perjantai 5. marraskuuta 2021

Politiikka-Suomi: historiankirjoituksen mutapainia?

 

Areenassa on nähtävillä tuore 10-osainen dokumenttisarja ”Politiikka-Suomi” kokonaisuudessaan. Dokumentissa paneudutaan viimeisten 30 vuoden poliittiseen historiaan. Näkökulmat on valittu varsin kattavasti, jolloin vuosikymmenten merkittävät politiikkatapahtumat tulevat läpivalaistuksi niihin vaikuttaneiden ihmisten ”omin sanoin”. 

Lunastiko sarja odotukset? Kyllä ja ei. Vastaukseni on osin kriittinen. Pyrin perustelemaan kantojani oheisessa kirjoituksessa. Moni muu on suhtautunut dokumenttiin hyvinkin positiivisesti.

Sarjaa arvioitaessa on oleellista valaista sen tekotapaa. Se on syntynyt siten, että tekijät ovat haastatelleet noin 20 vaikuttajayksilöä Suomen politiikasta. Joidenkin tietojen mukaan haastateltavia oli yli sata, mutta ehkä oikein on sanoa,  että nuo kaksikymmentä pääsivät mukaan dokumenttiin puheenvuorollaan. Sarjan kertojana on Pekka Laine ja käsikirjoituksesta ovat vastanneet J.P. Pulkkinen ja Olli Laine. Ohjauksesta vastaa Antti Leino. Formaatti on sama kuin sarjoissa Rock-Suomi, Iskelmä-Suomi ja Urheilu-Suomi. Haastateltujen puheenvuorot on pätkitty ja sijoitettu kuhunkin 10-osaisen sarjan teemaan. Tämä on johtanut siihen, että jotkut haastateltavat ovat saaneet runsaasti puhetilaa niiden painotusten mukaisesti,  jotka tekijät ovat valinneet ja joidenkin haastatteluista ei jää jäljelle kuin muutama kommentti, jos sitäkään. Haastateltavat ovat politiikan punnuksilla mitaten painoarvoltaan hyvin erilaisia.

Ongelma tällä tekotavalla on,  että ei synny vuoropuhelua vasta-argumenteista puhumattakaan. En yritä sanoa,  etteikö tämä puhuvien päiden  kronologia voisi olla hyväksyttävä tekotapa, mutta se saa muotoja,  joita voidaan kritisoida. Jotkut,  kuten Paavo Väyrynen saavat valtavasti puhetilaa, kun taas hänen poliittiset vastustajansa Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa eivät ole enää joukoissamme eivätkä pääse puolustautumaan. Millään muullakaan tavalla vasta-argumentteja ei tuoda esille.  Esimerkki: Paavo Väyrysen ja Kalevi Sorsan keskinäinen luottamuksen puute johti Kalevi Sorsan kerran sanomaan, että hän ei neuvottele  Väyrysen kanssa kuin todistajan läsnä ollessa. Dokumentissa Väyrysen ”totuus” jää ”voimaan” ilman tosiasiallista haastamista. Ja tekijätkin jättävät haaston tekemättä,  kuuluuhan sarjan luonteeseen,  että ”poliitikkoihmiset” saavat  ”kerrankin” luvan puhua syvimmistä tuntemuksistaan. Väyrysen tapauksessa olisi tarvittu  toinen ”poliitikkoihminen” kertomaan,  miltä vastapuolesta tuntui.

Reaktiot nähtyyn jäävät katsojan valveutuneisuuden varaan, mutta monella dokumentin katselijalla on aukkoja historiatuntemuksessaan. Toispuoleinen totuus saattaa jäädä huomioimatta. Käsikirjoittajan vastuulle jää paljon tasapuolisuuden vartiointitehtäviä ja tässä dokumentin tekijät eivät ainakaan Väyrysen kohdalla ole onnistuneet.

 :::::::::::::::::::::::::::::::

Kymmenenosaisen sarjan kokonaisuuteen on päätynyt epätasaisuuksia ja epätasapainoisia jaksoja. Jostakin syystä suhteettoman suuri osa haastatteluajasta käytetään yhden puolueen – keskustan - kellokkaiden kuulemiseen. Objektiivisuus kärsii ja tekijöiden tarkoitusperät hämärtyvät. Valinnat ovat tietenkin tekijöiden, mutta uskon helposti pystyväni osoittamaan,  milloin dokumentissa historia nähdään toispuoleisesti.

Yhdyn myös niiden kritisoijien mielipiteisiin,  joiden mielestä Paavo Lipponen ja Paavo Lipposen hallitusten toimet jäävät aivan olemattomalle  huomiolle.  Miksi? Olisi ollut kerrankin mahdollisuus kuvata sitä poikkeuksellista nousua, jonka Suomi koki vuodesta 1994 eteenpäin aina vuoteen 2007 saakka (14  lihavaa vuotta). Vastinparin olisivat tällöin muodostaneet lama ja sitä seurannut ennen näkemätön nouseva trendi taloudessa Suomen saavuttaessa Ruotsin elintason. Perusteluksi ei kelpaa,  että Lipponen kieltäytyi haastattelusta mahdollisesti arvaten ohjelmasarjan luonteen,  josta hän ei pitänyt. Lipposelta näytti unohtuvan se kallisarvoinen mahdollisuus, että hän olisi voinut tuoda oman todellisuutensa kilpailevien todellisuuksien rinnalle. Nyt dokumentin näkövinkkelistä historiaan jää Lipposen mentävä aukko.

Kun tällaista ohjelmasarjaa suunnitellaan,  on tekijöillä suuri vastuu objektiivisen kuvan luomisesta. Miten siis menetellä,  jos avaintodistaja, esimerkiksi Paavo Lipponen jää pois ohjelmasarjasta. Mielestäni korvaava(t) taho(t) olisi pitänyt hakea. Eli kirjoitetaanko nyt historiaa vai henkilömuistikuvia sieltä täältä ilman vakavampaa historian logiikan etsintää?

Tekijöiltä näyttää unohtuneen eräs asia: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uusiksi. Siksi tällaisilla ohjelmasarjoilla on suuri merkitys, suurempi kuin kuvitellaankaan. Näillä muokataan historiallista todellisuutta ihmisten mielissä.  Se,  mikä on näennäisesti henkilökohtaista kokemista onkin laajemmassa katsannossa historiallisen kuvan muotoilemista. Haastatelluista tämän oivalsivat parhaiten Paavo Väyrynen, Esko Aho ja Pekka Haavisto. Lähelle heitä pääsee Antti Kaikkonen. Taktiikat olivat erilaiset. Väyrynen käytti sumeilematta hyväkseen tilaisuutta ja loi oman näköistään historiaa, kun tekijät eivät hakeneet hänelle vastapartnereita. Esko Aho on omalla tavallaan virtuoosi kirjoittamaan yksipuolisesti oman näköistään historiaa. Nyt hän ei vienyt rooliaan yhtä pitkälle kuin vastikään nähdyssä neliosaisessa dokumenttisarjassa ”Hullu vuosi 1991. Aikamatka 30 vuoden takaisiin dramaattisiin tapahtumiin”, joka oli tehty hänen kokemustensa ja näkemystensä oikeaksi todistamiseksi. Pekka Haavisto läpäisi koko dokumentin opettajamaisesti hymähdellen. Hänen todella annettiin hyväntahtoisesti myhäillä koko ohjelmasarjan läpi ilman yhtään poikittaista sanaa. Saman typpisen keveän roolin vetää dokumentissa läpi Antti Kaikkonen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Ohjelmasarja muodostuu kiehtovista yksityiskohdista,  mutta kokonaisuus on epätasainen. Jos yritän ymmärtää, mihin tekijät ovat pyrkineet,  niin lähimpänä on ajatus, että he ovat luoneet henkilöhaastatteluihin perustuvan ”historiakavalkadin” nykyhistoriasta,  ja monille tämä riittääkin. Ehkä meitä, jotka haluavat nähdä ohjelmasarjan läpi  objektiivisuuteen pyrkimisen on lopulta vähemmistö.

Ohjelmasarja on parhaimmillaan, ei niinkään kuvatessaan historian kulkua faktojen seuratessa toisiaan,  vaan eritellessään ihmisten tuntemuksia voiton tai tappion hetkillä. Ainakin minun ykkösprioriteettejani politiikan seurannassa on,  miksi meidän pääministerimme eivät tahdo jaksaa koko nelivuotiskautta,  vaan oikeastaan kaikille viime aikojen pääministereille on tullut mitta täyteen jossakin vaiheessa. Tässä mielessä Alexander Stubbin virkistävä ulostulo ensin Politiikka-Suomessa ja sitten Hesarissa  (”Alexander Stubb avautui ministerin työn raskaudesta”, HS 26.10.2021) on kuvaava esimerkki.

Ohjelmasarjassa poliitikoille, ihmisille annettiin mahdollisuus itsepuolustukseen, johon heillä ei poliittisen taistelun tuoksinassa ole tarjottu  riittävästi mahdollisuutta. Tähän sisältyy kuitenkin yllä esitetty vaara ”puuttuvista renkaista ja puuttuvista todistajista”, joka sumentaa kuvaa historian logiikasta.

Eniten tällainen ohjelma saattaa vaikuttaa niihin,  joiden tiedot historiasta ovat hyvinkin pinnalliset. Heille tämä ohjelmasarja tarjoaa juoninäytelmän poliittisesta pelistä.

1 kommentti:

  1. Ainakin dokumentissa selvisi, kuka on ollut Joppe Ruonansuun esimerkkilääkäri eräässä sketsissä, sama hahmo jolta Väyrynen kysyi, voiko vitutukseen kuolla.

    VastaaPoista