lauantai 30. joulukuuta 2017

Kekkosesta kritiikittä, osa 2

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin osa 2.

Dokumenttisarjan kolmannessa osassa, ”Suomalainen paradoksi 1956-1962” kaikki Kekkosen tekemiset ovat suuren käden ohjausta. Estradille ”asiantuntijoiksi” marssitetaan tutkijoita, kulttuurihenkilöitä, kunnallismiehiä ja tavallisia kansalaisia. Kaikki he vannovat presidentin kaikkivoipaisuuden nimiin. Poikkipuolisia argumentteja ei juurikaan sovi mukaan.

Mukana kulkevat Pär Stenbäck (joka saa dokumenttisarjassa jopa keskeisen arvioijan aseman) ja Ilkka Kanerva. Luonteenomaista on, että pienikin kritiikin poikanen pumpuloidaan hyvätahtoiseen Kekkosen erinomaisuuden korostamiseen.

Kekkonen omaksuu muista yhteyksistä tuttuja populistin elkeitä: hän ylistää tavallista kansaa, mutta morkkaa herroja. Kekkonen raivaa tietoisesti itselleen tilaa, jossa hän painaa alas hänen olkapäidensä tasolle nousevia ihmisiä.

Parhaat kaverit ovat Wallenbergit Ruotista. He ovat suurliikemiehiä ja herroja, mutta he kelpaavat koska heitä ei tarvitse pelätä Suomessa.

Kekkosen naisystävät, joiden olemassa olosta Sylvi Kekkonen todistettavasti kärsi, selitetään suuripiirteisesti suurmiehen etuoikeutena tyyliin: sehän on muillakin tapana. Tämän kaiken moraalittomuuden arvostelijat leimataan moralisteiksi.

Kekkoselle ihmiset olivat välikappaleita hänen kuningastiellään. Eikä tämäkään riitä: tänä päivänä Kekkosen marssia historiaan tasoittavat monet hyväntahtoiset ihmiset.

Tervo ja hänen käsikirjoittajansa (ja kumppaninsa) lanseeraavat minulle uuden käsitteen ”tietynlainen puolueettomuus”. Kun Kekkonen käytti ilmaisua ”puolueettomuus” vakiintuneesti Suomen yhteydessä vuosikymmeniä, meidän pitääkin nyt lukea se ”tietynlaiseksi puolueettomuudeksi”. Jos Kekkonen kerran tai pari käytti tätä ilmaisua, niin ei sitä sentään tule pitää ulkopoliittisena linjana. Tässä näkyy tavattoman selvästi tämän päivän vaikutus: kun Suomi ei ole enää juuri kenenkään mielestä puolueeton – Paavo Väyrystä lukuun ottamatta – niin korjataan historiaa taannehtivasti, että saadaan aikaiseksi tähän päivään sopiva linja.

On sinänsä selvää, että historiaa pyritään kirjoittamaan siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Tämä on kaikille historioitsijoille tuttu ilmiö. Historiankirjoituksen ja manipuloinnin keskinäinen yhteys ei kuitenkaan ole kaukainen. Eli oikaistaan dokumentin selvä virhe: Suomi taisteli koko kylmän sodan ajan yksiselitteisen puolueettomuuskäsitteen puolesta ja Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin mitätöidä sen ja siirtää painopistettä YYA-sopimuksen suuntaan.

Minulla olisi pyyntö: jospa nyt yritettäisiin ymmärtää oikein tuon ajan olosuhteita ja käsitteitä ja lopetettaisiin epäonnistuneet kompromissit menneen ajan läpivalaisemiseksi.

Dokumentissa toistetaan kaikki kliseet Kekkosen uralta: sauna, viina ja urheilu. Niiden avulla kaikki hoitui, myös neuvostoliittolaiset. Väitteen mukaan Kekkosen pelikirjassa suhteet itään hoidetiin vain juuri ja juuri niin hyvin, että saatiin suhteet kuntoon länteen päin. Näinhän meille on opetettu, ja näinhän Tervokin opettaa. Olisiko joskus syytä tsekata onko tässä jotain valheellista? Rohkenen esittää, että Neuvostoliitto-suhteet hoidettiin ensi sijassa aivan itsenäisenä kokonaisuutena. Yritettiin pärjätä jotenkuten.

Dokumentin yhtenä ongelmana on, että lähtökohtana aivan ilmeisesti on käytetty Kekkosen päiväkirjoja ja nehän on kirjoitettu jälkipolvia varten. Asioita ei ole päiväkirjoissa varsinaisesti vääristelty, vaan on tarkkaan mietitty, mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Kekkosen tuntemukset välittyvät niistä, mutta objektiivisuuteen pyrkiminen edellyttää lähteiden monipuolista käyttöä.

Kekkosen päävastustajaksi kehitellään Kari Suomalaista. Ei kai sentään, tässä on jälkiviisauden makua. Asia pyritään kertomaan ovelasti siten, että molemmat tarvitsivat toistaan: itse asiassa he siis pelasivat yhteen. Uskokoon ken voi.

Sitten tullaan yöpakkasiin (1958) ja noottikriisiin (1961). Harvoin olen nähnyt näin ohutta käsittelyä kahdesta merkittävästä lähivuosikymmenien kriisistä. Juuri ilmestyneet lähteet osoittavat, että Kekkosen aloitteellisuus oli merkittävä kummassakin tapauksessa. Yöpakkaskriisissä suurlähettiläs Lebedevin äkillinen poistuminen maasta valmisteltiin neuvostoviranomaisten ja Kekkosen kanssa yhteistyössä. Ainoa tarkoitus oli Fagerholmin parlamentaarisen enemmistöhallituksen pelästyttäminen ja kaataminen. Kekkonen halusi hallituksen nurin, koska näki siinä tulevien presidentinvaalien itseään vastustavan koalition. Missä hän ylitti säädyllisyyden rajan? Siinä, kun hän haki Neuvostoliitolta apua hallituksen kaatoon.

Juuri julkaistuista Moskovan uusista arkistolähteistä paljastuu, kuinka Kekkonen pyysi Brezneviltä apua potentiaalisen kilpailijansa Vieno Sukselaisen syrjäyttämiseksi maalaisliiton johdosta. Ja Moskova riensi apuun. Kaikki se, mitä on pitkään epäilty, on nyt osoitettu todeksi oikein arkistolähteillä. Tällainen epäisänmaallinen toiminta sivuutetaan ikään kuin rutiinina dokumentissa.

Suomettumisen varsinainen alkupamaus oli mainituissa kriiseissä. Neuvostoliitolle annettiin veto Suomen hallituksen muodostamiseen ja Kekkonen toimi halukkaana yhteistyökumppanina säilyttääkseen presidenttiyden. Tätä ei voi muuksi muuttaa.

Noottikriisin osalta dokumentissa sanotaan, että ”nootti tuli kuin tilauksesta”. Kuinka ollakaan! Kekkosen uudelleenvalinta vuoden 1962 vaaleissa häämötti ja se piti varmistaa. Pahaksi onneksi demokraattiset voimat asettivat ehdolle laajan parlamentaarisen kannatuksen omaavan ehdokkaan, Olavi Hongan (ns. Honkaliitto), joka oli todellinen uhka Kekkoselle. Tähän saumaan tilattiin nootti Neuvostoliitolta Hongan kaatamiseksi. Sitä ei haluttaisi dokumentissa sanoa, mutta lopulta saadaan vaivoin Henrik Meinanderin suulla myönnetyksi, että ”todennäköisesti” noottia suunniteltiin yhdessä. Sanoisin, että enemmän kuin todennäköisesti.

Viimeistään tässä vaiheessa Neuvostoliitolle annettiin lupa puuttua Suomen asioihin - Kekkosen hyväksi. Demokratia ei voi toimia tällaisissa olosuhteissa terveesti. Kysymys oli puhtaasta valtapolitiikasta, jossa vallasta syrjäytettiin kansanvaltaisia voimia. Ja tilanne paheni tultaessa 1970-luvulle.

6 kommenttia:

  1. Kekkonen oli pelimies,moni muu hänen asemasaan olisi pelannut korttinsa väärin.
    Noista itäsuhteista ja vaikutuksesta,koska valitettavasti joudumme elämään samalla telluksella,olisi ihmellistä jos ne jotka siihen kykenevät eivät vaikuttaisi toisten asioihin.
    Lainkaan ei mietitä mitä ja millätavoin läntiset demokratiat ja ei niin demokratiat ovat yrittäneet vaikuttaa venäjän kehitykseen, ollaan jopa toivottu etä he muuttuisivat kaltaisiksemme.
    Meikälläinen demokratiakaan ei enää ole senkaltaista joukkodemokratiaa mitä se oli Kekkosen aikana,puolueiden jäsenmäärät ja niiden järjestäät tupaillat ym ovat vähentyneet.
    Lobbarit ja mainostoimisto ihmiset ovat nousseet keskiöön nykyisessä polittisessa pelissä.

    VastaaPoista
  2. Ajat, ne muuttuvat, mutta pysyvääkin on. Kiihkeät Kekkosfanit eivät siedä juuri mitään arvostelua. Venäjä-suhteet hyvinä pitämällä hyödymme kaikki. Olen vilpittömästi tällä kannalla, mikä käy ilmi näistä blogikirjoituksista (lähes 1300 kirjoitusta). Silloin ollaan väärillä teillä, jos jotkut suomalaiset käyttävät Neuvostoliittoa/Venäjää hyväkseen toisia suomalaisia vastaan. Tässä on raja.
    Suomen maaperää ei pidä myöskään altistaa hyökkäysalustaksi Venäjää vastaan. Ei riitä, että sanotaan, että asevoimia (omat ja kumppanit) ei ole suunnattu Venäjää vastaan, jos toinen osapuoli ei luota.
    Suhtautuminen demokratiaan on oma lukunsa. Taistelen kansanvallan puolesta. Tämä on yleissivistyskysymys. Itäinen malli ei tietenkään sovi meille, eikä siitä pidä ottaa vaikutteita tämän maan hallintoon. Mielenosoittaminen itäisen naapurin hallintomallia vastaan on ymmärrettävää, kunhan muistetaan omat voimavarat. Sankarillinen taistelu demokratian puolesta vierailla mailla on kovin haasteellinen tehtävä, kuten olemme nähneet.

    Olen samaa mieltä, että Venäjän iholle tunkeutuminen (Nato) on virhe. Lupauksia annettiin ja lupaukset on petetty.

    Kekkosesta on tehty kameleontti, joka tungetaan kaikkin suhteisiin pelastusrenkaana. Kekkosesta kannattaa ottaa oppia rajatusti, tarkoin harkitussa mielessä.

    Suomella on kokemusta Venäjän suurvaltapyrkimyksistä, joten meidän tulisi käyttää tätä kokemusta hyväksemme rauhan ylläpitämiseksi.
    Tupaillat = tupanetti tänä päivänä. Ajat, ne muuttuvat!

    VastaaPoista
  3. Olen yllättynyt Tervon asialisesta suhtautumisesta kohteeseensa, onkohan käymässä että ne patoutuneet pulinat ainakin pahimmasta päästä olisi jo päästelty,jotka jäi Kekkosen ollessa vahvimmilaan pulisematta.
    Demokratioita on monenluonteisia,meidän nykyisin omaksuma brittiläismallinen parlamentarismi ei ole tulostensa ja aikaansaannostensa puolesta mikään ideaali.
    Leikitään hallitusta ja oppositiota,välillä vaihtaen paikkoja,saamatta lopultakaan mitään aikaiseksi,hyvänä esimerkkinä soten ympärillä tapahtuva toiminta ja ilmeinen vedätys.
    Kekkonen esitti voimiensa päivinä siirtymistä kaikkien puolueiden hallituksiin,silloin jokainen saisi vastuuta voimasuhteidensa mukaisesti ja yhteiskunnan kehitys olisi vakaampaa.
    Nyt olemme tilantessa,missä polittisen päätöksenteon liepeille hakeutuvat kyvykäät ihmiset käyttävät ainoastaan saavuttamaansa asemaa hyväkseen siirtyäkseen julkisten varojen äärellä ja lainsäädänöllä velvotettujen kansalaisille tuotettujen palveluiden yksityiseksi asiamiehiksi.
    Kekkonen tarjosi siis meille Sveitsin mallia.

    Paljon puhutun populismin elinvoima tulee juuri omaksumamme aglosaksisen parlamentarismi ihanteen luontaisena sivutuoteena.

    Toinen mahdollisuus tietenkin tilanteen korjaamiseen olisi vuoden 1919 perustuslain ja valtiosäänön palauttaminen,määrävähemmistö säänöksineen, silloin jos tuota kohtalokasta perustuslain uudistusta ei olisi tehty,moni talouspolittinen virhe olisi jäänyt tekemättä.
    Ei olis myyty Kemiraa ei olisi myyty myöskään sähköverkkoja,tai niiden omistusta ulkomaille,esimerkiksi.

    Valitettavasti Kekkosen perintö kansakunnan yhdistämiseen pyrkimisessä täytyy täydellisesti kadottaa,ennen kuin löydämme sen todellisen arvon,olemme olleet viimeiset vuosikymmenet niin aglosaksisen liberistisen demokratiakäsityksen lumoissa,ettemme ymmärrä tuon käsityksen noissa yhteiskunnissa aikaansaamaa tuhoa,vaan pyrimme matkimaan niitä,myös niiden ilmeisen epäonnistuneissa tuloksissa.

    VastaaPoista

  4. Populismin tarkoitus on tuoda esille demokratian väitetyt nurjat puolet: se toimii monimuotoista yhteiskuntaa ja edustuksellista demokratiaa vastaan (Jan-Werner Müller, jota olen referoinut aiemminkin).

    Kekkonen esitti kaikkien puolueiden hallitusta omien sanojensa mukaan taktisista syistä voittakseen aikaa, ei siis todellisena vaihtoehtona: demokratiassa tulee olla oppositio!

    Vuoden 1919 valtiosäännön ja Kemira-kaupojen yhdistäminen on kaukaa haettua.

    Kekkosen väistyessä tapahtui aika ihmellinen ilmiö: todellinen demokratia voitti (koko vaalikauden hallitukset ja vaalit päälle, minkävärinen tahansa hallitus mahdollistui).

    Edustuksellinen demokratia ei ole ihanne, eikä se ole sellaiseksi tarkoitettukaan (ihannejärjestelmät ovat kaatuneet kukin vuorollaan). Se on kuitenkin vähiten ongelmallinen niistä vaihtoehdoista, jotka ovat todellisuudessa käytettävissä. Se on osoittautunut myös kestäväksi kehittyneissä länsimaissa.

    Anglosaksinen kaksipuoluejärjestelmä ei ole minunkaan suosikkini. Sen takia vaihtoehto on skandinavinen järjestelmä, joka mahdollistaa jopa vähemmistöhallitusten pitkäjänteisen toiminnan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. vuoden 19 valtiosääntö edusti rajoitetun demokratian erästä sovellutusta,se pakotti myös lainsäädännössä parlamentaaristen koomiteoiden käyttöön, jolloin lainvalmistelu oli perustellisempaa,verrattuna nykyiseen.

      Nykyisin lainvalmistelu on ulkoistettu ulkopuolisten konsulttien tehtäväksi,jolloin lainsäädännön heikko laatu tuottaa tilanteen missä hanke, kuin hanke törmää perustuslakivaloikunnan asettamaan perustuslaillisuuden muuriin.
      Määrävähemmistösäänöstön ollessa alkuperäisten asetustenmukaiset,valtionyhtiöiden myyminen olisi ainakin vaikeutunut,jolloin typeryys kemirankin kohdalla olisi, kenties jäänyt toteutumatta.
      Huvittavaksi tuon kaupan tekee,Norjan valtion omistama yhtiö kelpasi kyllä lahjoituksen vastaanottajaksi,syyllinen tähän lienee,eräs kitkuukoksi savossa haukuttu henkilö.

      Sähköverkkoja ollaan nyt myymässä kansaivälisille sijoittajille,jotta voivat meiltä ryöstää monopolioikeuksien kautta,täysin rajattomasti.
      Ei varmaan ole myydessä tullut mieleen eräs potentiaalinen uhkakuva,eli venäläiset voisivat strategiansa niin salliessa ostaa maailmalta hallintaansa nuo infastruktuurimme olennaiset osat.
      Vastaavalla tavallahan Deripaska ilmaantui Harjavallan omistajaksi.
      Valitettavasti maaltamme,tai sen julkiselta elämältä puuttuu Kekkosen tai Paavo Haavikon kaltaiset suuret visionäärit ja oman aikakautemme kirkasälyiset tarkailijat,tai on heitä yksi jäljellä.Juha Hurme.

      Poista
    2. Lainsäädännön valmisteluun on syytä kiinnittää huomiota muissakin tapauksissa kuin mainitsemissasi. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet kansainvälisemmiksi ja mutkikkaammiksi Kekkosen aikaan verrattuna.

      Poista