaikkiaan ehkä 200 miljardissa eurossa.

Miksi juuri saksalaiset pankit sortuivat laajemminkin tähän virheeseen? Commerzbank, Dresdner Bank (siirtyi vuonna 2009 Commerzbankin omistukseen) ja Deutsche Bank sekä Landesbankit myrkyttyivät epäkelvoista arvopapereista. On sanottu, että kysymys on kulttuurieroista saksalaisen ja amerikkalaisen ajattelutavan välillä. Väitteessä on varmaan paljon perää. Saksalaiseen ajatteluun kuuluu sääntöjen tarkka noudattaminen ja luottamus pankkien väliseen informaatioon. Naiivi usko amerikkalaiseen pankkijärjestelmään ja sen valvontaan kostautui. Amerikkalaiset pankit ja varjopankit käyttäytyivät häikäilemättömästi ja salasivat sekä toisiltaan että eurooppalaisilta arvopaperien todellisen myrkyllisyyden asteen.

Saksalaisia on helppo syyttää naiiviudesta, jota amerikkalaiset käyttivät hyväkseen. Saksa jopa tunnettiin maana, johon saattoi kumota kaikkein heikoimmat arvopaperit, koska ostohaluja em. luottamuksesta johtuen oli. Saksalaisia suorastaan pilkattiin hyväuskoisuudesta. Kun IKB:n Ortseifen haastettiin oikeuteen aiheuttamastaan 15 miljardin tappiosta, häntä vaadittiin palauttamaan palkkansa 805 000 euroa (!). Korvauksen pienuus kuvaa saksalaisten pankinjohtajien palkkatasoa. Samaan aikaan amerikkalaiset rötöstelivät esim. 20 miljoonan dollarin palkkioillaan. Saksalaiset olisi helppo leimata typeriksi, kun eivät osallistuneet bonuskilpailuun täydellä eliksiirillä. Mutta tässäkin näkyy jälleen kulttuuriero.

On pakko puhua moraalista. Saksalainen varovaisuus, tarkkuus ja laskelmoivuus ovat kiiteltyjä asioita. Miksi sortuminen tapahtui finanssikriisissä? On jäänyt käsitys, että konservatiiviset saksalaiset taistelivat korkeiden eettisten normien puolesta pitkään kuplien muodostumisvaiheessa. Lopulta IKB:n kaltaiset ”edistykselliset” pankit alun menestyksellisellä toiminnallaan houkuttelivat muut mukaan. Ja tottahan se on, että on vaikea välttää kiusausta, kun joku leventelee voitoillaan. Saksalaisten hurahtamminen tapahtui saksalaisella perusteellisuudella. Varomattomuus saavutti kohtuuttomat mittasuhteet, kun amerikkalaiset rupesivat Goldman Sachsin johdolla lyömään vetoa subprime-velkakirjojen markkinoita vastaan. Ne näkivät itsensä aiheuttaman romahduksen näköpiirissään. Silloinkin saksalaiset vielä ostivat alkuperäisiä CDO-arvopapereita.

Onko syytä vahingoniloon? Ei todellakaan. Näen Saksassa allegorian Suomeen. Myös me olemme olleet hyväuskoisia (luojan kiitos !) monissa asioissa. Myös meitä on helppo jymäyttää.

Oletteko muuten kuulleet saksalaisesta asuntokuplasta? Ette? Ei ihme, koska sellaista ei ole. Osoittaa kovaa, järjestelmällistä luonnetta pysyä maailman houkutusten ulottumattomissa. Tästä saksalaiset voivat kiittää itseään. Suomessa voitaisiin ottaa opiksi tästä, kun muutoinkin käyttäydytään saksalaisesti. Suomessa asuntojen hinnat ovat kehittyneet vaarallisella tavalla viimeisen 10 vuoden aikana.

Saksalaiset siis oman kiinteistökuplan sijasta tuhlasivat rahaa muiden maiden (USA, Espanja, Irlanti ) kupliin. ”Saavutukset” tällä alalla ovat huikeat. On selvää, että vaikeuksiin joutuessaan saksalaiset (ja ranskalaiset) ovat joutuneet raapimaan päänsä verille, miten selvitä ongelmista. Saksalaisten pankkien saatavat ovat EU:n kautta joutuneet kollektiivisesti muiden EU-maiden maksettaviksi. Tukimiljardeja on palanut. Suomalaiset ovat erityisesti - ja oikeutetusti - katsoneet tulleensa väärin kohdelluiksi, kun joutuvat maksamaan saksalaisten pankkien tappioita erilaisina tukina kriisimaille, vaikka omat pankit ovat olleet ruodussa. Raha kiertää Etelä-Euroopan velallisilta saksalaisille velkojille. Suomen vakuusvaatimukset ovat linjassa sen kanssa, että suomalaiset pankit eivät ole olleet mukana järjettömissä kiinteistökuplarahoituksissa.

Tietenkin tässä voidaan kaivaa esille EU:n perussynti eli matala, ”saksalainen” korkotaso, joka on mahdollistanut rahan menekin. Matala korkotaso, jonka piti olla siunauksellinen EU:lle, on kääntynyt kuplien muodossa itseään vastaan. Maksumiehinä olemme me kaikki. Pari asiaa tämä kriisi on opettanut: suurilla maantieteellisillä heterogeenisesti kehittyneillä alueilla (jotka muodostuvat eri valtioista) ei voi olla sama korko eikä sama valuutta. Valitettavaa on, että historia on täynnä esimerkkejä vastaavista erehdyksistä. Niistä ei ole pystytty ottamaan opiksi.

On ollut vastenmielistä lukea jonkun Anne Brunilan jälkiviisaita kommentteja (esim. HS 7.10.2012), jossa asianomainen kiittelee kritiikittömästi amerikkalaisten toimia pankkien pääomittamisessa. Pankkien aiheuttamat virheet ovat siirtyneet osittain muiden mm. eurooppalaisten maksettaviksi. Omat pankit ovat selvinneet tällä tavoin pinteestä tosin aiheuttaen amerikkalaisen taantuman syvenemisen (budjettivaje, kauppataseen vaje, vaihtotaseen vaje, työttömyyden ennätyksellinen taso, valtionvelan kasvu jne.). Edelleen 10 miljoonan amerikkalaisen kotitalouden asunnon arvo on pienempi kuin sitä varten otettu velka. Moni amerikkalainen on katkera siitä, että pelastustoimet ovat painottuneet pankkeihin. Amerikkalaisen pankkikriisin seuraamukset ovat edelleen läsnä tavallisten ihmisten arjessa. Sitä paitsi on helppoa toimia yhden valtion alueella toisin kuin Euroopassa, jota Brunilakin on ollut virkamiehenä rakentamassa nykyisenkaltaiseksi ongelma-alueeksi.

Saksalaisten ja amerikkalaisten pankkimaaottelu on tapahtunut omituisessa lajissa. Kun saksalaiset ovat ajatelleet pelaavansa ”socceria”, ovat amerikkalaiset marssittaneet toiselle puolelle amerikkalaista jalkapalloa pelaavan joukkueen. Oli siinä ihmettelemistä, kun amerikkalainen rynnii päälle kantaen palloa kainalossaan. Suurinpiirtein näin kuvailisin kulttuurieroa vanhan ja uuden mantereen välillä.

Faktoissa olen luottanut Michael Lewisiin (Sinne ja takaisin). Mielipiteistä vastaa kirjoittaja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti