perjantai 30. maaliskuuta 2018

Hyvinvointiyhteiskunta on vanhentunut järjestelmä?

Artikkelissa ”Hyvinvointivaltion apostolit” (KL 26.3.2018) - Kauppalehden kolumnivieraana - Jarkko Vesikansa kritisoi suomalaisten halua viedä hyvinvointivaltion ilosanomaa muihin maihin. Miksi? Koska se on hänen mielestään vanhentunut ratkaisu nykyajan ongelmiin. Oikea vuosikymmen hyvinvointivaltion ilosanoman levittämiselle on mennyt kauan sitten, jo 1960- ja 1970-luvulla. Ajatteluero omaani verrattuna paljastuu jo käsitteistöstä: Vesikansa käyttää käsitettä hyvinvointivaltio (jolloin julkinen palvelu tuotetaan valtiokeskeisesti) ja minä käytän käsitettä hyvinvointiyhteiskunta, jossa palveluja tuottaa laaja kirjo julkisen ja kolmannen sektorin toimijoita sekä yrityksiä.

Kun olen itse korostanut hyvinvointiyhteiskunnan positiivisia vaikutuksia, on syytä kehitellä tähän skandinaavisen mallin puolustuspuheenvuoro. Ensinnäkin vierastan ajatusta hyvinvointiyhteiskunnasta ikään kuin saavutettuna etuna, siis että se on eräänlainen erinomaisuuden lakipiste. Päinvastoin puhuisin pikemminkin hyvinvointiyhteiskunnasta tavoitteellisena suureena, jota ei koskaan oikeasti saavuteta, mutta tavoite on oikeansuuntainen.

Vesikansa väittää, että suomalaiset ovat persoja kehumiselle ja kehuihin vastataan pyrkimällä levittämään meillä kehitettyä erinomaista systeemiä muihin maihin. En allekirjoita tätäkään, vaan näen, että pikemminkin kysymys on vaatimattomuudesta: etsimme kriittisesti syitä, joilla voimme todistaa, että emme me ole niin hyvin onnistuneet kuin lukuisat mittarit näyttävät . Tämä muuten on yksi syy, miksi pohjoismaiset yhteiskunnat ovat kohtuullisen onnistuneita: ne eivät tyydy saavutettuun.

Vesikansa provosoi kaivamalla Leninin suorittaman itsenäisyyden tunnustamisen esimerkiksi tunnustuksen saamisen tarpeesta. Tätä voisi sanoa jo historian väärinymmärtämiseksi. Suomi pitää tietenkin sijoittaa siihen historialliseen yhteyteen, jossa tuolloin satuimme olemaan, eikä mihinkään jälkiviisaaseen kehikkoon matelusta Neuvosto-Venäjän edessä.

Paremmuuttamme muihin korostavat menestymiset erilaisissa kansainvälisissä mittauksissa. En kuitenkaan usko, että suomalaiset ottavat näitä priorisointilistoja kirjaimellisesti, vaan enemmänkin hyrisevät tyytyväisenä, että ”hyvä näin”, mutta siihen se jää. Vesikansan mielestä varsinkin älymystössä odotetaan, että pohjoismaisen mallin vienti Yhdysvaltoihin ja muualle on ”lähes apostolinen tehtävä”. Vesikansa vertaa vientiponnistusta suur-Suomi-hengessä tapahtuneeseen heimojen yhdistämishankkeeseen. Kiistakirjoituksena tällainen tulkinta menettelee, mutta asiallisesti ottaen tästä ei jää paljon käteen.

Miten on sen tyrkyttämisen laita?

Esimerkiksi Bernie Sandersin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa esiin nostama skandinaavinen sosiaalidemokraattinen malli oli hänen oma ideansa ja sai valtavasti vastakaikua Yhdysvalloissa. Kun mielipidetiedusteluissa asetettiin Trump ja Sanders vastakkain, oli Sanders vahvoilla. Yhdysvalloissa lukemattomat ihmiset ovat tympääntyneet tavallisten ihmisten kestokyvyn ylittäviin palvelumaksuihin tai vakuutuksiin.

Vesikansan pääväittämä on siis, että hyvinvointiyhteiskunnan kauppaaminen muille on ajastaan jälkeen jäänyttä nostalgiaa. Ongelmia piisaa: työttömyys on rakenteellista, ei suhdanneluontoista. Koulutus ja osaamistarpeet ovat moninaisempia kuin kuvittelemme. Olen itse nähnyt kehityksemme niin, että pohjoismaisen mallin itseään korjaava rakenne on korkealla tasolla. Emme siis ole tuudittautuneet olemassa olevaan kuviteltuun ”hyvään”. Sanalla sanoen Vesikansa ei myönnä, että hyvinvointiyhteiskunnissa on mahtava joustoelementti. Hyvinvointiyhteiskunnan keskeinen ominaisuus on kärsivällisyys kehittää järjestelmää: ei tarvita vallankumousta.

