Nykyisin puoluekannatusmittauksia tehdään useiden toimeksiantajien toimesta jopa kerran kuussa. Ennen riitti, kun niitä tehtiin neljännes- tai puolivuosittain, jos niinkään usein. Ymmärrän niin, että media haluaa olla muutostekijöiden valtimolla. mutta toinen puoli asiasta on, että muutokset kuukausittain ovat useimmiten todella vähäisiä ja sopivat kirkkaasti virhemarginaaliin. Myös koko hallituksen kannatus on vakiintunut hitaasti muuttuvalle noin 53-54 prosentin tasolle.
Miltei päivittäin kommentoivien toimittajien muisti tuntuu
karrikoiden ulottuvat edellisestä illasta seuraavana aamuun. Tiheä kantaa ottaminen
kaikilla tasoilla kuuluu ilmeisesti tähän sykkivään nykyrytmiin.
Nyt on julkaistu kannatusnumeroiden lisäksi mittaus
puolueiden imagosta ja politiikasta (Kantar TNS:n mittaus kuuden eduskuntapuolueen
toimeksiannosta). Edellinen imagotutkimus on kahdeksan kuukauden takaa. Tässä
on jo jonkinlaista aikaväliä. Mutta, mutta…. nyt on käynyt niin, että imagotutkimus sotketaan kannatusmittaukseen
(HS 17.11.2021/Kantar TNS) ja tästä yhdistelmästä vedetään pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.
Viime kuukausina on hoettu kuinka vihreät ovat alamäessä, ja että imagomatalapaine on iskenyt. Saman suuntaista
viestiä on levitelty sdp:stä. Juuri kun näitä johtopäätöksiä on julkaistu,
ilmestyi yllä mainittu Hesarin tilaama
kannatusmittaus, joka todistaa päinvastaista kehitystä eli siis, että sdp ja
vihreät ovat nousussa.
Tässä on näyttöä johtopäätösten hätäisyydestä. Pidemmällä aikavälillä voitaneen korkeintaan
todeta, että hallituspuolueilla vastuunkantajan rooli painaa, kun taas oppositiossa
olevien kannatus hiukan lihoo. Mutta muutokset näinkin ajatellen ovat olleet todella
pieniä nykyhallituksen aikana eikä niistä kannata vetää kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.
Mielenkiintoinen muutos pidemmällä aikavälillä on räikeän kielenkäytön
lisääntyminen päivänpolitiikassa. ”Some-keskusteluja” on kyllästyttävää lukea.
Niissä voi olla ja onkin myös paljon tilaustyötä puolueiden vannoutuneilta kannattajilta.
Osoittavatko gallupit, että kielenkäytön räyhäävyys olisi vaikuttanut
puolueiden kannatukseen. Jos onkin vaikuttanut,
ollaan todella pienissä marginaaleissa.
Sitä paitsi kovaa lyöminen saattaa osua omaan nilkkaan. Kansalaisista jokin
osuus siirtyy kannattamaan lyötyä.
Oma lukunsa ovat pääministerien kohtalo. En olisi ihan vähällä
uskonut, että pääministerien kohteleminen
on mennyt näin alatyyliseksi. Kirjoituksissa on tendenssimäistä pyrkimystä
leimata pääministeri suorastaan kelvottomaksi (sama koskee edeltäjiä). Kukaan
ei ole näistä asenteellisuuksista rankaisemassa. Päinvastoin median keskinäinen taistelu johtaa kiihtyvään haukkumiskilpailuun.
Juuri niin, haukkumisesta on kysymys! Tarkoitushakuisuus on ilmeinen, mutta
onko tässäkin ”vaara”, että myötätunto
siirtyy lyödyn puolelle, kun ihmiset havaitsevat tendenssimäisyyden.
Onneksi ”kyllä kansa tietää” pitää aika pitkälle paikkansa, ts.
ihmiset osaavat irrottaa kielenkäytön lyömäaseet
ja alaspainamiset (vrt. ”boomer”) asiakysymyksistä.
Joitakin kehityskulkuja voidaan kuitenkin vetää. Suomen
keskustan alamäki ja kannatuksen juuttuminen 12 prosentin vaiheille on
pitkäaikaisen trendin tulos (yli 20 prosentin kannatuksia mitattiin 2015-2017,
yli 15 prosentin kannatuksia 2018-2019). Nyt Hesarin mittaus osoitti 12 prosentin kannatusta, joka on melko
vakiintunut. Keittiöfilosofi sanoisi tässä kohtaa, että pitäisikö keskustan
lopettaa toinen jalka hallituksessa, toinen jalka oppositiossa -politiikka. Kokoaikainen haastaminen ja riidan
hakeminen johtaa kannatuksen jäätymiseen. Eivät keskivertoäänestäjät pidä ensisijaisesti
riitelystä vaan sovinnon hakemisesta. Some-porukka on sitten asia erikseen. Toinen asia
on riitelyjen vetäminen julkisuuteen,
johon osallistuu useampi puolue.
Voidaan oikeastaan pitää ihmeenä, että tiukasta ja rääväsuisesta julkisesta keskustelusta
huolimatta puolueiden kannatus on pysynyt melko vakiona sekä oppositiossa että hallituksessa
. Onko tähän totuttu? Ei ole tullut
romahduksia tai yhtäkkisiä nousuja keskustaa lukuun ottamatta.
Mitkä seikat painavat puoluevalinnoissa? Kantarin
tutkimusjohtaja Sakari Nurmela toteaa varsin uskottavasti, että ”kyllä se kuitenkin on niin, että kannatukseen
vaikuttaa ihmisiä lähellä olevat asiat. Ne asiat, jotka vaikuttavat omaan hyvinvointiin”. Iltapäivälehtien
sensaatiotavoitteiden läpi nähdään: tarkoitus on myydä lehteä ja toisaalta
tuoda omaa ideologista näkemystä esille. Omistajatahot määräävät pitkälle mediavälineen
linjakysymykset.
Kantarin imagotutkimuksesta voidaan vetää joitakin yleisiä
johtopäätöksiä, siis piirteitä, jotka
ovat luonteenomaisia tai suoranaisia vahvistuksia (tai heikkouksia) kullekin puolueelle. Niinpä
kokoomus saa kreditiä luottamusargumenteista ja muutoshalusta, toisaalta sitä
ei pidetä ”ihmiskeskeisenä” ja epäily ylimielisyydestä on säilynyt pitkään. Sdp tunnistetaan vetovoimaisesta johtajasta, ihmiskeskeisyydestä ja koko maan
edun ajamisesta. Pyyhkeitä tulee linjan selkeyden
puutteesta.
Perusuomalaisiin liitetään epiteetti ”tavoitteiden
rehellisyys”. Toisaalta se herättää voimakasta torjuntaa kansalaisten
keskuudessa.
Keskustan puutteiksi ja alentuneen kannatuksen syyksi
arvellaan uudistushaluttomuutta ja puutteita tavoitteiden rehellisyydessä.
Vasemmistoliitto nojaa vetovoimaiseen johtajaan, mutta
moitteita tulee uudistushaluttomuudesta.
Vihreisiin liitetään jopa käsite taitamattomuus, vaikka myönnetäänkin puolueen yhteiskuntaa uudistava aspekti.
::::::::::::::::::::::::::::::
Jotenkin imagokyselyistä tulee mieleen, että puolueiden
saamat arvosanat mielikuvakysymyksissä ovat varsin pysyviä (arvojen pysyvyys?).
Puolueen vaihtaminen on kynnyksen takana. Tulee ymmärrettäväksi, miksi merkittävää muutosta minkä tahansa puolueen
kuvassa on vaikea saada aikaan. Sen sijaan menneisyys kulkee mukana liiankin kanssa.
Tiheään toistuvat mielipidetiedustelut ovat tukena, kun arvioidaan
pitkäjänteisesti eri puolueiden
menestystä. Ruotsissa, jossa mielipidetiedusteluja on verrattomasti enemmän
kuin meillä, harrastetaan tiedustelujen yhteen
koostamista, jolloin saadaan keskimääräinen tulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti