torstai 4. toukokuuta 2017

Miksi ydinaseita ei käytetä nykyaikaisessa sodankäynnissä?

Toinen maailmansota tunnetusti päättyi Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeihin. Tuhovaikutukset olivat hirvittäviä. Sodan jälkeen Japanissa tapahtunut toimi tehokkaana esteenä ydinaseen käytölle.

Tätä aihetta käsittelee Tommi Uschanov kolumnissaan ”Mikä estää meitä käyttämästä ydinaseita?” Hesarissa 30.4.2017. Onko ydinaseiden käytön korkea kynnys johtanut tavanomaisten aseiden herkempään käyttöön? En oikein usko tähän. Sodat ovat tutkimusten mukaan pikemminkin vähentyneet lähestyttäessä nykypäivää. Toisaalta ydinaseet on laskettu käsittääkseni ”toiseen sodankäyntikategoriaan” ja niitä varten on tehty erillisiä sopimuksia. Myös vahingossa syttyvä sodan mahdollisuutta on rajattu monin eri tavoin.

Uschanov ottaa vertailukohdaksi Yhdysvaltain Afganistanissa käyttämän jättimäisen tavanomaisen GBU-43/B-pommin ja toteaa sen räjähdyssäteen olleen noin 1,5 kilometriä eli saman verran kuin Japaniin pudotetuilla pommeilla. Vertailtavuuden näkökulmasta esimerkki ei ole erityisen hyvä. Ydinpommin radioaktiivinen säteily ja laskeuma aiheuttaa kuolemia kymmeniä vuosia pommin pudottamisen jälkeen aiheuttaen laajamittaisia evakuointeja. Isoa tavanomaista pommia voidaan käyttää jopa täsmäaseena verrattuna ydinaseen ”suurpiirteiseen” tuhovaikutukseen.

Se joka ensimmäisenä käyttää ydinasetta mahdollistaa kostoiskukierteen ja tilanne voi riistäytyä käsistä. Ydinaseella on pelotevaikutus, ja on reilusti myönnettävä, että ydinpommin pelotevaikutus oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että suursotaa ei syntynyt kylmän sodan vuosina.

Sodat on käyty konventionaalisin asein. Uschanov ottaa esimerkiksi Irakin sodat 1991 ja 2003. Miksi niissä ei käytetty ydinaseita? Jos pelätään vastaiskua, niin miksi Irakissa ei käytetty ydinasetta, eihän Irakilla itsellään ollut ydinasetta, eikä sillä ollut liittolaista, joka olisi käyttänyt ydinasetta Irakin johdon puolesta? Kostonkierteen pelkoa ei ainakaan kaikissa tapauksissa voida käyttää perusteena olla käyttämättä ydinasetta!

Mikä on siis perimmäinen syy olla käyttämättä ydinasetta?

Uschanov viittaa yhdysvaltalaiseen tutkijaan Nina Tannenwaldiin, joka perustelee ydinaseen käyttämättömyyttä ”moraalisella kammolla”, ydintabulla, jonka ovat sisäistäneet riittävässä määrin kaikki ne tahot, joilla olisi ollut valmius käyttää pommia. Tähän on helppo yhtyä. Kuka valtionpäämies haluaa Hiroshiman jälkeen ensimmäisenä kontolleen mahdolliset miljoonat ydinasesurmat?

Kysymys ei ole siitä, etteikö halukkuutta pommin käytölle olisi ollut. John F. Kennedy joutui pohtimaan vuoden 1962 Kuuban kriisin aikana sitä, että jos Yhdysvallat tekee ydinasehyökkäyksen Kuubaan, Neuvostoliitto iskee ydinasein Berliiniin, joka oli sen ohjusten ulottuvilla. Siitä huolimatta Kennedyn kenraalit ilmavoimien komentajan Curtis LeMayn johdolla olisivat halunneet käynnistää iskun Kuubaan. Saman tyyppisiä suunnitelmia LeMaylla oli Vietnamissa, kun hän ilmoitti haluavansa Vietnamin ”pommittamista kivikauteen”, joskin hän perui puheitansa, kun julkisuudessa nousi häly asiasta. Kun monesti vedotaan asevoimien korkeisiin upseereihin ja heidän asiantuntemukseensa käynnistää sota, niin itse olen halunnut nähdä sodan poliittisena realiteettina, jonka syttymisen poliittinen johto vasta vakavan harkinnan jälkeen ottaa kontolleen. On myös todettava, että monet vastuuntuntoiset kenraalit ovat estäneet (ydin)sotien synnyn laskettuaan huolellisesti sodan aiheuttaman vahingon määrän.

Kuuban kriisi osoitti ydinsodan puhkeamisen erään hyvin todennäköisen mekanismin: jännitys kiristyi asteittain 13 päivän ajan ja lopulta vain jokaisen päättämässä olleen henkilön harkintakyky ratkaisi napin painamisen logiikan. Kriisin kehkeytyminen on hyvin dokumentoitu kummaltakin puolelta. Amerikkalaisten puolelta jopa niin, että huippuasiantuntijaryhmän keskustelut nauhoitettiin – osanottajilta salassa! Huolellinen perehtyminen Kuuban kriisin vaiheisiin opettaa myös ymmärtämään, miksi Venäjä on tänä päivänä niin huolestunut Yhdysvaltain läsnäolosta sen lähialueilla, suorastaan iholla.

:::::::::::::::::::::::::

Onko tiedemiehistä apua torjuttaessa atomiaseen käyttö? Yksi innokkaimmista ydinaseen kehittämisen puoltajista oli ”vetypommin isä” Edward Teller. Syntyi ikään kuin kilpailuasetelma Robert Oppenheimerin, ”atomipommin isän” ja Tellerin välillä: Oppenheimer vastusti vetypommin kehittämistä, koska näki sen loputtoman asevarustelukierteen välineenä. Hän asennoitui ydinaseen käyttöön siten, että Japanin pommit olivat varoittava esimerkki, kuinka tuhoisa atomipommi (puhumattakaan vetypommista) voi olla. Japanin kokemuksen piti riittää torjumaan ydinaseen käytön harkinta, joskin itse asettaisin Oppenheimerille omantunnonkysymyksen siitä, miksi ydinpommia saatiin käyttää tiettyyn – hänen ajattelemaansa - rajaan saakka. Lopullinen päätös oli toki poliitikoilla.

Presidentti Truman miltei heitti Oppenheimerin ulos Valkoisesta talosta, kun tämä perusteli vetypommin kehittämisen negatiivisia seuraamuksia. Truman halusi ydinaseylivoiman, mutta ei käyttöä sotatilanteessa. Kun Korean sodan johtava kenraali Douglas MacArthur vihjaisi pommin käytöstä Kiinaa vastaan, pakotti presidentti Truman hänet eroamaan, kun asiasta nousi julkinen häly. Ydintabu toimi.

Edward Teller päinvastoin kuin monet hänen tiedemieskollegansa puolusti voimakkaasti sekä ydinvoiman rauhanajan käyttöä että ydinasevarustelua. Hän ei ehkä ansaitse liikanimeä ”hullu tiedemies”, mutta oli itse omilla kiivailuillaan aiheuttamassa maineensa.

Sekä Oppenheimer että Teller olivat sidoksissa kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan. He ajautuivat eri puolille henkien taistelussa. Heidän tarinansa on yhtä kiehtova kuin ristiriitainen ja voisi läpivalaista koko ydinaseproblematiikan, mutta jääköön toiseen kertaan….

::::::::::::::::::::

Amerikkalaisen tiedemiehen Herman Kahnin älykkyysosamäärän väitetiin olleen yli 200. Järkeilyissään 1960-luvulla hän päätyi johtopäätökseen, että ydinasesota voidaan aloittaa ja vieläpä päättää voitokkaasti ”kumoten” siten väitteen, että se joka miekkaan (ydinaseisiin) tarttuu, se miekkaan hukkuu. Tarvittiin vain riittävä ylivoima ja sellainen Yhdysvalloilla Kahnin mielestä oli 1960-luvun alussa.

Kun demokraattisesti valittuihin valtionpäämiehiin, neron maineessa oleviin tiedemiehin eikä sodankäynnin asiantuntijoihin eli sotilashenkilöihin voida viime kädessä luottaa, niin ei ihme, että Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-un koetaan todelliseksi vaaraksi maailmanrauhalle.

Itse asiassa ydinsodan vaara on noussut varteenotettavana - joskin epätodennäköisenä – mahdollisuutena esille juuri Korean tilanteen vuoksi. Suuriääninen propaganda ei ehkä ole merkki alkavasta konfliktista, mutta suurvalta, kuten Yhdysvallat voi ärsytettynä laukaista omalla aktiivisuudellaan avoimen konfliktin. Näen kuitenkin presidentin takana harkitsevia avustajia, jotka eivät sorru riskeihin.

Ydinaseen käyttöön voi johtaa jonkin valtionpäämiehen ajautuminen umpikujaan. Ydinsota voisi siis syttyä epätoivoisen aseman seurauksena.

”America First” -puheet (tai ”Venäjä ensin” -puheet) voivat olla vaarallista sodan sytykeainesta. Välitetään vain itsestä ja sopimukset tehdään kahdenkeskisinä, jolloin liittoutumisten kierre tuottaa arvaamattomia lopputuloksia. Maailmanpolitiikan hallittavuus heikkenee, koska yhtälöön tulee paljon tuntemattomia muuttujia.

Hiroshimasta on kulun niin pitkä aika, että on vaara, että jotkut tahot näkevät ydinasein käytävän sodan arkipäiväistyvänä ilmiönä. Silloin sodan syttymisen vaara moninkertaistuu.

Paras tae ydinaseiden hallintaan on kansanvallan vahva asema. Autoritäärisyyden voittaessa alaa, riskit ydinaseen käyttämisestä lisääntyvät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti