Seitsemänkymmentäluku - pimeä vuosikymmen?

 

 Poliittisen historian dosentti Ville Pernaa on kirjoittanut nykyhistoriaa käsittelevän teoksen ”Pimeä vuosikymmen. Suomi 1968-1981” (Siltala, 2021). Kirjoittaja tarkoittaa otsakkeella,  että opiskellessaan 1990-luvulla,  tuntui 1970-luku kulttuurisesti,  henkisesti,  poliittisesti ja yhteiskunnallisesti  paria kymmentä vuotta myöhempään ajankohtaan verrattuna kaukaiselta, siksi pimeältä. Seitsemänkymmentäluvulla tehtiin ”pimeitä juttuja”.  ”Pimeä” tarkoittaa tässä myös vaikeasti ymmärrettävää.

Kun itse opiskelin 1970-luvulla ei vuosikymmen tuntunut niin pimeältä,  kuin mitä Pernaa nyt väittää. Sen sijaan näen seitsemänkymmentäluvun vähenevän optimismin vuosikymmenenä  energiakriiseineen verrattuna 1960-lukuun, jota sävytti paremman  tulevaisuuden odotus. Näin ne näkökulmat vaihtuvat sukupolvien ja eletyn elämän näkökulmasta!   Pernaa käsittelee kirjassaan yhteiskunnallisia ja poliittisia asioita lähes laidasta laitaan, mutta painopiste on kuitenkin Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa.

Yritän seuraavassa kuitenkin eläytyä ”pimeyden näkökulmaan” ja mieleen tulee Pernaan esille nostamista teemoista tapaus Aleksei Beljakov, jonka toistuminen 1990-luvulla näytti mahdottomalta, olihan Eurooppa vapautumassa kylmän sodan vastakkainasetteluista  - niin kuin silloin tuntui.  Tilalle näytti tulevan liberaalin demokratian riemuvoiton vuosikymmenet. Se,  mitä sitten tapahtui onkin kokonaan toinen juttu.

Aleksei Beljakov oli Neuvostoliiton suurlähettiläs vajaan vuoden ajan 1970-luvun alussa. Mutta minkä myllerryksen hän ehtikään saada aikaan! Se, että NKP yritti ohjata veljespuoluettaan SKP:tä ei ollut uutta, mutta että Neuvostoliitto yritti tarttua  Suomen puolueisiin niskalenkillä, oli harvinaista, joskaan ei ihan ennen  kuulumatonta.

Mitä tapahtui?

Neuvostoliitto yritti ottaa holhoavaa otetta Suomen sisäpolitiikasta erityisesti kommunistien avulla. Se, että Suomeen ei annettu syntyä ”neuvostovastaista” hallitusta on tuttua jo yöpakkaskriisistä, mutta nyt sekaannuttiin hallituksen sisällä esillä oleviin asioihin. Tässä on kysymys monissa eri yhteyksissä analysoidusta tapahtumaketjusta, jossa Suomen katsottiin olevan esivallankumouksellisessa tilassa. Käytännössä operaatioista Suomessa vastasi  Aleksei Beljakov, joka varmasti oli saanut koepallon suoritettavakseen esimiehiltään, mutta kun vastaan asettui lähes koko suomalainen kansanvaltainen järjestelmä, veti Neuvostoliiton johto KGB:n avustuksella nopeasti tukensa pois Beljakovilta ja mies sai lähteä Suomesta. Kekkonen toimi kyllä suoraselkäisesti tapaus Beljakovin yhteydessä, mutta kritisoisin ”hidasta sytytystä”. Beljakov sai mellastaa Suomessa puolisen vuotta ennen kuin hänelle ja Brezneville annettiin palautetta.

Suomen puolelta tapahtumakulun keskeisenä henkilönä Pernaa pitää Ville Pessiä,  joka oli monella tapaa Neuvostoliiton asialla vuosikymmenien ajan. Suomen kommunistit jakautuivat kahdeksi kilpailevaksi ryhmittymäksi Tšekkoslovakian 1968 miehityksen seurauksena. Uudistusmieliset – jos näin voidaan sanoa – eli enemmistöläiset tuomitsivat miehityksen,  kun taas vähemmistöläiset puolsivat Neuvostoliiton toimia.

Tämä osapuolijaon aikoihin Aleksei Beljakov, joka oli NKP:n pohjoismaista vastaava johtaja,  asettui Suomeen ja alkoi rakentaa erityissuhteita suomalaisiin kommunisteihin. Beljakovin suurlähettilääksi nimittäminen tapahtui kesällä 1970. Näin hän pääsi käytännössä soveltamaan teorioitaan ja oppejaan. Mikä oli viime kädessä  Beljakovin tehtävä Suomessa? Kimmo Rentola,  joka on tutkinut asiaa pisimmälle ei asetu varauksettomasti tukemaan ensi sijaisena tavoitteena Beljakovin vallankumoustehtävää.

Kekkoselle Aleksei Beljakovin valinta oli hankala paikka,  koska hän oli itse saanut ehdottaa (!) suurlähettilääksi soveliasta henkilöä ja päätyi Beljakoviin. Beljakov valmistautui huolella tehtäväänsä suurlähettiläänä kumousajatukset mielessään. Neuvostoliitto koki suurimmaksi ongelmaksi SKP:n demokratisoitumisen,  jota pidettiin Tšekkoslovakian valitsemana varottavana tienä.

Samaan aikaan Beljakovin Suomeen siirtymisen aikaan kivenä NKP:n kengässä hiersi suomalaisosapuolen puolueyhtenäisyyden rapautuminen, jolle Neuvostoliito ei tuntunut mahtavan mitään.  Edes Breznev ja Suslov eivät saaneet riitapukareita sopimaan. Beljakov oli ideologisesti suuntautunut, hän ei  siis ajanut normaaleja valtiollisia YYA-suhteita ensisijaisesti. Aluksi Beljakov esiintyi,  kuten muutkin neuvostoliittolaiset,  maltillisesti. Rauhanomainen siirtyminen sosialismiin riitti!

Myös Supo seurasi aktiivisesti Beljakovin liikkeitä. Neuvostoliitto noudatti yöpakkasstrategiaa,  jossa hallitukseen piti saada edistyksellisinä pidetyt voimat ja tämä hallitus piti pitää koossa. Muussa tapauksessa – Beljakovin sanoin - luvattiin ulkopoliittisia  vaikeuksia. Enemmistölaisten mielestä vähemmistö taas hajotti kommunistirintamaa ja siitä valitettiin jopa Moskovaan.

Beljakov jatkoi valitsemallaan tiellä ja tunkeutui syvälle hallituksen sisäiseen päätöksentekoon ja työmarkkinaneuvotteluihin. Tarkoitus oli myös puhdistaa Supo.

Suurlähettiläällä oli  kuitenkin vielä yksi tehtävä,  joka ei ole saanut historiankirjoituksessa ansaitsemaansa huomiota osakseen: Beljakov  oli presidentintekijä. Käsitettiin,  että vuoden 1968 vaalit olivat Kekkosen  viimeiset:  hänelle piti saada seuraaja. Suurlähettiläs ajoi paikalle Väinö Leskistä.  Hänellä oli kuitenkin suurlähetystössä mahtava, vastustaja KGB:n  Helsingin päällikkö Viktor Vladimirov, joka ajoi presidentiksi Ahti Karjalaista.

Asiat näyttivät lutviutuvan, kun virkamieshallituksen jälkeen nimitettiin Ahti Karjalaisen hallitus heinäkuussa 1970. Ulkoministeriksi tuli eduskunnasta pudonnut Väinö Leskinen. Kilpailevat suurlähetystöpomot saivat molemmat ehdokkaansa merkittäville paikoille. Myös rauhanomainen siirtyminen sosialismiin näytti uuden hallituksen valossa mahdolliselta neuvostonäkökulmasta.

Osapuolijako kuitenkin pysyi ja syveni ja sitä edesauttoi Beljakov asettuessaan kiistoissa kommunistien vähemmistön puolelle. Vladimirov näki tilanteen jatkumisen mahdottomuutena ja rupesi savustamaan muodollista esimiestään,  suurlähettilästä ulos tehtävistään.

Neuvostoliiton strategia, joka näytti etäämmältä yhtenäiseltä  Kremlin ääneltä oli varsin herkkä voimasuhteiden muutoksille. Breznevin asettuminen Vladimirovin edustamalle kannalle ratkaisi pelin. Suomi ei ollut esivallankumouksellisessa tilassa, kaukana siitä. Breznev pani asialle monissa liemissä keitetyn ”sotkujen selvittäjän”  ulkoministeriön kakkosmiehen V.V.Kuznetsovin, jonka johdolla asiat rupesivat oikenemaan. Beljakovin viinanhuuruiset pyrkimykset parantaa välejään suomalaisiin epäonnistuivat ja heinäkuussa 1971 Beljakov sai lähteä Moskovaan.

Neuvostoliitto oli luonteeltaan voimapolitikkaan sitoutunut konservatiivinen valtio. Sille vakauden säilyttäminen oli tärkeämpää kuin ideologiset kokeilut.

Monet eri tahot ovat ottaneet kantaa 1970-luvun alun ”vaaran vuosiin”. Esimerkiksi Kalevi Sorsa piti vaaraa todellisena. Pernaa edustaa kantaa,  jonka mukaan kumouksellisten  voimavarat eivät olleet riittävät. Olen samaa mieltä. Tosiasiassa vain vähemmistökommunistit olivat kumouksen kannalla.

Neuvostoliiton lähestymistapa ei ollut painotetusti ideologinen muutoin kuin retoriikassa. Sen sijaan sotilaallisten voimasuhteiden osalta tilanne oli erilainen. Siksi Neuvostoliitto pian Beljakovin epäonnistumisen jälkeen lähestyi Suomea yhteinen puolustus mielessään. Selvitystä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi kahden armeijan yhteistyöllä jatkettiin  koko 1970-luvun alkupuolen ajan,  mutta suomalaisten vastarinta piti (olen tätä vaihetta käsitellyt useissa blogikirjoituksissa).

Beljakovin sisäpoliittisten pyrkimysten ”ulkopoliittinen vastine” suurlähettiläs Vladimir Stepanov yritti väkisin Neuvostoliiton puolustusministeri Dimitri Ustinov tukenaan pakottaa suomalaiset sotaharjoitusyhteistyöhön vuonna 1978, mutta jälleen lähinnä puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan uutteran vastarinnan takia hanke ajoi karille. Silti Neuvostoliitto yritti lämmitellä ajatusta vielä 1980-luvun alussa. Stepanoville kävi,  kuten Beljakoville, hän sai lähteä vähäarvoisempiin tehtäviin.

::::::::::::::::::::::::::::

Oliko siis 1970-luku ”vierasta kulttuuria 1990-luvun alkupuolen silmin” ja vielä senkin jälkeen, kuten Pernaa toteaa kirjansa johdannossa? Miksi Pernaa synnyttää kuvan 1970-luvun pimeydestä? Mietitäänpä….  Yksin Neuvostoliiton mahdin sulaminen 1970-luvun ja 1990-luvun välillä  mahdollistaa  puhumisen kulttuurimuutoksesta. Monilta osin 1970-luvun asioista puhuminen (vrt. tapaus Beljakov)  ja niiden vertaaminen nykyaikaan merkitsee vertailupohjaa, jota ei nyky-ymmärryksen valossa voi edes tajuta. Silloin elettiin erilaisessa maailmassa.

Ainakin Beljakovin ideologisten pyrkimysten osalta 1970-luku näyttää pimeältä.

Mutta ovatko  - nykyaikaan suhteutettuna  - ajat muuttuneet todella? Monien mielestä kylmä sota on palannut, samoin suurvaltojen välinen jännitys. Se,  mikä on muuttunut ovat monet nykyaikaan liittyvät ilmiöt: ilmastokatastrofi, kyber- ja hybridikonfliktit ja koko tietoverkkojen välillä käytävä taistelu. Seitsemänkymmentäluku on tähän päivään tultaessa modernisoitunut, mutta perusvastakkainasetelmat ovat samantyyppiset.

Entä Venäjä? Se ei suurvaltastatukseltaan ole juuri muuttunut 1970-luvulta. Ajanjakso 1990-luvun alusta 2000-luvun vaihteeseeen oli yhdistelmä Venäjälle aika ajoin ominaista heikkouden aikaan ja liberaalidemokraattista pyrähdystä, mutta sen jälkeen 2010-luvulle tultaessa Venäjä on palannut suurvaltapolitikkaan ja sen myötä voimapolitiikan linjoille.

Voisiko Beljakovin ajan ”pimeys” palata vielä? Ei siinä muodossa kuin 1970-luvulla, mutta silloiset tapahtumat korvautuvat vastaavilla muilla järjestelmien välisillä taisteluilla.