Yle Areenassa on nähtävillä dokumenttielokuva 1960-luvun svengaavasta Lontoosta, ”ja sukupolvesta , joka hylkäsi vanhat aatteet ja syleili uutta popkulttuuria”. Dokumentin nimi on ”My Generation – Michael Caine” ja se on valmistunut vuonna 2017. Otsikon mukaisesti teemaan johdattele 60-luvun näyttelijäsuuruus Michael Caine, joka kelasi samalla omaa uraansa läpi myrskyisän vuosikymmenen. Duunaritaustaisena hän samaistaa itsensä työväenluokasta nousseisiin 60-luvun poptähtiin.
Nopeaksi leikatussa dokumentissa eletään uudelleen 60-luvun hämmentävää aikaa. Caine tarjoaa räävitöntä menoa sen kuvan perusteella, joka tuosta vuosikymmenestä on luotu tai jäänyt ihmisten mielikuviin. Mutta onko se totta?
Eipä tietenkään, mutta ei ole tarkoituskaan! Osatotuuden dokumentti toki tarjoaa valitsemastaan näkökulmasta. Ei koko Lontoo svengannut, vaan massat elivät harmaata arkea, kuten missä tahansa maassa tuohon aikaan. Mutta eipä pilata iloa, tempaudutaan mukaan villiin menoon, josta vastaa tuon ajan muotitietoisin joukko. Höyhenen kevyen käsittelyn ohessa ”My Generation” tarjoaa välähdyksenomaisesti syvälle käyviä kaivautumisia tuon ajan popkulttuuriin ja yhteiskunnalliseen muutokseen, ja hyvä niin.
Dokumentin eräänlainen tunnusmelodia on The Whon ”My Generation”, haastava nuoren sukupolven taisteluhuuto. Koko dokumentin läpi kuullaan tuon ajan tunnetuimpia poptähtiä ja melodioita ei-kronologisessa järjestyksessä.
Caine viittaa juonnossaan tuon ajan ikäihmisten ylläpitämään kuvaan menneiden aikojen ”vanhoista hyvistä ajoista”, mutta ihan oikeasti nykyajan hyvät ajat tarttuivat Englantiin vasta 1960-luvulla. Vielä 1950-luvulla sodan jäljet, rauniot olivat näkyvillä Lontoossa. Tämä kaikki tarjosi järisyttävän kontrastin uuden sukupolven luomalle ja kokemalle muutokselle. Clement Attleen pääministerikausi (1945-1951) ja silloin tehdyt sosiaaliset uudistukset silottivat tietä 1960-luvulle.
Dokumentti osoittaa, kuinka Englanti ei ollut enää vuosikymmenen päättyessä ennallaan. Se oli kokenut järisyttävän paradigman muutoksen, jonka tarjosi äänekäs populaarimusiikki (sittemmin Sgt Pepperin myötä psykedelinen taide eri ilmenemismuotoineen), (valo)kuvataiteen läpimurto, Pop art (taidekoulut!), hiustaide (Vidal Sassoon ja hiusten geometrinen muotoilu), miesten pitkät ja naisten lyhyet hiukset, Carnaby Streetin muoti Mary Quantin (minihameet) viitoittamana, huumehörhöily ja monet muut asiat. Mutta katoavaista on kaikki: kävin itsekin toiveikkaana Carnaby Streetillä 1990-luvulla. Kadusta, tai siitä kuvasta, joka kadusta oli luotu, oli vain varjo jäljellä.
Syystäkin yksi dokumentin päähenkilöistä on David Bailey, sillä valokuvaus oli muotitaidelaji. Bailey tokaisee yhdessä vaiheessa dokumenttia omahyväisesti, että ei ”Beatles luonut svengaavaa 60-lukua. Lontoo loi Beatlesin”.
Ehkä juuri luokkarajojen rikkominen kuvasi tuon ajan yhteiskunnallista radikalismia parhaimmillaan. Beatlet olivat tässäkin johtotähtiä mitään vanhaa kunnioittamattomalla asenteellaan. Beatlesin häpeämättömyys oli osin suunnattu juuri yläluokkaisuutta vastaan, sille irvailtiin, vain teot ratkaisivat. Yhtyeen jäsenet, kuten muutkin tuon ajan muutoksen airuet olivat työväen- tai keskiluokasta.
Dokumentissa viitataan ehtimiseen TV-haastatteluihin tai TV-ohjelmiin, eikä syyttä, sillä yksi todella vallankumouksellinen muutos oli televisiovastaanottimien määrän räjähdysmäinen kasvu Englannissa 1960-luvun alussa. Heti vuosikymmenen alussa politiikkaa ja poliitikkoja kritisoivat satiiriset ohjelmat nousivat suosioon. Mikään ei ollut pyhää. TV oli oiva väline lisäämään kierroksia yhteiskunnalliseen muutokseen.
Haastatellut tähdet eivät olleet mitään yhdentekeviä tyhmyreitä. Esimerkiksi Marianne Faithfull pystyi hyvin erittelemään uutta ihmeellistä (psykedelistä ja huumehoureista) maailmaa. Laihaa muoti-ikonia Twiggyä ei koskaan pidetty minään älykkönä, mutta hänkin raivasi tiensä muodin huipulle tuomalla persoonaansa rohkeasti esille. Toki sovinismi kukki: David Bailey olisi konna nykyajan metoo-näkökulmasta.
Svengaava Lontoo ihastutti kaikkialla maailmassa. Popmusiikin Amerikan valloituksen yhteydessä puhuttiin britti-invaasiosta, kun Beatlesin avaamasta aukosta syöksyi sisään lukemattomia bändejä. Hetkeksi svengaava Lontoo nousi läntisen maailman keskipisteeksi, kuten Pariisi 1900-luvun vaihteessa.
Vapauden symboliksi nostetaan Radio Carolina, merirosvoradio, joka lähetti populaarimusiikkia laivalta, kun Englannin vanhoilliset kanavat eivät (aluksi) siihen suostuneet.
:::::::::::::::::::
Loppua kohden dokumentin rytmi hidastuu. Kaikki päättyy aikanaan. Koko vuosikymmenen hiipuminen tapahtui yhtä jalkaa Beatlesien hajoamisprosessin kanssa. Talouskehitys synkkeni, brittiläinen imperiumi haalistui. Samalla yhteiskunnallisen kehityksen sävyt muuttuivat tummemmiksi: Vietnamin sota ja rotulevottomuudet johtivat siihen, että yhteiskunnalliset asenteet kovenivat. Mielenosoitukset täyttivät kadut.
Kuusikymmentäluvun myötä vanha jähmeä maailma parempine ja vähemmän hyvine ihmisineen sai väistyä, mutta vapauden lisääntymisellä oli hintansa. Huumausaneet levisivät kulovalkean tavoin nuorison keskuudessa. Jonkinlaisena esikuvana toimivat The Rolling Stonesin jäsenet. Olivatko juhlat jatkuneet liian pitkään?
Dokumentti päättyy Brian Jonesin maahanpanijaisiin.
Vuonna 1965 Beatlesin jäsenet vastaanottivat MBE-arvonimen. Siitä muutamat aiemmin palkitut suuttuivat niin, että palauttivat oman kunniamerkkinsä. Ja niin teki John Lennonkin - poliittisena protestina, lennonmaiseen tyyliin - vuonna 1969.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti