Areenassa on nähtävillä tuore 10-osainen dokumenttisarja
”Politiikka-Suomi” kokonaisuudessaan. Dokumentissa paneudutaan viimeisten 30
vuoden poliittiseen historiaan. Näkökulmat on valittu varsin kattavasti,
jolloin vuosikymmenten merkittävät politiikkatapahtumat tulevat läpivalaistuksi
niihin vaikuttaneiden ihmisten ”omin sanoin”.
Lunastiko sarja odotukset? Kyllä ja ei. Vastaukseni on osin kriittinen.
Pyrin perustelemaan kantojani oheisessa kirjoituksessa. Moni muu on suhtautunut
dokumenttiin hyvinkin positiivisesti.
Sarjaa arvioitaessa on oleellista valaista sen tekotapaa. Se
on syntynyt siten, että tekijät ovat haastatelleet noin 20 vaikuttajayksilöä
Suomen politiikasta. Joidenkin tietojen mukaan haastateltavia oli yli sata,
mutta ehkä oikein on sanoa, että nuo
kaksikymmentä pääsivät mukaan dokumenttiin puheenvuorollaan. Sarjan kertojana
on Pekka Laine ja käsikirjoituksesta ovat vastanneet J.P. Pulkkinen ja Olli
Laine. Ohjauksesta vastaa Antti Leino. Formaatti on sama kuin sarjoissa
Rock-Suomi, Iskelmä-Suomi ja Urheilu-Suomi. Haastateltujen puheenvuorot on
pätkitty ja sijoitettu kuhunkin 10-osaisen sarjan teemaan. Tämä on johtanut
siihen, että jotkut haastateltavat ovat saaneet runsaasti puhetilaa niiden
painotusten mukaisesti, jotka tekijät ovat
valinneet ja joidenkin haastatteluista ei jää jäljelle kuin muutama kommentti,
jos sitäkään. Haastateltavat ovat politiikan punnuksilla mitaten painoarvoltaan
hyvin erilaisia.
Ongelma tällä tekotavalla on, että ei synny vuoropuhelua
vasta-argumenteista puhumattakaan. En yritä sanoa, etteikö tämä puhuvien päiden kronologia voisi olla hyväksyttävä tekotapa,
mutta se saa muotoja, joita voidaan kritisoida.
Jotkut, kuten Paavo Väyrynen saavat
valtavasti puhetilaa, kun taas hänen poliittiset vastustajansa Mauno Koivisto
ja Kalevi Sorsa eivät ole enää joukoissamme eivätkä pääse puolustautumaan.
Millään muullakaan tavalla vasta-argumentteja ei tuoda esille. Esimerkki: Paavo Väyrysen ja Kalevi Sorsan
keskinäinen luottamuksen puute johti Kalevi Sorsan kerran sanomaan, että hän ei
neuvottele Väyrysen kanssa kuin
todistajan läsnä ollessa. Dokumentissa Väyrysen ”totuus” jää ”voimaan” ilman
tosiasiallista haastamista. Ja tekijätkin jättävät haaston tekemättä, kuuluuhan sarjan luonteeseen, että ”poliitikkoihmiset” saavat ”kerrankin” luvan puhua syvimmistä
tuntemuksistaan. Väyrysen tapauksessa olisi tarvittu toinen ”poliitikkoihminen” kertomaan, miltä vastapuolesta tuntui.
Reaktiot nähtyyn jäävät katsojan valveutuneisuuden varaan,
mutta monella dokumentin katselijalla on aukkoja historiatuntemuksessaan.
Toispuoleinen totuus saattaa jäädä huomioimatta. Käsikirjoittajan vastuulle jää
paljon tasapuolisuuden vartiointitehtäviä ja tässä dokumentin tekijät eivät
ainakaan Väyrysen kohdalla ole onnistuneet.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Kymmenenosaisen sarjan kokonaisuuteen on päätynyt
epätasaisuuksia ja epätasapainoisia jaksoja. Jostakin syystä suhteettoman suuri
osa haastatteluajasta käytetään yhden puolueen – keskustan - kellokkaiden
kuulemiseen. Objektiivisuus kärsii ja tekijöiden tarkoitusperät hämärtyvät.
Valinnat ovat tietenkin tekijöiden, mutta uskon helposti pystyväni
osoittamaan, milloin dokumentissa historia
nähdään toispuoleisesti.
Yhdyn myös niiden kritisoijien mielipiteisiin, joiden mielestä Paavo Lipponen ja Paavo
Lipposen hallitusten toimet jäävät aivan olemattomalle huomiolle.
Miksi? Olisi ollut kerrankin mahdollisuus kuvata sitä poikkeuksellista
nousua, jonka Suomi koki vuodesta 1994 eteenpäin aina vuoteen 2007 saakka
(14 lihavaa vuotta). Vastinparin
olisivat tällöin muodostaneet lama ja sitä seurannut ennen näkemätön nouseva
trendi taloudessa Suomen saavuttaessa Ruotsin elintason. Perusteluksi ei
kelpaa, että Lipponen kieltäytyi
haastattelusta mahdollisesti arvaten ohjelmasarjan luonteen, josta hän ei pitänyt. Lipposelta näytti
unohtuvan se kallisarvoinen mahdollisuus, että hän olisi voinut tuoda oman
todellisuutensa kilpailevien todellisuuksien rinnalle. Nyt dokumentin näkövinkkelistä
historiaan jää Lipposen mentävä aukko.
Kun tällaista ohjelmasarjaa suunnitellaan, on tekijöillä suuri vastuu objektiivisen kuvan
luomisesta. Miten siis menetellä, jos avaintodistaja,
esimerkiksi Paavo Lipponen jää pois ohjelmasarjasta. Mielestäni korvaava(t) taho(t)
olisi pitänyt hakea. Eli kirjoitetaanko nyt historiaa vai henkilömuistikuvia
sieltä täältä ilman vakavampaa historian logiikan etsintää?
Tekijöiltä näyttää unohtuneen eräs asia: historiaa kirjoitetaan
jatkuvasti uusiksi. Siksi tällaisilla ohjelmasarjoilla on suuri merkitys,
suurempi kuin kuvitellaankaan. Näillä muokataan historiallista todellisuutta
ihmisten mielissä. Se, mikä on näennäisesti henkilökohtaista kokemista
onkin laajemmassa katsannossa historiallisen kuvan muotoilemista. Haastatelluista
tämän oivalsivat parhaiten Paavo Väyrynen, Esko Aho ja Pekka Haavisto. Lähelle
heitä pääsee Antti Kaikkonen. Taktiikat olivat erilaiset. Väyrynen käytti
sumeilematta hyväkseen tilaisuutta ja loi oman näköistään historiaa, kun
tekijät eivät hakeneet hänelle vastapartnereita. Esko Aho on omalla tavallaan virtuoosi
kirjoittamaan yksipuolisesti oman näköistään historiaa. Nyt hän ei vienyt rooliaan
yhtä pitkälle kuin vastikään nähdyssä neliosaisessa dokumenttisarjassa ”Hullu vuosi 1991. Aikamatka
30 vuoden takaisiin dramaattisiin tapahtumiin”, joka oli tehty hänen kokemustensa
ja näkemystensä oikeaksi todistamiseksi. Pekka Haavisto läpäisi koko dokumentin
opettajamaisesti hymähdellen. Hänen todella annettiin hyväntahtoisesti myhäillä
koko ohjelmasarjan läpi ilman yhtään poikittaista sanaa. Saman typpisen keveän roolin
vetää dokumentissa läpi Antti Kaikkonen.
:::::::::::::::::::::::::::::
Ohjelmasarja muodostuu kiehtovista yksityiskohdista, mutta kokonaisuus on epätasainen. Jos yritän
ymmärtää, mihin tekijät ovat pyrkineet, niin lähimpänä on ajatus, että he ovat luoneet
henkilöhaastatteluihin perustuvan ”historiakavalkadin” nykyhistoriasta, ja monille tämä riittääkin. Ehkä meitä, jotka
haluavat nähdä ohjelmasarjan läpi objektiivisuuteen
pyrkimisen on lopulta vähemmistö.
Ohjelmasarja on parhaimmillaan, ei niinkään kuvatessaan
historian kulkua faktojen seuratessa toisiaan,
vaan eritellessään ihmisten tuntemuksia voiton tai tappion hetkillä.
Ainakin minun ykkösprioriteettejani politiikan seurannassa on, miksi meidän pääministerimme eivät tahdo
jaksaa koko nelivuotiskautta, vaan oikeastaan
kaikille viime aikojen pääministereille on tullut mitta täyteen jossakin
vaiheessa. Tässä mielessä Alexander Stubbin virkistävä ulostulo ensin
Politiikka-Suomessa ja sitten Hesarissa
(”Alexander Stubb avautui ministerin työn raskaudesta”, HS 26.10.2021) on
kuvaava esimerkki.
Ohjelmasarjassa poliitikoille, ihmisille annettiin mahdollisuus
itsepuolustukseen, johon heillä ei poliittisen taistelun tuoksinassa ole
tarjottu riittävästi mahdollisuutta.
Tähän sisältyy kuitenkin yllä esitetty vaara ”puuttuvista renkaista ja
puuttuvista todistajista”, joka sumentaa kuvaa historian logiikasta.
Eniten tällainen ohjelma saattaa vaikuttaa niihin, joiden tiedot historiasta ovat hyvinkin pinnalliset.
Heille tämä ohjelmasarja tarjoaa juoninäytelmän poliittisesta pelistä.
Ainakin dokumentissa selvisi, kuka on ollut Joppe Ruonansuun esimerkkilääkäri eräässä sketsissä, sama hahmo jolta Väyrynen kysyi, voiko vitutukseen kuolla.
VastaaPoista