Perusongelma Vesikansan väittämissä on, että hän on unohtanut, että hänen mainitsemansa haasteet ovat kohdanneet kaikkia länsimaita riippumatta siitä, mikä yhteiskuntajärjestelmän muoto on voimassa. Pohjoismaisen mallin suuri etu on ollut, että se on antanut ihmisille mahdollisuuden sopeutua uusiin olosuhteisiin ilman kriisiytymistä. Tämä on monissa maissa jäänyt toteuttamatta, tai on toteutettu vaillinaisesti.

Yhdysvalloissa ihan vakavasti esitetään, että tuettua työllistämistä, uudelleenkoulutusta, työhönohjausta ja pienituloisten verohelpotuksia voitaisiin käyttää sen umpisolmun avaamiseksi, mikä on kohdannut ruostevyöhykkeen teollisuustyöntekijöitä. Ei siihen skandinaavisen yhteiskuntamallin vientiä tarvita, mutta tuontia suorastaan pyydetään. Ilmaista terveydenhuoltoa kannattaa lähes puolet republikaaneista.

On väärin väittää, että pohjoismainen malli on luotu teollisuusyhteiskuntaa varten. Kaikkialla muuallakin kipunoidaan automaation ja robotisaation otteessa. Kysymys on oikeastaan siitä, missä järjestelmässä parhaiten reagoidaan eteen tuleviin haasteisiin. Väittäisin, että pohjoismaisessa järjestelmässä on parhaat edellytykset ei ainoastaan reagoida vaan myös ennaltaehkäistä tulevia ongelmia.

Ei-hyvinvointiyhteiskunnissa tapahtumien vyöry tallaa raa´asti alleen työntekijät. Ainakin toistaiseksi pohjoismainen malli on sisältänyt työntekijäsuojan mullistuksia vastaan. Ei tässä ole mitään vanhanaikaista.

Jarkko Vesikansa vertaa 1960-luvun rakenteiden muutostarpeita tähän päivään ja toteaa nykyisten olevan vaativampia. En kiistä tätä, mutta se oli nouseva hyvinvointiyhteiskunta, joka ratkaisi 1960-luvun rakenneongelmat! Sopeutuminen oli vaativa vuosia kestänyt prosessi. En usko yhtäkkiseen poikki ja pinoon -ratkaisuihin, mitä Vesikansa ehkä kaipaa.

Varmaankin itse hyvinvointiyhteiskuntatuote on monissa maissa saanut vähintään yhtä menestyksekkäitä toteuttamismuotoja kuin meillä, mutta ei meidänkään tarvitse hävetä saavutuksiamme. Liian herkästi ajattelemme, että meillä ei osata, muualla on paremmin. Miten tyypillistä ajattelua tämä onkaan!

Jos vielä palataan järjestelmäonnistumisten mittaukseen , en voi olla mainitsematta The Fund for Peacea, amerikkalaista tutkimus- ja koulutusorganisaatiota, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä. Mittareina ovat poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset indikaattorit.

Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt jumbosijan: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden maiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso Britannia, vastaavasti sijoilta 21, 20 ja 19.

Vesikansan maailmankatsomuksen mukaan on ehkä kiusallista, että kokonaisarvioinnissa Suomi menestyy näin huonosti, eli siis hyvin. Mutta en nyt äkkipäätä osaa asettaa em. arviointia kyseenalaiseksikaan. Olisiko juuri kansakunnan eheys syy sille, että toisessa, YK:n laatimassa tuoreessa mittauksessa saavutimme onnellisuudessa ykköstilan?

Tällä hetkellä pohjoismainen malli on melkoisessa turbulenssissa. Tarvitaan taistelua hyvin toimivan luottamusyhteiskunnan rakenteiden puolesta ja sovittautumista globaaleihin trendeihin, jotka haastavat koko ajan hyväksi todettua mallia.

Ei näitä mittareita pidä ottaa kuolemanvakavasti, mutta toisaalta syytä itseruoskintaan ei ole. Olen ymmärtävinäni niin, että talouden mahdollisimman suuri tehokkuus ei johda kansakunnan suurimpaan onneen. Tarvitaan inhimillisten tekijöiden optimaalista suhdetta menestyksekkään talouden kriteereihin.

3 kommenttia:

  1. Minulla on juuri tältä keväältä omakohtaisia kokemuksia hyvinvointiyhteiskunnan erilaisista ulottuvuuksista.
    Ensiksikin vaimoni joutui infulenssan avustamana ja vakavien perussairauksien jouduttamana pitkäksi ajaksi yliopistollisen keskussairalan vuodeosastolle,siitä seurasi,tosin yhteiskunnan pitkälti subventoima suurehko lasku, kun lisäksi itsekkin olen ollut pitemmällä sairauslomalla,maksuvalmius tollaisin ei ole juuri nyt parhaalla mahdollisella tasolla.
    Siksipä oneksemme perhetutuissamme on yksi sosiologiksi pian valmistuva,jonka opastuksella ryhdyimme selvittämään mahdollisuuksia erilaisten yhteiskunnan tukimuotojen käyttämiselle,eikä tehtävää ollut ollenkaan helppo,jos tuon perhetuttumme apua ei olisi ollut käytettävissä,tuskin olisimme asiassa päässeet kovinkaan pitkälle.
    Eli mitä opimme,pärjätäkseen hyvinvoitiyhteiskunnan tukiviidakossa,sinulla täytyy olla milteipä sosionomin tutkinto taskussa ja silloin tukien tarve ei välttämättä ole akuutti, koska juuri yhteiskunnallisen henkisen kyvyttömyyden puute on suurin syrjääntymisen ja taloudellisten vaikeuksien syy näinä aikoina.
    Itsekkin olen noilta pohjilta, pienipalkkaisena sinnitellyt,samaan aikaan todelliset köyhiä nöyrytetään hyväntekeväisyyden leipäjonoissa.
    Toinen suorastaan terveydenhoidon kustannusten aiheuttamisen mahdollistava tapaus sattui kohdalleni,kun minulta otettiin näytteet utkimukseen familiaanisen hyperkolestromian selvittämiseksi,mikä oli jo muuten selvitetty yhdeksänkymmen luvulla,oulun yliopiston toimesta,kannan siis kolin taudiksi nimettyä perintötekijää,joka altistaa korkealle kolestrolille.

    Lääkäri ryhtyi välittömästi huoneeseen saavuttuani,kun sinne okeiden jälkeen kutsuttiin,lääketeollisuuden markkinoijaksi.
    On kuulema kehitetty uusi pistoshoito kyseiseen tautiin,kahden viikon välein pistetään nahan alle lääke, jonka kustannus potilaalle on 1400 euroa kolmessa kuukaudessa,josta tosin potilas itse tarvitsee maksaa ainoastaan vajaat seitsemänsataa vuotuisena lääkkeiden omavastuuna,sen jälkeen kaikki on yksilölle ilmaista.

    Jos kysymyksessä lisi ollut vauraampi potilas tai itse olisin ollut paremmin varoissani,en kukaties oli epäillyt tarjouksen mielekyyttä.
    Eli olemme tulleet hyvinvointi yhteiskunntamme kanssa tilanteeseen, missä kustannukset paisuvat, varakkaiden päästessä ilmaiseen tai miltei ilmaiseen hoitoon tietyn omavastuun jälkeen,pienempituloiselle tuo omavastuun kynnys on liian korkea.
    Lisäksi perusturvamme byrokratia karsii kultuurillisesti ja sivistyksellisesti toistaitoiset ,heille kuuluvien palveluiden ääreltä,eihän hyvinvoitiyhteiskunnan tätä pitänyt tarkoittaa.

    Itse olen mietiskellyt, omalle kohdalleni eräänlaista vetäytymis projektia,jossa eläkepäivien koittaessa vetäydyn vahvan euroissa mitatun ja maksetun eläkeen turvin jonnekkin euroalueen ulkopuolelle,missä pienmmälläkin euromäärällä voi saavuttaa kunniallisen elintason ja viellä toteuttaa itseään.

    Siksipä olen esimerkiksi heittänyt ilmoille ajatuksen, ei Karjalaa takaisin,vaan takaisin Karjalaan,jolloin keinotekoisen alhaisen ruplan ja ylikorkean euron välimaastossa keinotellen,suomalainen köyhä voisi löytää mielekästä tekemistä.
    Idea olisi täsmälleen sama mikä on yhdysvalloissa,Mekxikon vetovoima amerikkalaisten eläkeläisten palveluiden tuottajana,siksi mielyttävä ilmaston lisäksi pohjoisen veteraanikansalaiset vaeltavat etelään.
    Meille tuo Mekxiko voisi olla Venäjän federatio ja sen Karjalan Tasavalta.

    VastaaPoista
  2. Esimerkkisi ovat niin spesifejä, etten kommentoi niitä lainkaan. Omat kokemukseni julkiselta puolelta ovat hyviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksityisen kautta yleiseen,esimerkiksi tuo kolestrooli ja sen kehittynyt lääkitys on uskoakseni suurempi,kuin pelkkä henkilökohtainen ogelmani,mutta tulin läkärin ansiosta keskelle terveydenhoidon ja lääkityksen pahenevaa kustannuskriisiä. Toisaalta sanoin lääkärille, että jos satun nykyisen kohtuuhintaisen lääkityksen vuoksi vuoksi heittämään henkeni,suhtaudun siihen,johan tätä onkin riittävästi nähty,poistuminen tästä maailmasta tulee olemaan viimeinen kokemani elämys ja seikkailu.
      Valtiovallan tulisikkin oikeastaan aivan kestävyysvajeen aiheuttaman ogelman ratkaisemiseksi,ihmisiä pitäisi kannustaa viimeisinä vuosinaan nauttimaan elämästä, vaikkapa elinikää lyhentävien paheiden muodossa.

      Poista