YK on jälleen julkistanut perinteisen onnellisuusraporttinsa (The World Happiness Report, järjestyksessä kahdeksas). Vuoden 2020 raportti perustuu vuosina 2017-2019 tehtyjen kyselyjen keskiarvoon. Rankingissa oli mukana 153 valtiota.
Olen tarkastellut raportin tuloksia myös aiempina vuosina eri näkökulmista. Vuoden 2020 raportti perustuu runsaaseen määrään erilaisia lähteitä, joista raportti korostaa Gallup World Pollia (tärkein lähde), ja sen ”Life evaluations” -tutkimuksia. Tämän kertaisen tutkimuksen fokuksessa on kolme aihealuetta, sosiaalinen, kaupunki- ja luontoympäristö. Kaupunkiteemasta voidaan todeta erikseen, että tutkimukseen valituista 186 kaupungista Helsinki sijoittui kärkeen!
Oman tulkintani mukaan raportti tarkastelee ensisijaisesti onnellisuuden edellytyksiä tarkastelun kohteena olevissa maissa, ei niinkään kansalaisten absoluuttista onnellisuutta.
Kuinka ollakaan Suomi sijoittui kolmatta kertaa peräjälkeen ykköseksi. Ero toiseksi sijoittuneeseen Tanskaan oli selvä, kuten viime vuodenkin kakkoseen: Suomen indeksipistemäärä oli 7,80 (eli kouluarvosanoilla mitaten kahdeksan miinus), Tanskan 7,65. Vertailun vuoksi mainittakoon joidenkin muiden maiden sijoituksia: Uusi Seelanti (8.), Kanada (11.), Saksa (17.), USA (18.), Ranska (23.), Viro (51.), Unkari (53.), Venäjä (73.).
Kaikki Pohjoismaat sijoittuivat seitsemän parhaan joukkoon.
Tällä kertaa raportti käsittelee erikseen Pohjoismaiden onnellisuuden syitä (raportin kappale 7): ”The Nordic Exceptionalism: What Explains Why the Nordic Countries are Constantly Among the Happiest in the World”. Tästä syystä keskityn tällä kerta Pohjolan onnellisuusihmeeseen.
Olen joskus tarkastellut näissä kirjoituksissa USA:n ja Venäjän itsekehuvia ainutlaatuisuussaavutuksia (ekseptionalismi). Nyt ulkopuolinen taho (YK) nimeää Pohjolan ainutlaatuiseksi! Viime vuosina Pohjoismaat ovat napanneet kolme kärkisijaa.
Kysymys ei ole pelkästään onnellisuudesta, vaan tämä pohjoinen Euroopan kolkka sijoittuu kärkeen olipa kysymys sitten demokratian tilasta, poliittisista oikeuksista, korruption vähäisyydestä, kansalaisten välisestä luottamuksesta, turvallisuuden tunteesta, sosiaalisesta koheesiosta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai tuloerojen tasaisuudesta.
Mikä tekee Pohjoismaiden kansalaiset niin poikkeuksellisen tyytyväisiksi elämäänsä? Siihen raportti pyrkii antamaan vastauksen. Tarkemassa selvityksessä käy ilmi, että keskeisimmät selitykset liittyvät instituutioiden laatuun, joiden kautta hoidetaan tai pidetään yllä edellisessä kappaleessa mainittuja hyvinvoinnin tekijöitä. Pohjoismaista tyytyväisyyttä eivät selitä tai määritä kylmä sää, pieni väestömäärä, kansojen homogeenisuus tai itsemurhaluvut. Sen sijaan avaimena toimii korkea korrelaatio eri selittävien tekijöiden välillä eli kysymys on positiivisten asioiden kokonaisuudesta. Erilaiset selittävät tekijät muodostavat ”luuppeja”, jotka ovat aiheuttaneet positiivisen kehän.
Historia selittää paljon Pohjoismaiden onnistumisesta. Ne ovat onnistuneet rakentamaan kehittyneet yhteiskunnat viimeisen 100 vuoden aikana rauhanomaisin keinoin lukuun ottamatta Suomea, jossa käytiin katkera sisällissota vuonna 1918. Raportissa kiinnitetään huomiota kuitenkin aivan oleelliseen asiaan eli Suomen hämmästyttävän nopeaan toipumiseen kansakuntaa repineestä veljessodasta. Seuranneella lainsäädännöllä estettiin syvien luokkarakenteiden syntyminen.
Massiivinen panostus koulutukseen yli 100 vuoden ajan on ratkaiseva tekijä kehittyneiden yhteiskuntien muodostumiselle Pohjoismaihin.
Toisaalta historiassa on paljon myyttejä, jotka eivät pidä paikkansa. Myytteihin kuuluu Pohjoismaiden suosiollinen ilmanala, joka kumoutuu monien mielestä, kun puhutaan talvesta…….. Pikemminkin tyytyväisyydessä ja sitä kautta onnellisuudessa on kysymys Pohjoismaiden ihmisten hyvästä sopeutumisesta haastaviin olosuhteisiin.
Toinen myytti on korkea itsemurhien määrä Pohjolassa ja varsinkin Suomessa, joka on ristiriidassa onnellisuuden tason kanssa. Itsemurhaluvut ovat kuitenkin vuosien varrella alentuneet jyrkästi Pohjolassa (ml. Suomi) ja ovat nykyään lähellä Euroopan keskiarvoa.
Raportissa ei käsitellä sitä mahdollisuutta, että monilla alueilla itsemurhat koetaan häpeällisinä, jolloin suhteessa rehellisesti lukunsa ilmoittavat näyttäytyvät todellisuutta negatiivisemmassa valossa.
Kolmas myytti on, että on helpompi rakentaa hyvinvointivaltio (ja sitä kautta onnellisuutta) pieneen ja väestöltään homogeeniseen maahan – kuten Pohjoismaihin - kuin väestötihentymiin. Mitään tällaista yhteyttä ei ole tutkimuksissa kuitenkaan todettu, ei suuntaan eikä toiseen. Itse asiassa Pohjoismaat ovat väestöltään hyvin heterogeenisiä ja silti onnellisuusrankingin kärjessä. On jännittävää nähdä heijastuvatko Ruotsin etniset ongelmat jossain vaiheessa kansakunnan onnellisuuteen (nyt Ruotsi on Pohjoismaiden heikoin sijalla seitsemän).
Juuri nyt tilanne on sellainen, että yleensä onnellisimmissa valtioissa on myös onnellisimmat maahanmuuttajat (kärjessä tässä kategoriassa on ollut Suomi!). Raportti näkee syyn tähän olevan onnistuneissa yhteiskunnan instituutioissa.
Raportissa katsotaan, että koska Pohjoismaissa ei ole ollut monien muiden maiden kaltaista ”alaluokkaa”, orjista tai halpatyövoimasta puhumattakaan, on tämä fakta ollut omiaan luomaan edellytyksiä hyvinvointipolulle. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan (”anteliaat hyvinvointipalvelut”) yhteys onnellisuuteen on raportin mukaan selviö, samoin työntekijöitä suojaava työmarkkinoiden säätely.
Useaan otteeseen raportissa kiitellään laadukkaiden instituutioiden merkitystä onnellisuuden takaajina. Tässä Pohjoismaat ovat erityisesti onnistuneet. Perustana ovat toisaalta sananvapaus, kokoontumisvapaus ja poliittinen vakaus ja toisaalta hallinnon tehokkuus, sen korkea taso ja korruption vastaisessa työssä onnistuminen.
Pohjoismaat ovat kuuluisia tulonjaon tasaisuudesta, mutta raportti ei yksiselitteisesti näe vähäisiä tuloeroja sellaisenaan tyytyväisyyden ehtona. Pikemminkin eräät muut muuttujat ovat vaikuttamassa hyvinvoinnin herkkään tasapainoon. Niinpä voidaan sanoa, että jos suuret tuloerot johtavat heikkoon luottamukseen, reiluuden alhaiseen tasoon yhteiskunnassa ja sosiaalisten etenemismahdollisuuksien puutteeseen, on tuloerojen vaikutus negatiivinen. Voidaan jopa sanoa, että tuloeroja siedetään, jos hyvinvointivaltio on tasokas.
Elämän valintojen tekeminen itsenäisesti ja vapaasti kytkeytyy kansalaisten onnellisuuden tasoon. Yksilöllisyyden suvaitseminen on siis yksi hyvinvoinnin edellytys. Pohjoismainen hyvinvointi koostuu onnistuneesta modernisaatiosta, varallisuuden maksimoinnista, yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta ja poliittisesta ja henkilökohtaisesta vapaudesta. Kaikissa näissä Pohjoismaat ovat johtavia valtioita. Tähän liittyen sosiaalinen koheesio (liikkuvuus) on yksi pohjoismaisen onnellisuuden kivijaloista; raportin kärkikolmikon muodostavat Tanska, Suomi ja Ruotsi.
Luottamus toisiin ihmisiin on jo vanhastaan tunnettu hyvinvoinnin ehdoton edellytys (kokeissa kadotettu lomapakko palautettiin omistajalle!). Pohjoismaisen turvallisuuden korostuminen on oleellinen tekijä myös kansakuntaa koskevissa kriiseissä.
Edellä olevaa ”listaa” Pohjoismaiden paremmuudesta raportissa kuvataan ”hengästyttäväksi”. Muutakin perustetta menestymiselle löytyy: esimerkiksi Pohjoismaat ovat vähemmän haavoittuvia kuin muut taloudellisille ja hyvinvoinnin menetyksille. Nyt päällä oleva koronakriisi on varsinainen onnellisuuden ja hyvinvoinnin testi, mutta sen vaikutus nähdään vasta tulevissa kyselyissä. Ihmisten taipumus vertailla itseään toisiin ihmisiin toimii hyvinvoinnin eduksi Pohjoismaissa, joissa hyvinvoinnin tasaisuus vähentää ”huonommuuden tuntemusten ” eroja. Tanskan köyhien ero vastaaviin amerikkalaisiin on melkoinen.
:::::::::::::::::::
The World Happiness Report käyttää omien tutkimustensa lisäksi onnellisuutta SELITTÄVINÄ tekijöinä Gallup World Pollin kuutta erillistä arviointiperustetta: bkt per asukas, sosiaalinen tuki, elinajan odote, valinnanvapaus, avokätisyys (generosity) ja korruption määrä.
Raportissa verrataan 20 rikkainta maata viiteen Pohjolan maahan. Pohjoismaat sisältyvät ”rikkaudessa” koko aineistossa sijoille 6 (Norja) – 21 (Suomi). Mittapuuna ovat em. kuusi faktoria. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on, miksi Pohjoismaat tuottavat enemmän onnellisuutta kuin maat, joilla on korkeampi bkt per asukas.
Otetaan tähän alkuun Suomen sijoitukset em. faktoreissa, kun lopputulemana on ykköstila onnellisuustilastossa. ”Selittävissä faktoreissa” Suomen sijoitukset ovat seuraavat: Bkt/asukas, sija 21, Sosiaalinen tuki, sija 2, Elinajan odote, sija 27, Vapaus, sija 5, Avokätisyys (generosity) sija 91, Korruptio, sija 4.
Muissa Pohjoismaissa eri faktorit ovat hyvin samansuuntaisia kuin Suomessa, paitsi avokätisyydessä, jossa Suomi poikkeaa rankasti muita heikompaan suuntaan. Poikkeuksellisen heikko sijoitus avokätisyydessä (lahjoitukset hyväntekeväisyyteen) viittaa siihen, että vapaaehtoistyö korvaa lahjoitukset. Muissa faktoreissa Islanti poikkeaa selvästi muista Pohjoismaista korruption osalta, jossa saattaa näkyä jälkiä taannoisesta pankkikriisistä.
Entä rikkaimmat maat, miten ne selviävät onnellisuusrankingissa? Niihin kuuluu myös meihin rinnastettavia korkean elintason maita, kuten Alankomaat (onnellisuudessa sija 5), Sveitsi (sija 6), Luxemburg (sija 14), Yhdysvallat (sija 19)? Rikkaimpaan top 10:een kuuluvat myös Arabiemiraatit (onnellisuudessa sija 21), Saudi Arabia (sija 28), Singapore (sija 34), Kuwait (sija 49), Hongkong (sija 75)? Mukana on siis maita, jotka pärjäävät sekä onnellisuudessa että missä tahansa mittauksen kohteessa, kuten Alankomaat ja Sveitsi. Ja sitten on maita jotka ovat saaneet rikkautensa esim. öljystä ja eivätkä menesty onnellisuusmittauksessa. Mutta mitkä osatekijät onnellisuudessa irrottavat Pohjoismaat rikkaiden maiden keskiarvon yläpuolelle? Nostaisin esille ainakin vapauden (ymmärtäisimmepä olla kiitollisia siitä!), sosiaalisen tuen (hyvinvointiyhteiskunnan seurauksena) ja - varauksin - korruption vähäisen määrän.
Kun mitataan onnellisuutta henkilökohtaisen kokemuksen kautta tunnetasolla, monet meitä vähemmän kehittyneet maat nappaavat kärkisijat Pohjoismaiden nenän edestä. Monet olivat yllättyneitä, kun Pohjoismaat kaappasivat kärkisijoja YK:n onnellisuusmittareilla pitkin 2010-lukua. Niinpä ihmiset hieraisivat silmiään: olemmeko oikeasti näin onnellisia? Pohjoismaiden asukkailla oli itsetuntemuksen perusteella paljon ”melankolisempi” käsitys itsestään kuin YK:n raportit ovat 2010-luvulla osoittaneet, ajatellen ilmeisesti, että ”hymyilyn määrä” kertoo todellisesta onnellisuudesta enemmän kuin tilastonumerot onnellisuuden edellytyksiä arvioitaessa. Voihan se niin ollakin! Vuoden 2020 raportissa todetaankin, että tyytyväisyys elämään yksilö- tai kansallisella tasolla ei ole tae positiivisten tunteiden tiheälle ilmenemiselle. Onnellisuus on monitahoinen asia.
Ajattelen itse niin, että YK:n raportti edustaa kehittynyttä länsimaista ajattelua onnellisuuden edellytyksien arvioinnissa. Se, onko ihminen kaiken jälkeen henkilökohtaisella tasolla onnellinen on monitahoinen tunnepohjainen juttu. Niinpä köyhä lapsi riisikupposen äärellä voi ymmärtää onnellisuuden hetken paremmin kuin kaiken saanut vaurastunut ihminen rikkauksiensa keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti