Tällä kertaa on toisin – oikeasti!

Marko Junkkari käsittelee 15.3.2020 HS:n esseessään ”Keskiviikkona kello kolme karhu kaatoi härän” nykyistä korona/talouskriisiä monestakin eri näkövinkkelistä. Kriisi muistuttaa ”sodan sumuna” tunnettua ilmiötä, jossa kaiken taistelun tuoksinassa ei saada tarkoin selvää, mitä on tapahtumassa. Esimerkiksi on vaikea erottaa syy-seurausketjua sairastumistapausten ja talouden anemian keskellä.

Junkkari viittaa härkämarkkinoiden (pörssien nousuhuuman) vaihtumiseen karhumarkkinoihin (kurssien romahtamiseen) koronaviruksen ja monen muun asian yhteisvaikutuksena. Toistakymmentä vuotta jatkunut pörssien nousu on taittumassa jyrkkään alenemaan. Junkkari viittaa myös Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffiin kuuluisaan teokseen ”This Time Is Different” (Junkkari kääntää kirjan nimen muotoon ”Tämä kerta on erilainen”, minä olen käyttänyt aiemmissa kirjoituksissani muotoa ”Tällä kertaa on toisin”), joka ilmestyi finanssikriisin aikoihin. Kirjoittajat esittävät, että reagointi syklisen talouden vaihteluiden tulemaan on aina sama: kerta toisensa jälkeen markkinoiden äkkikäänne yllättää sekä asiantuntijat että spekuloijat. Luin melko tuoreeltaan teoksen. Sittemmin kirjasta paljastui excel-taulukoiden laskuvirhe. Virhe koskee Rogoffin ja Reinhartin kehittämää ”90 prosentin sääntöä”: sen mukaan - kun valtion velka ylittää 90 prosentin rajan BKT:stä - on erittäin vaikeaa pysäyttää jatkuvaa velkaantumista ja käynnistää kasvua. Monissa maissa toteutuneiden lukujen perusteella talouden kasvu näyttää jatkuvan 90 prosentin velan jälkeenkin, joten johtopäätös 90 prosentin kohtalokkuudesta oli siis väärä.

Kirjasta on kuitenkin muodostunut kriisitaloustieteen klassikko. Teos on toiminut välikappaleena isossa riidassa, joka koskee keynesiläisyyden ydintä: tuleeko taantumassa elvyttää (ottaa lisää velkaa) vai säästää. Kuinka ollakaan olemme parhaillaan tämän problematiikan äärellä. Jokin on kuitenkin muuttunut, sillä hämmästyttävän moni on sillä kannalla, että nyt on finanssipoliittisen elvytyksen aika sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Velkaelvytys hyväksytään mukisematta vasemmalla ja oikealla. Tämä ajattelu voidaan varmaan johtaa meneillään olevan kriisin syvyydestä. Nyt on tosi kysymyksessä.

:::::::::::::::::::

Haluaisin vielä tuoda esille oman näkemykseni Rogoffin ja Reinhartin kirjan pääviestistä. Se nimittäin koskee kysymystä, miksi talouden kuplat toistuvat ja vieläpä saman kaavan mukaisesti vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Reinhart ja Rogoff tutkivat talouden kriisejä ainakin viimeiseltä 150 vuodelta ja päätyivät karuun johtopäätökseen: menneistä ei ole haluttu ottaa oppia. Aina uusi sukupolvi unohti edellisen sukupolven opetukset ja syöksyi uusiin kuplia tuottaviin seikkailuihin. Päinvastoin kuin monet kuvittelevat eivät talouden lait ole juuri muuttuneet 1850-luvun puolenvälin jälkeen. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa syöksyttiin rahamarkkinakriiseihin vuosina 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 (vain kriisin keskeinen vuosi mainiten). Vietettiin laissez faire -riemujuhlaa karmein seurauksin. Ihmisten pankkiin tallettamat rahat hukattiin riskisijoituksiin.

Vuosikymmeniä jatkuneen rauhallisemman (lue: säännellymmän) kauden jälkeen on sama meno jatkunut 1980-luvulta alkaen rahamarkkinoiden vapauttamisen seurauksena.

Reinhartin ja Rogoffin kirja muistuttaa finanssikriisiä edeltäneistä tapahtumista, kun pankkien meklarit väittivät ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni pieleen…. ja tekivät taas samat virheet uudelleen, koska eivät olleet tosiasiassa oppineet edellisestä kerrasta yhtään mitään. Uusliberalismi sokaisi sen hengessä toimineet uskovaiset perusteellisesti.

::::::::::::::::::::::

Em. historian tapahtumat viittaavat muutosten ennakoimattomuuteen. Mutta onko tällä kertaa kysymys ennakoimattomasta muutoksesta? Lukemattomat indikaattorit viittaavat siihen, että talouden jyrkkä muutos oli ennustettavissa. Koronaviruksen roolina oli katkaista kamelin selkä. Mielenkiintoista on nähdä muuttaako koronavirus talouden suhteita ja rakenteita pysyvästi vai palataanko entiseen menoon, kun virusepidemia on takanapäin. Nähtävissä on, että koronan seurauksena kansainväliseen työnjakoon ja itse työn rakenteeseen on tulossa ja on jo tullut muutoksia. Muutoksista jäänee kaikissa tapauksissa joitakin seuraamuksia. Onko nyt sanottava, että tällä kertaa kaikki on oikeasti toisin?

Monet viittaavat Nassim Nicholas Talebin lanseeraamaan käsitteeseen ”Musta joutsen” kuvaamaan jonkin tapahtuman äkillistä ja ennakoimatonta muutosta, jolla on dramaattinen vaikutus kehitykseen. Koronavirusta voitaneen pitää Mustan joutsenen mutaationa. Väliin tulevana muuttujana se saattoi laukaista taantuma- tai lamakehityksen, joka oli muutoinkin valmiina vaanimassa. Vastaväittäjät sanovat, että toisaalta koronakin voidaan nähdä aiempien epidemioiden vääjäämättömänä seuraajana. Onko se siis oikeasti ”Musta joutsen”?

Suhtaudun Musta joutsen -syndroomaan hiukan skeptisesti. Odottamattoman tapahtumasarjan edellä on usein tapahtunut monia asioita, jotka ovat viitanneet tulevaan dramaattiseen muutokseen, vaikka paradigman muutosta - eksaktia käännekohtaa - onkin ollut vaikea ennakoida.

Voi olla ennenaikaista väittää, että nyt olemme jonkin uuden äärellä. Syynä ovat paljon suuremmat kysymykset kuin koronavirus tai tämänhetkinen taantumauhka. Nyt vallitsee aidosti globaali talous (ja vitsauksetkin ovat globaaleja), inflaatio on hävinnyt (globaalien optimoitujen tuotantoketjujen ansiosta), korot ovat kehittyneissä maissa olemattomia tai miinusmerkkisiä, talouskasvu hipoo nollaa, jne. Kansainvälisen kaupan sääntöjä koetellaan, kapitalismi on vaurioitunut ja keskuspankit ovat syösseet markkinoille rahaa.

Yhteisiä pelisääntöjä joudutaan hakemaan, mutta pystytäänkö luomaan talousrakenteen uusi ”Bretton Woods”? Juuri Bretton Woods (1944) vahvisti kansainvälisen työnjaon pohjarakenteen. Siihen jäi kuitenkin valuvika: se oli liian Yhdysvallat- ja Eurooppa-keskeinen verrattuna sittemmin seuranneeseen globaaliin talouteen. Lienee niin, että ei ole paluuta yhteisiin sääntöihin. Päinvastoin näyttää siltä, että erityisesti Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä ajattelevat hyvin itsekkäästi omaa etuaan kaikkien globaalien ongelmien keskellä.

Koronavirus on yksi demokraattisen ja autoritaarisen yhteiskunnan testeistä. Autoritaarinen Kiina pystyy – siltä ainakin näyttää – selviämään kuiville nopeahkosti. Se jää pohdittavaksi, mikä oli kiinalaisen autoritaarisen salailukulttuurin osuus itse infektion syntymisessä. Liberaalit demokratiat ovat tiukoilla. Demokratioiden vapausarvot ovat koetuksella: ne suorastan ajetaan kokeilemaan yhteiskuntavapauksien rajoja. Eteläkorealainen kompromissi koronaviruksen torjunnassa houkuttaa monia yksilövapauksien rajoittamisesta huolimatta.

Jotkut näkevät tapahtuneen seurauksena laajemman skenaarion, uuden globalisaatiovastaisen maailmanjärjestyksen. Paradoksi on, että mitä tiiviimmin ihmiset ovat globaalissa yhteydessä toisiinsa sitä heimoutuneempia he haluavat olla. Korona on yksi vilkkaan globaalin yhteydenpidon ja liikenteen seuraus ja rajojen kiinnipistäminen on sen vastavoima.

PS

Kun muutama vuosi sitten kävin New Yorkissa, vierailin tietenkin New Yorkin pörssin edustalla Arturo Di Modican härkäpatsaalla. Kiinalaiset nuoret naisturistit hieroivat härän palleja vanhan tavan mukaan. Mikään ei ole auttanut, taas kerran ollaan tilanteessa, jossa taantumakarhu on päässyt härän kimppuun.