Politiikka-Suomi: lamakuvaston muistot

 

 

Areenassa on nähtävillä tuore 10-osainen dokumenttisarja ”Politiikka-Suomi” kokonaisuudessaan. Dokumentissa paneudutaan viimeisten 30-40 vuoden poliittiseen historiaan. Näkökulmat on valittu varsin kattavasti, jolloin vuosikymmenten merkittävät politiikkatapahtumat tulevat läpivalaistuksi niihin vaikuttaneiden ihmisten ”omin sanoin”. 

Sarjan on käsikirjoittanut J.P. Pulkkinen ja kertojana on Pekka Laine. Olen katsonut sarjan kokonaisuudessaan ja tematiikan laajuuden takia olen valinnut tähän vain yhden jakson tarkasteltavaksi, nimittäin ”Ikuisen laman” (osa 7), jossa paneudutaan 1990-luvun alun ankeisiin tapahtumiin. Pidän sitä koko dokumenttisarjan onnistuneimpana osana EU:ta käsittelevän jakson ohella.  Se on ladattu kiihkeäksi, paikoin jopa väkivaltaa uhkuvaksi draamaksi, joka on  kuvattu ja kerrottu hyvin intensiivisesti. Asiat ovat toki tuttuja vuosikymmenten ajalta erilaisista yhteyksistä, mutta dokumenttisarjan tämä jakso kertaa tapahtumat oivallisesti.

Lama-jakson merkittävin näkökulma on paneutuminen tavallisen lamasta kärsineen kansanosan ahdistukseen ja toisaalta päättäjien ja laman runtelemien ihmisten vastakkainasetteluun.

En tässä pui laman syitä – muutamaa poimintaa lukuun ottamatta – tarkemmin,  vaan seuraan dokumentin ajan virtaa. Joka tapauksessa 1980-luku mainitaan usein ajankohtana,  jolloin kansakunnan hyvinvointi saavutti täyteyden. Tarkentaisin vielä ajankohdan 1980-luvun alkupuoleen. Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla kasvu kyllä kiihtyi, mutta samalla ylikuumeni ja johti yhdessä rahamarkkinoiden vapautumisen kanssa  ”kasinopeliin” ja runsaaseen velanottoon (valuuttavelat!).  Yhdeksänkymmentäluvun lama on siis johdettavissa 1980-luvun talouden hoidon ja talouspolitiikan virheisiin. Kuvaisin 1980-lukua myös itsekeskeisyyden vuosikymmeneksi: vihdoinkin sai antaa mennä sydämen kyllyydestä! Vihdoinkin sääntelyn kahleet hellittivät otettaan! Pankit suorastan tyrkyttivät rahaa asiakkailleen. Suomi ei ollut yksin hulluutensa kanssa: suuressa osassa länsimaita toteutui sama kehitys.

Kaikki päättyi tuhoisasti 1990-luvun alussa.

Dokumentin ajankuva on iskevimmillään heti alussa kuvatessaan Iiro Viinasen , Esko Ahon ja Rolf Kullbergin marssia läpi vellovan kansanjoukon dokumentin kuvien päättyessä ripustettuihin hirttosilmukoihin. Tuskinpa sodan jälkeen on toista ajankohtaa,  jolloin kansalaisten viha purkautuu näin voimakkaana päättäjiä kohtaan. Toki monet kansalaiset ja yrittäjät erittelevät kierrettään aivan rauhallisesti, joskin alistuneesti. Omaisuutensa kiinnittäneet ja sen menettäneet saavat vavahduttavat puheenvuoronsa.  Syöksykierteestä johtuneet konkurssit kertovat omaa julmaa kieltään tapahtumista.

Tunnusomaisina piirteinä dokumentissa nostetaan esille työttömyyden räjähtäminen käsiin ja yritysympäristön dramaattinen vaikeutuminen varsinkin devalvaation jälkeisten valuuttavelkojen langetessa maksuun. Usein pahaa aavistamattomat velkojen takaajat joutuivat kovimpaan kurimukseen. Toisaalta työnsä säilyttäneet ja ne,  jotka säästyivät velanotolta tai ottivat sitä vain kohtuullisesti selvisivät lamasta kastumatta.

Pahaksi onneksi neuvostokauppa romahti vuonna 1990 ja aiheutti Suomelle enemmän vahinkoa kuin muille valtioille. Pörssikurssit ja asuntojen hinnat laskivat rysähtäen,  korot taas nousivat. Yhdistelmä oli tuhoisa.

Suurten lukujen lukusokeus nostetaan mainiosti esille dokumentissa. Iiro Viinasen testikysymys yleisöluennolla kuului : montako nollaa on miljardissa? Harva tiesi.

Ahon hallituksen yhteiskuntasopimusehdotus työntekijäjärjestöille  tulkittiin sisäiseksi devalvaatioksi eli palkkojen alentamiseksi, mitä se tietenkin olikin. Ajauduttiin umpikujaan. Maksajaa kertyneelle lamalaskulle ei tahtonut löytyä muualta kuin lainamarkkinoilta,  ja niiltäkin kivuliaasti.

Yhdeksi näkökulmaksi tuolloiselle ajattelulle nostaisin yhden totuuden politiikan: valtiovalta antoi ymmärtää, että jos ei menetellä ehdotetulla (pakotetulla ) tavalla seuraa tuho. Psykologisesti tämä oli huono lähtökohta umpikujasta selviytymiseksi. Iiro Viinanen selitti työntekijöiden vastahankaisuutta sillä,  että valtion odotettiin  lopulta lyövän  pöytään satoja miljoonia tilanteen aukaisemiseksi. Lauri Ihalainen taas mainitsi hallituksen uhanneen valtakunnanoikeudella, joka oli kai lähinnä retoriikkaa, mutta kuvasi osapuolien välien tulehtuneisuutta.

Laman eräs symboli oli laajentumishaluinen SKOP,  joka yritti  sumeilematta vallata asemia liikepankeilta. SKOPin kyltin alasriisuminen oli eräs lamakuvista, joka vilahtaa dokumentissa ja joka on jäänyt pysyvästi mieleen.

Anu Kantola kärjistää puheenvuorossaan: silloin ajateltiin, että työttömyys on yksilön oma syy,  ja että työttömyys on työmarkkinoille ryhtiliike. Ihan näin alastomana  en muista tilannetta nähneeni. Ihalainen näkee tapahtuneen rakentavammin: 500 000 työttömien joukon tyytymättömyyden purkautuminen ammattiyhdistysliikkeen kautta toimi hallittuna venttiilinä: ”sehän olisi voinut purkautua” väkivaltaisesti.

Retoriikka oli molemmin puolin kovaa, mutta ei Raimo Sailaskaan erityisemmin tunteita osoittanut työväelle, pikemminkin suhtautuminen oli virkamiesmäinen, toteava: lamasta syntyy huutoa.

Sitten tultiin kysymykseen devalvaatiosta: ”tämä hallitus ei devalvoi”, julisti Iiro Viinanen ja löi jopa vetoa devalvaatiota vastaan TV-kameroiden edessä Ylen toimittajan kanssa. Jälleen yksi ikimuistettava kohtaus lamakuvastosta! Viinanen tietenkin puhui devalvaatiota vastaan viran puolesta.  Vedonlyönnillä ei  ollut mitään vaikutusta. Markan arvoa alennettiin reippaasti. Seuraus oli karmea: devalvaatio tappoi velkaantuneita yrityksiä tuhkatiheään.

Suomessa valittiin vakaan (tosiasiassa vahvan) markan linja. Tätä on arvosteltu kovin sanoin, mutta muistan myös  tunteneeni ymmärrystä vakaaseen markkaan. Eihän vakaa markka ole ongelma, jos kustannustaso - palkat mukaan lukien - pidetään kurissa. Kun ei pidetä,  tilanne korjataan devalvaatiolla.

Viinanen sai devalvaatiosta ravat silmilleen. Myös uhkaavia tilanteita syntyi, joista yhtä Kolmen sepän patsaalla Viinanen kuvaa värikkäästi.

Pelastuspyrinnöissä päätettiin pelastaa pankit, ei yrityksiä, josta seurasi uusi syytösryöppy päättäjiä kohtaan. Suomen lainsäädäntöä ei ollut kalibroitu näin suurten taloudellisten mullistusten varalle. Tarpeettomia konkursseja tuli läjäpäin.

Sitten tulivat karsinnat, jotka henkilöityivät valtiovarainministeriön virkamieheen Raimo Sailakseen. Syntyi kuuluisa ”Sailaksen lista” leikattavista kohteista. Talouden syöksykierrettä seuranneista säästötoimista esitetään rankkoja - tai vaihtoehtoisesti -  hellyttävän näperteleviä esimerkkejä. Elämä muuttui epävakaaksi. Dokumentissa saadaan lihaa  luiden ympärille haastattelemalla ihmisiä lama-ajan henkilökohtaisista kokemuksista.

Kansainvälinen valuuttarahasto häämötti jossain kaukana,  mutta tilanteeseen nähden lähellä. On vaikea sanoa,  kuinka lähellä rahan saannin loppuminen oli. Liioiteltiinko sittenkin?

:::::::::::::::::::::::::::::

Niin, dokumentin tämän jakson jatkeeksi olisi sopinut laman jälkeisen nousun kuvaus, mutta jostakin syystä se sivuutetaan. Dokumentin seitsemäs  jakso loppuu jääkiekkomaajoukkueen maailmanmestaruuden juhlimiseen ikään kuin sen symbolina,  että nousu on käynnistynyt.  Sixten Korkman neutraalisti arvioi parempien aikojen syyksi osaltaan Nokian ja kansainvälisen talouden nousun.

Lauri Ihalainen muistuttaa laman opetuksista: työttömyyttä ei saa päästää tulevaisuudessakaan räjähtämään käsiin, koska vaikutukset ovat niin pitkäkestoisia.  1990-luvun laman jäljet ulottuvat näihin päiviin saakka.

Kuuluin niihin, jotka eivät kärsineet 1990-luvun lamasta, mutta lähipiirissä oli rankkoja kokemuksia.  Kerran joku työtoveri kertoi laman ollessa vielä päällä, että hän oli kuullut jonkin asiantuntijan arvelleen,  että hyvinvointiyhteiskuntaa ei tulevaisuudessa ole siinä mielessä kuin ennen lamaa. Vastasin vain, että onhan se mahdollista.  Miltei samalla kellonlyömällä  tuli mieleen, että olisin voinut olla toiveikkaampi: ihminen on sitä, mitä hän odottaa.

Me,  jotka kuvittelimme 1960-luvulta lähtien, että hyvinvointiyhteiskunta jatkaa juoksuaan ja elämänlaatu – elintason lisäksi - koko ajan  paranee,  saimme laman muodossa tervetulleen muistutuksen jo saavutetun hyvän katoavuudesta. Harva kuitenkaan muistaa opetusta: boolimalja – tuo nousukauden spekulatiivisen kiihkon symboli -  kannattaa viedä pois,  kun juhlat ovat parhaimmillaan.