Oheinen kirjoitus on julkaistu blogissani 22.1.2017. Kysymys on pahoista loukkaantumisista jääkiekossa Tarkoitukseni on verrata aikaa kolme vuotta sitten tähän päivään. Mikä on muuttunut vai onko mikään?
Näin kirjoitin kolme vuotta ja kolme kuukautta sitten (referoin ohessa silloin kirjoittamaani tekstiä):
”Minkälaista jääkiekkoa haluamme seurata? Viime aikoina on sattunut väkivaltaisia taklauksia, jotka ovat aiheuttaneet pää- tai muita vammoja taklausten kohteeksi joutuneille pelaajille. Haluaisin tässä kiinnittää huomiota siihen suhtautumiseen, jonka nämä väkivaltanäytökset ovat saaneet aikaiseksi. Käytän tässä tietoisesti käsitettä väkivalta myös niistä päälleajotapauksista, joissa ei ole ollut kysymys sääntörikkeestä.
Aivan oikein Yle kiinnitti huomiota siihen, mikä on ratkaisevaa tämän päivän jääkiekossa: se on vastustajan kunnioitus. Kunnioituksella tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, että ei ehdoin tahdoin telota pelaajaa, jota taklaaja lähestyy ”kuolleesta kulmasta”. Jotenkin Ylen käsittely jäi kuitenkin pinnalliseksi. Haastatellaan jotain liiton pomomiestä, joka sanoo, että sääntöjä on noudatettu, ei aihetta toimenpiteisiin. Tulisi olla aktiivisuutta monipuolisempaan asian käsittelyyn. Osa pelaajista on toki rohkeasti puuttunut toista pelaajaa vahingoittaviin taklauksiin (olivat ne sääntöjen mukaisia tai eivät) eettisessä mielessä tietäen, että ”lällyn” maine voi olla palkintona.
Kaikenlaisissa lausunnoissa ylikorostuu onnettomuuteen johtaneiden taklausten sääntöjenmukaisuus. Sen sijaan taklausten jälki tai seurausvaikutukset saavat osakseen kommentin, jossa vallitsee henki, että ”sattuipa ikävästi”. Kysymys on siitä, että loukkaantumistilanne halutaan tulkita sattumaksi, joita jääkiekossa aina silloin tällöin tapahtuu. Näin ei läheskään aina ole, vaan taklaaja usein ottaa vauhtia ajaakseen vastustajan pelaajan yli. Pahimmassa tapauksessa taklaava pelaaja voi myös kytätä mahdollisuutta päästäkseen kiinni uhriinsa. Tietenkin ylivoimainen enemmistö taklaustilanteista on vaarattomia ja pelin henkeen kuuluvia.
Toinen tapa kiertää tosiasia on käyttää ilmaisua ”kova pelityyli”, vaikka oikea ilmaisu ”kovaa” pelaavasta pelaajasta, jolla on runsaasti pelikieltoja ja valtavasti jäähyminuutteja on, että pelaaja on väkivaltaiseen peliin taipuvainen. Kauan, kauan sitten keksittiin ilmaisu ”poliisi”, jossa valitulle pelaajalle on suotu rooli vastustajan fyysisestä kurittamisesta. Poliisit ovat joukkueen rankaisijoita, joita käytetään oman joukkueen pelaajien suojeluun. Mielenkiintoista on, että tällaisista pelaajista käytetään usein nimeä ”profiilipelaaja”. Joskus muutama vuosi sitten muistan, että kauden alussa ei muusta oikeastaan puhuttukaan kuin ”profiilipelaajista”.
On tärkeää panna merkille pelin luonteen vähittäinen muuttuminen. Pelataan yhä nopeampaa kiekkoa. Tästä on tullut jopa eräiden joukkueiden tavaramerkki, joka sinänsä on positiivinen asia. Kysymys on siis suunnasta, jonka jääkiekko on ottanut. Samaan aikaan pelaajien koko on kasvanut – mutta pää ei ole vahvistunut. Tätä nykyä yli 190-senttinen pelaaja ei ole enää harvinaisuus jääkiekkojoukkueessa. Kysymys ei siis ole vain poliisien suuresta koosta, vaan keskikoon kasvusta. Kookkaat pelaajat eivät ole myöskään enää hitaita puolustajia, vaan usein nopeita hyökkääjiä tai puolustajia. Tila vähenee, kontaktit tihenevät, vaikka ei olisikaan tarkoitus vahingoittaa vastustajaa.
Pelin muutokseen ei olla varauduttu riittävästi. Liian usein pelaajien kohtaamiset kuitataan pelin luonteella. Onhan pelissä ”luonnetta”, mutta silti varusteiden kehittyminen ei ole seurannut pelissä tapahtunutta muutosta. Ehdotukset paremmin suojaavan kypärän suunnittelusta ja käyttöön otosta tyrkätään sivuun jopa pilkallisesti: ei tässä moottoripyöräkypärää tarvita.
Sitten tullaan perimmäisten kysymysten äärelle, nimittäin pelin eettisiin sääntöihin. Tässä en tarkoita jääkiekkosääntöjä, vaan pelaajien omaksumaa kunnioitusta vastustajaa kohtaan. Taklausta ei tarvitse viedä loppuun, jos vastustajan pelaaja on asemassa, jossa hän selvästikään ei huomaa päälletulijaa. Ei todellakaan ole tarpeellista syyllistyä väkivaltaan vastustajan pelaajan saamiseksi irti kiekosta. Tarvitaan järjen käyttöä ja pelaajien yhteistä sopimusta eettistä säännöistä.
Jääkiekko menettää paljon gloriastaan, jos parhaita kiekkoilijoita kannetaan jäältä sairastuvalle. Jäljelle jäävät keskinkertaisuudet. Ainakin jossain määrin kysymyksessä on ”pelitaitojen tasaamisesta”, kun keskinkertaiset telovat huippuja. Aivotärähdykseen uransa päättäneiden huippukiekkoilijoiden lista on pitkä: Eric Lindros, Paul Kariya, Pat LaFontaine..… Kaikki olivat parhaimmillaan NHL:n ykköspelaajia. En viittaa kehenkään erikseen, mutta aivotärähdyksen ja aivovamman ero on hiuksenhieno.
Ihmeellisesti syyllistetään - yksipuolisesti - taklattavaa pelaajaa: ”ei pitänyt varaansa” tai ”ei pitänyt päätään ylhäällä”. Vastuu pyritään siirtämään eettisten seikkojen korostamisesta taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan osaamattomuuteen. Joskus syyllistetään se pelaaja, joka antoi viimeisen syötön pelaajalle, jota taklataan rumasti. Näillä selityksillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan ryhtiliikettä ennen kuin tapahtuu vielä vakavempia onnettomuuksia.
Osa jääkiekkoa seuraavista katsojista tuntee viehtymystä salaa tai julkisesti näihin ikäviin tapahtumiin. Kysymys on myös lajia seuraavien jääkiekon ystävien vastuusta. Vastenmielistä on kuulla ns. asiantuntijakommentteja, jossa kehutaan väkivaltaiset seuraamukset saaneen taklaajan ”fantastista” osumaa.
Jääkiekkoa seuraavan yleisön kiinnostusta ravitsee kaikkivaltias media. Median rooli eettisissä kysymyksissä on keskeinen. Samoin teknisissä kysymyksissä. Nykytekniikka mahdollistaa kaikenlaiset katselu- ja kuvakulmat peliin ja myös kontaktitilanteisiin. Ja hyvä niin, koska pelkkä silminnäkijätodistus on harvoin riittävällä tasolla. Asialla on myös toinen puoli: hidastusten pyörittämisessä on vaikea sanoa, missä tutkiva journalismi loppuu ja väkivallalla herkuttelu alkaa.
Ei riitä, että todetaan, että ”taklaus oli puhdas”. On ajateltava myös jälkiseurauksia. Jotkut nautiskelevat sillä, ”mitä olisi voinut sattua”. Tähän jääkiekkoa seuraavien ihmisten salaiseen tai sisäiseen tunteettomuuteen kannattaa kiinnittää huomiota. Raaistuvassa suhtautumisessa on usein kysymys välinpitämättömyydestä, tietynlaisesta yleissivistyksen puutteesta.
”Se on aina tapauskohtaista ja jokainen pelaaja tekee itse omat valintansa kentällä”, toteaa JYP-kapteeni Juha-Pekka Hytönen loukkaantumisista. Hänen sanoistaan tulee esille eräs oleellinen puoli tätä puheenaihetta: tapaukset ovat pelaajan mielestä aina yksittäisiä. Näin ne eristetään laajasta kaukaloväkivallan käsittelystä ja luodaan pelistä normikuva, jonka mukaan kaukalossa pelataan peliä yksilöinä.
Jääkiekko on kontaktilajina omaa luokkaansa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Siksi onkin tarpeellista suitsia peliin kuulumatonta tarkoituksellista vastustajan vahingoittamista. Olen seurannut jääkiekkoa 1960-luvun puolesta välistä lähtien ja arvostan siinä vahvasti nimenomaan pelin nopeutta, taiturimaisia pelisuorituksia, taktista osaamista ja oikealla tavalla kovaa pelaamista.
::::::::::::::::::::::::
Sitten tähän päivään……
Jonkinmoinen asennemuutos on tapahtunut kolmessa vuodessa, mutta pahoja vammautumisia tapahtuu edelleen, joten toisen pelaajan kunnioitus ei ole sittenkään edennyt riittävästi. Olkoon tästä esimerkkinä muutamat viime aikoina tapahtuneet loukkaantumiset päähän osuneiden taklausten seurauksena.
Hesarin ”Yläkulmassa” toimittaja Heikki Miettinen ottaa viisaasti kantaa jääkiekon väkivaltaongelmaan artikkelissa ”Vastuuttomat taklaukset voivat käydä kalliiksi”. Kysymys ei ole liigan kurinpidosta vaan itse lajista, sen olemuksesta ja suosiosta. Miettinen viittaa kahteen viime aikojen väkivaltatapaukseen, joissa rumien päähän osuneiden taklausten kohteina olivat Oulun Kärppien Sami Anttila ja Porin Ässien Otto Kivimäki.
Miettinen toteaa aivan oikein, että paitsi että on kysymys pelaajien terveydestä niin kysymys on myös Suomen suurimman lajin suosiosta, mutta ” kaikkea ei lätkäkään kestä. Enää.”
Jääkiekon suosion ylle on kasaantunut mustia pilviä. Maksukanavat sulkevat pois potentiaalisia katsojia nykytilanteessa. Näiden katsojien silmiin osuvat sitten ”pelijäännöksenä” väkivaltakohtaukset. Kodeissa kiinnitetään huomiota siihen, minkälaisiin urheilulajeihin lapset osallistuvat. Viime aikoina on noussut uusia lajeja ja monet vanhatkin ovat nousukiidossa, mainittakoon vaikkapa jalkapallo, lentopallo ja koripallo.
Ei ole yhdentekevää minkälaisten harrastusten pariin lapset ohjataan. Voittajia ovat ne lajit, joiden imago on kunnossa. Liiga on tiukentanut rangaistusten skaalaa. Rangaistusten systematiikka (oikeudenmukaistuminen) on parantunut, joskaan ne eivät vieläkään ole kovin ankaria. Myös verukkeita tiukennuksia vastaan on esitetty, on väitetty, että pelaajat eivät ole tietoisia, mitä kaukalossa saa tehdä, ja mitä ei.
Jääkiekkoväellä on täysi mahdollisuus itse päättää, miten vahvana se haluaa lajin säilyvän. Voisi kai sanoa, että vahvuudestaan huolimatta jääkiekolla ei ole paljon vaihtoehtoja: jotta pelin menestys voidaan turvata, on pelaajan turvallisuuteen kiinnitettävä entistä suurempi huomio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti